Aatonaattona

Taas on selvitty valoa kohti kääntyvään vuodenosaan. Kesän valossa ajattelee, että kuinka oikein selviää siitä, että neljältä ja ennenkin on pimeätä, mutta niinhän se syksy menee aina joulua kohti omalla painollaan, kynttilöitä ja valoja lisäten. Tänä erityissyksynä marras-ja joulukuu menivät tosi nopeasti. Joulu tuli äkkiä vastaan melkein kuin ennen töissä ollessa.
Olemme asettuneet kaupunkiasuntoon joulunviettoon, kun siellä vanhassa talossa olisi näillä lähes kolmenkymmenen asteen pakkasilla kylmänkosteata ja monen päivän lämmittäminen. Isännällä on flunssaakin. Olemme viettäneet siellä kaksitoista viimeistä joulua, aina Espoostakin ajettiin jouluksi. Vähän arvelutti ensin, että tuleeko joulua tähän rivitaloon. Nyt tuntuu kyllä aivan hyvältä olla täällä tasalämpöisissä huoneissa ja saunan lämmityskin on helppoa. Eilen haettiin sieltä maalta kuusi ja joulukoristeita ja juoksutettiin vesiä.
Olen lisännyt jouluvaloja ikkunoihin, terassille ja tuijaan.Kävin katsomassa ulkoa ja näytti lämpimän kodikkaalta. Koetin ottaa valokuvaakin, mutta ei onnistunut niin, että olisin tähän liittänyt.
Eilen illalla minulla oli hermostunut olo. Mies luuli, että se on joulustressiä. Ei minulla juurikaan sellaista ennenkään ole ollut. Tutkailin itseäni ja totesin, että se johtui siitä, että perikunnan asioita on kesken. Minusta on tullut vanhemmiten sellainen, että kaiken pitäisi olla heti valmista ja loppuun saatettua.

Nyt on kuitenkin alkavan joulun olo. Olen rentoutunut laittelemalla jouluruokia ja leivonnaisia, jotain uutta ohjetta kuten vähähiilihydraattista, hyytelöityä juusto-vadelmakakkua ja porkkana-palsternakkaterriiniä sekä perinteisiä rahkavoitaikinatorttuja ja maksalaatikkoa. Palapaistista on tänä jouluna enemmistö hirvenlihaa, vävyltä saatua.
Mies virittäytyy jouluun kuuntelemalla joulumusiikkia ja Sibeliusta.

Täti on melkein aina kuulunut jouluumme. Kävin äsken hänen asunnollaan laittelemassa joulukoristeita esille. Muistoksi.

Vaarallisia ja muita tuntoja

Tein kaiken mielelläni tätini auttamiseksi ja hautajaisetkin järjestelin mielihyvin. On ollut mukava kuulla, että hautajaiset olivat lämpimät, kauniit ja tätini näköiset, eivät synkät.
Mutta nyt nämä perikunnan asiat vähän tökkivät. Meitä on seitsemän jakamassa tätini pientä "pesää". Onhan se selvä, että minulle peruasiatkin jäivät, kun muut asuvat kauempana. Olen setvinyt pienen taloyhtiön asioita ja tehtyjä remontteja, joista ei mitään paperilla ole. Jouduin ottamaan kolmannenkin välittäjän arvion, kun edelliset arviot erosivat niin paljon toisistaan. Lunastuspykälä tuottaa hankaluutta, kun naapurin nuorimies oli sanonut laittavansa kapuloita rattaisiin. Hän on kiinnostunut laajentamaan omaa asuntoaan, mutta aikoo kait odottaa että hinta laskisi myynnin aikana ja vasta sitten ilmoittautuu. No, kysyn mitä tämä tarkoittaa, kun kerron hänelle hintapyynnön, kuten on sovittu.

Tajuavatkohan välittäjät muuten, että me asiakkaat arvioimme heidän myyntikykyään siinä, miten he käsittelevät vastaansa tulevaa asuntoa? Yksi oli hyvä, näki heti hyvät puolet ja heikkoudet,osasi punnita niitä, tajuan miksi hän onkin paikkakunnalla eniten myyvä. Asunnonvälitysasiat jopa kiinnostavat minua, mutta jokin tökkii kuitenkin.

Minussa nousee kiukkua joitain perikunnan jäseniä kohtaan, jotka eivät ole tulleet katsomaan tätiään eivätkä nytkään edes soita. Vastasin ilkeästi serkulle, joka laittoi tekstiviestiä harrastusmenoistaan, konserteista ym. Vastasin, että minun aikani kuluu perikunnan asioissa ja etten aio yksin asuntoa ja varastoja tyhjentää, että hänen pitäisi varata aikaa tännekin. Hän vähän säikähti, kun ei ole kiukkuiseen minuun tottunut.

Saapa nähdä, kuinka mieluisten tavaroiden jako sujuu? Minussa nousee tunteita, että minullehan ne lautaset kuuluvat,vaikka serkkukin ne haluaa.Ja se vanha painokuva, mummun Amerikasta sata vuotta sitten tuoma, sukkaa kutova tyttö ja koira metsätiellä,lapsuuteni taulu. Uskomatonta,minäkö, minäkin?!
Mies sanoo, että hän ostaa minulle vaikka minkä astiaston, kun vain pidän pääni kylmänä.

Tädin lopullinen poissaolo ei ole oikein avautunut, kun totuin toista vuotta käymään hänen tyhjässä asunnossaan.Kuukauden päästä pidämme siellä hänen lähiystäviensä kanssa muisteluhetken, kun kaikki kodissa on vielä ennallaan. Heistä saattaa olla tulossa minunkin ystäviäni.He ovat minua vähän nuorempia. Tädillä oli neljännesvuosisadan itseään nuorempia ystäviä, niiden lisäksi jotka jo ovat mullan alla. Sellaisia kannattaisi siis ihmisen itselleen hankkia.

Enkeliviesti

Eilisaamuna kananmunakotelosta lennähti valkoinen höyhen. Sellaista ei ole koskaan ennen tapahtunut. Olen lukenut enkelikirjoja, joissa sitä pidetään enkelin merkkinä. Laitoin höyhenen pöydälle ja jatkoin aamupuuhia.
Iltapäivällä tuli flunssainen, väsynyt olo ja menin lepäämään. Ennen nukahtamista minulle tuli äkisti hyvä olo ja kuin tunne, että jostain otettiin minuun yhteys. Tuli selkeä tunne, että täti tai tädin enkeli antoi viestin, että tädillä on nyt hyvä olo ja että hän haluaa kiittää. Silloin tuli se aamuinen höyhen mieleen. Tuli vaikutelma, että täti on jossain hyvässä tilassa, jonka yläpuolella on vielä kirkkaampaa.
Illalla soitti naapuri ovikelloa ja toi minulle valkoisen, kauniin enkelilampetin. Sen juurelle laitoin höyhenen.
Viime yönä nukuin ensimmäisen kerran viiteen viikkoon hyvin.

Minkähän takia luterilaisuudessa enkeli liitetään vain lasten iltarukouksiin, vaikka Raamatussa on lukuisia mainintoja enkelien voimatoimista?

Hautajaisten jälkeen

Lähetin juuri kiitosilmoituksen muistamisista lehtiin. Hautajaiset olivat toissapäivänä. Yhdet sukulaiset ovat vielä majoitettuna paikkakunnalla.Perunkirjoitusten valmistelukin piti jo panna alulle sen verran, että saatiin hajallaan asuvan perikunnan allekirjoitukset valtakirjaan.

Mitä nyt pitäisi tehdä, järjestää ja muistaa, on ollut vireenä mielessä viimeiset viikot. Tutulla paikkakunnalla, tuttujen tapojen mukaan on ollut yksinkertaista järjestää asiat eikä ollut kiirettä, mutta monia yhtäaikaisia osiahan on hoidettava. Ehdin suunnitella asioita istuessani viimeiset viikot tädin vierellä hoivaosastolla. Monet osallistuivat tehtäviin, mutta jonkun pitää olla koordinaattori hautajaisissakin. Kuinkahan he oikein selviävät, joille tulee äkillinen, koko elämän mullistava kuolemantapaus hoidettavaksi? Järjestelyjen keskellä itse asia on ollut usein ikäänkuin taka-alalla ja kuoleman lopullisuus unohduksissa. Joskus olen katsonut kelloa, että kohta on aika lähteä hoivaosastolle.

Hautajaispäivänä oli kotikylässä kaunis talvisää ja aurinko valaisi kotikirkon puuveistoksista alttaritaulua.
Kun arkku tuotiin kirkkoon, hyökyivät mieleen ne hetket sairaalassa, jolloin silittelin tädin lämpimiä käsiä ja kuumaa otsaa ja hän oli vielä läsnä.Ja sekin hetki, kun kädet alkoivat viiletä.

Kyllä kaikki sujui hyvin ja tilaisuudet olivat kauniit, 60 ystävää oli tullut paikalle,vaikka toiset samanaikaiset hautajaiset jakoivat väkeä. Tädin lempivirret laulettiin komeasti, kun oli paljon lauluihmisiä, ystävät muistelivat monipuolisesti ja minunkin puheeni kulki niinkuin sen olin ajatellut, musiikkiesitykset olivat kauniita, tunnelma lämmin. Ruoka oli maukasta ja se riitti hyvin.
Täti oli hieno, monipuolinen,lämmin, aktiivinen ihminen.Hänen sydämensä oli sellainen, josta laulu sanoo: Se riemuitsee sun riemustas, se tuntee huoltas, tuskias.
Mutta vieläkin herään viideltä, kuin odottamaan että soitetaanko hoivaosastolta.

Tyhjä koti

Avaan oven, sytyttelen valoja. Tuttu takki naulakossa, villasukat laatikossa.
Kaikki on paikoillaan, huonekalut, astiat kaapeissa, valokuvat hyllyssä, taulut seinillä, vaatteet komerossa, alusvaatteet laatikossa, kylpyhuoneessa saippua ja pesuaineet.On lämmintä ja puhdasta. Voisi panna kahvinkeittimen päälle ja asettua asumaan. Kuuluu toimelias, mistään tietämätön raksutus; keittiönkello, herätyskello. Muuten on täysin hiljaista.
Olohuoneessa melkein narahtaa tuoli, melkein vierii lankakerä, melkein kuuluu iloinen ääni: Jaha, sieltä tultiin.
On vaikea tajuta, että se aika ei koskaan palaa, tämän kodin yli neljänkymmenen vuoden elämä, kodin joka oli avoin kuin koti monelle, lepopaikka elämän keskellä.Kyläilyt, diakoniaseurat,sukankutimet,yöpuulle menot,aamukahvit,lauantaisaunat. Se on nyt näin, sanoisi täti. Se on nyt näin, koetan sanoa itselleni.

Tädin muistolle

22.11. klo 21.40

Hetkenä iltayön tummenevan
tuli luoksesi enkeli taivahan.
Hän irrotti tuskaisat kahleet maan,
vei taivaskotiin, valoon kirkastuvaan.
Ovat kaivatut rakkaat vastassa tiellä,
soi ylistysvirret ihanat siellä.

20.11. vietettiin viimeistä syntymäpäivää. Tuli ystäviä, oli kahvin tuoksua, annoin hänellekin makua suuhun, laulettiin lempivirsiä. Tädin silmästä valui kyynel, toinenkin. Ystävä pyyhkäisi poskea. Kyllä hän kuuli, kyllä hän tajusi.

