Tätini on pitkäaikaisasukkina kolmen hengen huoneessa. Hän makaa liikkumattomana ja syötettävänä petissään, hänen kotoaan tuomani värikkään huovan alla.Herättelen hänet syömään ja hän syö aina melkein kaiken. Ruoka on muusattua,se on välttämätöntä, mutta monipuolista. Ruuan jälkeen pitää pestä tekohampaat, raikas suu on hänelle mieluista. Voitelen myös kasvot Nivealla ja tukan pesun jälkeen laitan papiljotit harveneviin hiuksiin.
Kantapää on haavoilla ja selkään sattuu, mutta niistä ei sovi paljon kysellä. Hän ei ole koskaan halunnut valitella vaivojaan. Kipulaastari helpottaa varmaan osaksi.Kylpypäivä on viikon kohokohta, ruoka varmaan päivittäin ja varmaan myös vierailijat, vaikka useimmiten hän ei heitä seuraavana päivänä muista käyneiksi, tuntee kyllä tulijat. Vierailuvihko välittää tietoa kävijältä toiselle.
En osaa nytkään sanoa, mitä siellä makaavien mielissä liikkuu tai mitä mieltä tätini on tästä elämänsä vaiheesta. Olen silloin tällöin kysynyt häneltä, mitä hän siellä maatessaan ajattelee. Vastaus on ollut: en minä mitään ajattele. Keskustelua rajoittaa se, että useimpina päivinä hänen puheensa katkeaa kesken lauseen, loppu unohtuu tai ei saa sanotuksi.
Vein vastapäiselle valkoiselle seinälle hänen kotoaan vanhan painokuvataulun, jonka hänen äitinsä on tuonut Amerikasta yli sata vuotta sitten. Siinä on sukkaa kutova tyttö koiran kanssa metsätiellä. Se on ollut hänen kotinsa seinällä koko hänen elinikänsä. Monena päivänä hän on saanut sanotuksi siitä jotain, että hän katselee sitä, että se on tuttu.
Tädin tila vaihtelee paljon. Eilen hän on puhellut ja ilahduttanut sillä vierailijoitaan, tänään sanoja ei juuri tullut. Yhtenä päivänä hän sanoi, ettei hänen aikansa tule siellä pitkäksi, kun hoitajat tulevat niin usein tekemään jotain. Sitten hän sanoi kuitenkin: toivoisin että istuisit siinä aina.
Tällä osastolla hoitohenkilökunta on ystävällistä, tervehtivät aina vierailijaakin ja juttelevat mukavasti. Kuulen muistakin huoneista, miten he kärsivällisesti maanittelevat joitain asukkeja syömään, avaamaan suun tai nielaisemaan.Jotkut heistä ovat tunteneet tädin jo hänen voimiensa päivinä.
Toistenkin kahden asukin kunto vaihtelee. Keskipetillä on viehättävän oloinen rouva, joka nukkuu aina, mutta herää itse syömään sen vähän, mitä syö. Eilen hän sanoi, että haluaisi jutella jotain. Kuuntelen sitten ja nyökyttelen, kun hän ei kuule. Hän myös pyytää apua pikku asioihin, pääpuolen laskuun, vesimukin saantiin jne. Hän kiittelee kauniisti ja sanoo: olet ihana ihminen ja hymyiletkin. Hän arvelee, että hänen äitinsä käy minun tätiäni katsomassa.Hoitajienkin hymyjä on kommentoi: sinä et hymyillyt. Hoitaja sanoi hädissään: minulla on vähän murheita. Voi, minä rukoilen sinun puolestasi, sanoi vanhus.
Kolmas muori pystyy kahden hoitajan auttamana vähän kävelemään ja istumaan pyörätuolissa. Joskus hän olisi itse lähdössä liikkeelle sängystään; pitää tästä jo nousta, mutta laidat estävät. Hän kaatuisi heti, jos joutuisi yksin jaloilleen. Hän tuntuu elävän aika ajoin muuta elämää. Tänään hän teki ilmoitusta puuttuvista ruokatarvikkeista: nisu on lopussa ja leipä ja riisipuuro loppui, viinimarjoja on vielä.Perunoita pitää mennä hakemaan asemalta. Olisiko hän ollut keittiöllä töissä. Tätiä syöttäessäni vastailen naapurillekin jotakin: syödään nyt sitä mitä on jäljellä, onko kiisseli hyvää.
Tätini toivoi aina, että saisi kuolla niinkuin hänen äitinsä ja sisarensa: kotona hänen käsivarsilleen. Se toive ei toteutunut, sen hän sanoi kerran.
Hänellä on tuttu, usein toistettu lause: se on nyt näin. Sillä hän on ylittänyt kyselyni ajatuksista tai tunteista monta kertaa vuosien aikana. Ehkä se suojaa herkkyydeltä. Vedet tulevat monasti nytkin silmiin ja hän pyyhkii niitä. Mutta häneltä ei voi kysyä: itkettääkö sinua. Aina sinä tuommoisia kyselet, olisi varmaan äkeä vastaus nytkin.
Ehkä ihminen sopeutuu, laitostuu, kapeutuu niin, että ajatukset ja kysymykset rajoittuvat ympärillä oleviin tapahtumiin. Suuri heikkous ja uupumus pitävät unessa suurimman osan päivää. Mieli jää salatuksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti