Vuosimuistoja

Vuosi sitten tätini kamppaili elämästään keuhkokuumeessa. Hengitys kävi yhä vaikeammaksi. Olin melkein koko ajan hänen vierellään. Kirjoitin paljon, mutta en ole avannut vihkoja ainakaan vielä. Hänen kuolinpäivänään vajaan kahden viikon päästä kokoonnumme vielä muistelemaan häntä hänen pitkäaikaisen luottamusalansa diakonian puitteissa. Kirjoitan paikkakunnan historialliseen tietokantaan artikkelin hänen uraauurtavasta sosiaalialan työstään ja laajasti arvostetusta persoonastaan.
..........

Viisi vuotta sitten olin päättänyt hakea varhennettua vanhuuseläkettä. Päätös selkeytti elämää, mutta kuitenkin olo oli monasti epätodellinen, kuin en olisi uskonut jääväni pois pitkäaikaisesta työpaikastani. Teimme uusia suunnitelmia ja samalla tiesin, että en ole niissä mukana. Irtauduin ja pidin kiinni. Halu päästä vastuista vahvistui ja olo selkeni. Olin osani tehnyt.

Nyt on siis todella menty eläkeportista läpi. Pian on viides vuosipäivä. Oman itsensä kanssa eläkkeelläkin elellään, ilonaiheet ja mielen käänteet ovat ennestään tuttuja, ehkä vähän uusissa muodoissa. Eläkeaikani alku kutoutui vahvasti rakkaan tätini loppuvaiheisiin, vaikka en ole ollut varsinainen omaishoitaja. Minua tarvittiin täällä. Se vaikutti paljon siihenkin, että muutimme takaisin kotiseudulle. Nyt tulee tilaa uusille tuulille.

 Minun pitää aika ajoin uudistaa lupani olla eläkkeellä omalla tavallani ammatillisesti aktiivisen mieheni rinnalla. Kun taas muistan asemoida itseni nykyhetkeen, tulee helpotuksen huokaus ja pieni hymy.
Vanha sanonta kuuluu: Kun se parasta on ollut, on se työtä ja vaivaa ollut. En usko, kyllä eläkkeellä olo on ainakin melkein elämän parasta aikaa, niin kauan kuin on terveenä ja läheiset ovat ympärillä.