Katselin televisiosta Mikkelinpäivän jumalanpalvelusta, pikkulasten messua. Se ohjattiin kauniisti kuin Theraplay-periaatteiden mukaan: katse, ihailu, kosketus, laulu. Hyvä siinä oli nukahtaakin.
Mutta jostain syystä aivan kuin rintaani painaa murhe niiden puolesta, jotka ovat joutuneet kokemaan niin suuren surun, että sitä on vaikea sanoakaan: lapsen menetyksen. Tai sen, että odottava syli jäi tyhjäksi. Ja niiden lasten puolesta, joiden pyhäaamu on aivan erilainen kuin näiden kirkossa helliteltyjen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti