Perunkirjoitus

Se on nyt pidetty, perunkirjoitus. Aika värkkääminenhän niissä papereissa on. Säälitti, kun pankissa vanha nainen,leskeksi varmaan juuri jäänyt, oli aivan hämmentynyt kun virkailijat hyvin ystävällisesti selittivät, että tähän asiaan tarvitaan perukirja."Perukirja", hän ihmetteli kuin aivan vierasta asiaa. Toivottavasti hänellä on joku, joka auttaa.
Minä hoidin valmistelut, uskotut miehet vain tulivat paikalle. Kolme muuta osakasta oli matkustanut tilaisuuteen. Jännitti vähän,onko kaikki kunnossa. Yksi pieni laskuvirhe käsin laskemissani tiedoissa oli, mutta muuten oli kaikki kunnossa - virkatodistukset, saldot, hautauskulut ja muut menot, omaisuustiedot. Sutjakkaasti pankin uskottu mies paperit hoiteli eikä tullut kalliiksi. Asiatkin olivat yksinkertaisia.
Tuntui että serkutkin olivat tyytyväisiä. Jotain tulee jokaisen tilille, kun asunto saadaan myydyksi, ei paljon, kun asunto on vanha ja pieni ja jakajia on seitsemän. Peruasiat varmaan paljastavat aika tarkkaan ihmisen luonteen. Se mittaa ehkä sitä, onko ihminen mielestään saanut tarpeeksi elämältä tai jäänyt jotain vaille sekä sitä, miten sen on työstänyt. Sisareni kaavailee, muitä muut ottaisivat, hän on pienestä asti ollut sellainen. Joillakin taas on pitkät listat parhaista tavaroista itseä varten. Täti sanoikin joskus, että täällä on käynyt sellaisia, jotka jo mielessään omivat hänen tavaroitaan. Pitää tässä tutkailla itseänikin! Se on mielestäni kuitenkin hyvä, että moni haluaa ottaa muistoksi tädin tavaroita.

Huomenna alkaa sitten varastojen ja komeroiden tyhjentäminen ja siivoaminen, siihen velvoitin serkkuja osallistumaan. Huonekalut, matot ym jäävät paikoilleen myynnin ajaksi.Lähipäivinä sovin välittäjän kanssa myyntiprosessin aloittamisesta. Soitin isännöitsijälle ulko-oven ja lukon lukon korjauksista,jotka kuuluvat taloyhtiölle, mutta tulos lienee yhtä olematon kuin toissatalvenakin. On vähän hankala myydä asuntoa, jonka oven lukitsemiseenkin pitää osata oikeat konstit- nostaa kahva vaaka-asentoon. Itse sellaiseen tottuu, mutta nyt tulevat vieraat silmät näkemään kaikki puutteet.

Tätini motto oli: minunhan ei tarvitse kenellekään säästää. Sen hän sairaalassakin muisti raha-asioista, vaikka muuten raha oli unohtunut. Hän antoi eläessään, tuki ainakin viittätoista järjestöä, antoi keräyksiin, lahjoi kymmenien ystävien ja sukulaisten merkkipäivinä, matkusteli niin kauan kuin jaksoi, Amerikan sukulaisten luokin seitsemän kertaa. Ihmeesti se eläke riitti, vaikka se tilastojen mukaan olikin köyhyysrajan alapuolella. Kaikki pitivät tätiä hyvätuloisena, hän itsekin.Hän osasi elää!

Hänellä oli hyvä ja kiinnostava elämä, ammattiylpeys kodinhoitajan ja johtavan kodinhoitajan työstä, hän oli aktiivinen osallistuja paikkakunnalla, ystäviä oli paljon, hengellinen pohja yhdisti. "Minä niin tykkään ihmisistä", hän sanoi.

Ei onni ole todellakaan kiinni vain yhdestä elämänmuotista. On monta tapaa elää hyvää elämää. En tiedä, olivatko naimattomuus ja lapsettomuus jossain vaiheessa hänelle ongelma, mutta tuntui ettei häneltä mitään puuttunut. Naapurin mukaan hänellä tuntui olevan meitä lapsiakin enemmän kuin monella muulla. Sukumme vanhin hän oli kauan ja niin häntä määrittelin kuolinilmoituksessakin.