Tein tädille muistoarkun hänen vanhaan matkalaukkuunsa, jolla on käyty monasti Amerikoissa. Laitoin sinne adressit, kuolinilmoitukset, hautajaisohjelmat, opintotodistukset, vanhat valokuvakansiot, mitalit ja ansiomerkit, hoivaosaston vierasvihon, omat muistiinpanoni loppusairauden ajalta, kuolintodistuksen jne. Lisäksi sinne löytyi perheen valokuvat, toisen tädin ja isoäitini adresseja ja vanhoja kirjoja, yksi ostettu Amerikoista 1901.Vein laukun Torpan vinttiin talteen.
Lumen valo ja metsän syvä hiljaisuus. Nyt muistin taas, miksi jaksoimme ajaa työstressien keskellä melkein 400 kilometriä syrjäkylän hiljaisuuteen. Mieltäni kalvoi yllättävästi päiväkausia se, kuinka joku voi perintötavaroiden jaossa pitää vain omaa puoltaan: Minä otan tämän taulun ja tuon, ne ovat ainoat joilla on arvoa. Tuo pikkutuoli ja aski ovat antiikkia, minä otan ne. Ja kristallikruunun. Ja nyplätyt liinat. Ihana vati, minä otan sen.
En minä olisi niitä halunnutkaan, no sininen pikkutuoli olisi sopinut Torpan tupaan.Luulin kuitenkin, että rauhassa tehdään tasaveroista jakoa myös poissaoleville, keskustellaan. Siitä ei tullut mitään. Hänen oma ulkomailla asuva sisarensa ei kuulemma tarvitse mitään, sillä on tarpeeksi tavaraa.Vain sisaren itse lähettämät kortit ja valokuvat riittäisivät. Olin onneksi jo etukäteen koonnut tämän toisen serkun toivomuslistan mukaista kassia. Hänelle aarteet olivat aivan toisensuuntaisia muistotavaroita.
Tämä perusteettoman itselle kahmimisen asenne pyöri mielessäni kuin tarttuva lika. Mieltäni kalvoi myös se, ettei tämä serkku tullut katsomaan tätiä loppusairauden aikana eikä edes soittanut kertaakaan. Jälkeenpäin hän sanoi olevansa iloinen, että hänen mieleensä jäi kuva pirteästä tädistä syyskuun käynnillä eikä hän halunnut pilata sitä. Ja Helsingissä lääkärit eivät kuulemma suosita, että kuolevien luona oleillaan, pitää päästää irti ja elää eteenpäin.
Lumen valkeudessa ja metsäladulla tätä oloani koetin puhdistaa. Kummasti tämä perinnönjako siis tunteita nostaa, vaikka näennäisesti sovussa selvittiin. Ja kuulemma oli hyvä, ettei minua, asiainhoitajaa, mistään syytetty, sanoi pankkialalla toimiva ystäväni. Niinkin kuulemma perunkirjoituksissa usein käy.
Kiitos ystäville sähköposteista ja kuulumisista.Kaksi teistä elää veljensä sydänsairauden varjoissa, eri kohdissa.Voimia teille!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti