Missä on sun pesäs

Vii vii virpunen, vaa vaa varpunen, missä on sun pesäs, kirjoitti Maija P korttiini vuosikymmeniä sitten. Sama kysymys elää taustalla tänäänkin. Yksi ystävä kyseli toissapäivänä, missä on nyt kotini, kuinka sen tunnen. Hän on itse juuri jakamassa elämistään useaan paikkaan eläkkeelle jäätyään. Mikä on ykköskoti, mikä kakkoskoti, lienee monen tunnekysymys nykypäivänä.

Meille tämä kahden kodin tilanne syntyi, kun vastuullemme tuli syntymäkodistani huolehtiminen enoni kuoleman jälkeen. Lapsuudesta tuttu Torppa siinteli sitten kotina, kun asuimme Espoossa. Hymy nousi huulille, kun käännyttiin maantieltä Torpan tielle. Espoon koti muuttui asunnoksi, kun alettiin ajatella sen myymistä ja maalle muuttoa. Täällä syrjäkylällä asumme kesäajan, kunnes marjat on poimittu. Pimeimmän ajan vietämme paikkakunnan keskustasta hankitussa rivitaloasunnossa. Lastenlasten lähellä meillä on myös tukikohta, vierasyksiö.

Kodin tunne näiden välillä on vaihteleva, häilyvä. Tällä hetkellä minulle kodin tuntu tulee vastaan parhaiten keskustan asunnossa. Siellä ovat omat perhe-elämän aikana hankkimamme huonekalut, astiat ja muut tavarat. Ne kantavat omaa historiaamme, muu elämänkulku on vain häipyvää muistoa. Keskustassa ovat myös harrastukset, kaupat ja asioinnit lähellä.

Koetan ajatella kuin äitivainaani, kun hän joutui loppuvuosiksi muuttamaan sivukylältä keskustaan pienkotiin. Hänen päänsä meni aluksi sekaisin ja kerran hän selvitti minulle puhelimessa: -Meille on nyt rakennettu uusi puoli ja minä olen nyt siellä. Tästä ei pääse suoraan vanhalle puolelle. Ajan mittaan hänelle selvisi, että hän asustelee sairaalanmäellä ja voi välillä käydä vanhassa kodissaan. Hän ei kyllä sinne juuri halunnut lähteä, vaikka me omaiset niin suunnittelimme. Hän tuli vanhassa kodissa levottomaksi ja pyrki äkkiä pois. Niin olen kuullut monen muunkin vanhuksen reagoivan. Vanhassa, usein elinikäisessä kodissa käyminen tekee kipeää ja tunteet menevät sekaisin, on helpompaa pysyä siellä mikä nyt on todellisuutta.

Minä koetan ajatella, että Torppa on vanhaa puolta ja cityboksimme uutta puolta, väliä on 25 kilometriä ja kumpikin on koti. Tänä kesänä sitä väliä on kuljettu useamman kerran viikossa, nurmikko on käyty ajamassa sielläkin ja kukkia hoidettu. Vielähän tätä jaksaa tehdä. Mies viihtyy aina siellä, missä on, minä haikailen usein sinne, mikä on tyhjillään. Joskus mietitään jopa talvikodin muuttoa lastenlasten lähelle.

Yksinkertaisempaa elämä on, jos on yksi koti. Syyllisyyskin nousee siitä, että maailmassa on paljon aivan kodittomia ihmisiä. On ylellisyyttä miettiä, kumpi nyt eniten tuntuu kodilta, vaikka kummasti se kysymys on olemassa ja vaatii työstämistä. Ihminen tarvitsee myös tunteilleen pesän, kotikolon.

Usein olen ajatellut lapsia, jotka kulkevat kahden kodin väliä, monasti vielä niin että niissä asuvien aikuisten välillä on jännitteitä. Miten he mieltävät kotinsa, kuinka tilanne verottaa heidän voimiaan, missä on heidän kasvupesänsä?