Koulutoverit

Toinen paluumuuttaja keksi kutsua minut ja kolmannen koulutoverin kotiinsa, tuohon kävelymatkan päähän. He olivat kielilinjalla, minä matematiikan, mutta meillä oli sama oppikoulun aloitus-ja lopetusvuosi kymmeniä vuosia sitten, sama koulupiha ja luokkahuoneet, samoja opettajia. Me kaksi olemme siis paluumuuttajia, kolmas on asunut täällä aina monitaiteilijana ja emäntänä.
Puhetta riitti kahvin ääressä: ruokavalioista, harrastuksista, taloista, omaisista, perheestä, Wikileaksin järkyttävistä paljastuksista Irakissa, lopuksi koulukokemuksista ja opettajista. Mukava sinänsä on tavata ihmisiä ja minunkin on aika panostaa ystäviin.

Toinen elementti tässä on vähämuistoisen, unenomaisen oppikouluaikani avaaminen tavalla, jota yhteinen muistelu voi nostaa esiin.Ihmiset muistavat eri asioita ja mieleen palautuu silloin itsellekin lisää. Tavallaan tämä paikkakunta on kuin koulukaupunki, koska kotini oli syrjäkylällä.
Kouluaika on asetelma, minkä takia en aikonut muuttaa keskustaan asumaan, mutta niin nyt kuitenkin kävi. Itse varmaan eniten itseäni silloin kahlitsin, kun suostuin mallioppilaaksi,koulupingoksi ja anorektikoksi, tuskin se kenenkään muun aiheuttamaa oli. Sivusta seurasin tämän taiteilijattaren porukan nuoruuselämää, johon he joskus minuakin kutsuivat, mutta johon en pystynyt osallistumaan.

Neljä koulukesää olin töissä Ruotsissa, olin rohkeampi lähtemään kuin moni muu, minä Amerikkaan muuttajien sukulainen.Rahoilla pärjäsin seuraavan talven.
Kannoin sivullisen sielua, syrjäkyläisen, köyhän, koulussa etevän,jollakin tavalla myös itsenäisen. Jotenkin olen siitä ylpeäkin, se oli minun identiteettini, en halunnut antaa kirkonkylän jengin määrätä minua. Mutta elämätön nuoruus vaati osansa myöhemmin.