Ja Annikki nauroi

Ajelimme eilen tuntikausia työkaupunkia kohti, puhuimme edestakaisin tulevia asumismuotovaihtoehtoja ja remonttisuunnitelmia päätymättä nytkään mihinkään selkeisiin päätöksiin. Ehkä tulimme askelen lähemmäs työkotimme purkamista. Kun tänne taas asetuimme, ei sekään helpolta tunnu, olemmehan tässä viisitoista vuotta asuneet ja kaikki hankkimamme tutut tavarat ovat täällä.
Mikä tässä jarruttaa, paitsi se että mies tarvitsee vielä ainakin vuoden ajan täällä asunnon? Mietin sitä yöllä. Se liittyy ikävaiheeseen ja tulevaisuuden epävarmuuteen. Tähän asti ratkaisut ovat olleet selkeämpia ja tulevaisuushakuisia, vaikka tietenkin kaikki voi muuttua sekunnin sisällä missä iässä hyvänsä. Nyt epävarmuus on konkreettisempaa. Kauanko pystyisimme asumaan siellä syrjäkylässä, kauanko elämme yhtä aikaa, voisiko siellä asua yksin -mies sanoo ettei hän voisi asua päivääkään yksin siellä-, mitä kannattaa investoida, kun lapsemme eivät ole heille kaukaisesta paikasta kiinnostuneita, pitäisikö olla kaupunkiasuntokin ja missä vaiheessa ja mistä se hankittaisiin, missä ollaan kirjoilla, missä terveyskeskuksessa voi asioida?

Ei tässä kuolemaa voi kuitenkaan jäädä odottelemaan, voihan toimintakykyisiä vuosia olla vaikka parikymmentä edessä! Niin pitää ajatella. Onneksi voi antaa ajan kulua ja ratkaisujen kypsyä. Kaupunkiasumisessa muhii ajatus pienestä asunnosta kaupungin sykkeessä. Torpassa voi tehdä pieniä muutoksia, seuraavaksi säilytysratkaisujen parantelua. Onhan tätä väliä kuljettu vuosikaudet, kyllä se vielä sujuu. Jokin muutoksen ja uuden halu kyllä nousee.

Lähestyessämme työkaupunkia minua alkoi hymyilyttää hyvä olo kuten aina joskus siellä Torpan maisemissa, ensi kertaa tänne päin tultaessa. Aiheena oli se, ettei tarvitse huomisaamuksi varustautua työhön lähtöön. Aloin kertoa sitä miehelle ja minua oikein ääneen nauratti. Mies ihmetteli taas, että voiko eläkkeelle jääminen olla noin helppoa, tuleeko vielä takapakki. Häntä tämä helppous on ihmetyttänyt, kun hän jos kuka tuntee työsidonnaisuuteni.

Viimeisten kahden vuoden kokemukset minua rakkaasta työstäni vieroittivat. Minua on vaivannut lause, jonka toissa viikolla kuulin: Ei tietyllä pois lähteneellä henkilöllä ollut mitään mahdollisuuksia pärjätä täällä, koska hänet palkattiin tietyssä ristiriitatilanteessa. Miten siis hoidettiin se, ettei hänellä ollut mahdollisuuksia? Sama ryhmä torjui myös minua viime vaiheissa, kun jäin periaatesyistä kahden tulen väliin. Tajusin sen hiukan uudella, jotenkin kauhistuttavalla tavalla. Minuun uppoaa hitaasti ajatus itseeni kohdistuneista operaatioista, torjun sen tiedon viikko-tai vuosikaupalla, en osaa heti reagoida. Näen nyt, että minun olisi pitänyt toimia railakkaammin ja pitää puoliani.
Tiedän, että yritin sovitella ja suojella perustehtävää, mutta merkillisesti käynnistyneet prosessit olivat liian voimakkaita. Sain eilen sähköpostia, jossa muistutettiin, että tein kaikkeni ristiriitojen ratkaisemiseksi. Olen nyt aika hyvin tasapainossa oman kokemukseni suhteen. Täällä nämä asiat kuitenkin nousevat enemmän esiin. Tämä koti oli melkein työpaikan osa, lähellä sitä ja työsähköposti aina auki.
Se surettaa, että hyvät ihmiset eri leireissä ovat antaneet vallan pahan kierteelle. Sen vaikutukset ovat laajoja ja pitkäaikaisia.

Minä lähden tekemään tapaturmavakuutuksen, kun työpaikan vakuutukset ovat lakanneet ja sitten avantouinnille. Sisälläni on tyyni olo eikä se hymy ole haihtunut.