Ikäihmisasiaa

Näin tänään aamuauringon tätini vierashuoneen ikkunan kulmasta. Läksin eilen hänen seurakseen, kun edellinen sukulainen lähti töihin. Kohtaukset olivat lisääntyneet. Nyt monista kuulemistani kuvauksista muodostui käsitys myös diagnoosista. Tällä hetkellä täti on taas sairaalassa, jossa aletaan kokeilla lääkitystä tähän tautiin. Toivo heräsi, että täti voi vielä parantua kotona asujaksi. Kyllä hyvän omalääkärin merkitys on suuri, täti piristyi paljon jo saatuaan puhua minuutin lomilta palanneen lääkärinsä kanssa puhelimessa. "Hän ottaa tosissaan", koki täti. Päivystyksestä sijaislääkärin varassa alkaneella sairaalajaksolla tajunnanmenetyksiä ei otettu huomioon ollenkaan, vaikka minäkin niitä selitin. "Polvihan on kunnossa, voitte lähteä kotiin"!
Myös saatiin kotipalvelusuunnitelma aikaiseksi ja turvapuhelin kotiin. Se vaati kyllä useamman yhteydenoton. Mieli on nyt ainakin hetkeksi helpottunut, kun on syntynyt yhteistyötä tädin tukemiseksi eivätkä naapuritkaan kuormitu liikaa.
Mikähän lie tilanne silloin, jos itse olen parinkymmenen vuoden päästä samassa tilanteessa ja yhtä aikaa me kaikki sodanjälkeisen itsesäilytysvietin tuotokset? Tilanne tuntuu täällä maaseudullakin viidessä vuodessa hankaloituneen. Kiire, ahtaus ja henkilöstöpula näkyvät. Hyvä palvelutaso edesmenneiden omaisteni hoidossa vaikutti sen, että olemme miettineet tänne muuttoa eläkeaikana.
Se hyvä puoli näissä terveyskeskus-ja vanhusasioinneissa oli, että aloin tuntea itseni taas (aika) nuoreksi ja vahvaksi: Vielä liikun, olen melkein terve- jos en yritä vaeltaa 700 km.
Autolla ajoon vain ei synny innostusta. Sain itseni kuitenkin ajamaan 10 km, kuulemma hiukan liian vauhdikkaasti. Ja illalla lähden naapurin kanssa vesivyöjumppaan. Siihen tulee uusi näkökulma: toimintakyvyn säilyttäminen!