Rakas sitkeä sissi

Tätini hengittää edelleen, vaikka monta kertaa on luultu, että lähtö on käsillä. Yhtenä yönä soitettiin, että hengitys katkeilee, tulisinko. Aamuun asti istuin ja laskin hengitystä: seitsemän hengenvetoa, tauko. Pulssi oli niin nopea, ettei sitä pystynyt laskemaan, suoni tykytti kaulalla. Aamupuolella hengitys rauhoittui. Tästä on jo neljä päivää. Kuume on noussut ja laskenut. Joinakin päivinä hän on saanut juoduksi vähän energiajuomaa ja vettä, joskus hän on tukehtumaisillaan nielaisun jälkeen ja pitää imeä kaikki pois nielusta. Kuinka ihminen voi elää viikon melkein ilman nestettä?
Tänään tuntuu, että limaneritys on vähentynyt ja hän saa juoduksi, otti itse kiinni mukiinkin. Jogurttiakin oli syötetty.Hän on vastannutkin jotain, joo, on.
Suuri osa ongelmaa on jonkinlainen aivotukos, joka viime viikolla oli tapahtunut, silloin kun huono käänne tuli. Sitä ei heti huomattu. Se on tehnyt oikean käden hervottomaksi, vienyt puhekyvyn ja aluksi varmaan nielemisen. Hän kurkotteli vasenta kättään ylitseen. Tajusin, että hän hakee toista kättään. Laitoin oikean käden vatsalle ja vasemman sen päälle ja hän tunnusteli kättä. Koetin sanoa siitä jotain, että se käsi on mennyt tunnottomaksi.
Kun kävelen sairaalaa kohti, näen hoivaosaston parvekkeen jouluvalot ja ajattelen, että menenkö viimeistä kertaa. Joskus on raskasta lähteä ja astella sinne. Olen laittanut hänen huoneeseensa viimevuotiset koristevalot ja kukkia. Illalla olin siellä kymmeneen. Panin oven kiinni ja veisailin vaatimattomalla äänelläni virsiä. Se tuntuu rauhoittavan häntä. Hänen kodissaan on aina ystävien vierailuilla otettu virsikirjat esiin. Kasvojen voitelu Nivealla, tukan kampaaminen ja kädestä pitäminen ovat hänelle mieluisia. Olen kutonut kolmet sukat siellä. Minulle tuodaan siellä kahvia ja pullaa, tosi maistuvia.

Nyt sisareni ajoi vapaapäivänään pitkän matkan takaa ja istuu tädin vieressä. Eräs tädin entinen työkaveri haluaa tulla ensi yöksi valvomaan. Yöhoitajalla on kyllä hyvin aikaa, enemmän kuin hoitajilla päiväsaikaan, kun on kaikki kierrokset hoidettavana. Siksi olen ollut siellä enemmän päivällä. Monet ystävät ovat käyneet. Mutta nytkin on nähty, että hädässä ystävä tutaan. Jotkut lähisukulaiset eivät edes soita.
Eilen selasin saatto-ja hautajaisvirsiä. Täällä on tapa, että ystävien ja tuttavien autoletka saattaa vainajan hautausmaan kylmätilaan. Ennen lähtöä veisataan, arkku suljetaan, liikenne pysähtyy ruumissaaton ohittaessa.
Voiko täti sittenkin parantua tästä? Tänään sitä uskaltaa kysyä. Pidetäänkö ensi lauantaina tädin 87-vuotisjuhlat?

Saattohoitoa

Tädilleni tuli keuhkokuume. Torstaina viikko sitten hoivaosastolta soitettiin torstaiaamuna, että täti on kuumeessa. Sitä oli 39 astetta. Hänelle laitettiin antibioottikuuri. Kuume laski nopeasti. Täti oli väsyneempi, mutta puheli normaalisti, sunnuntaina oli sekava. Syötin häntä väsymyksen takia päivittäin.

Tiistaina kuume nousi uudelleen. Kun menin aamupäivällä osastolle, hän ei reagoinut mihinkään, silmät olivat melkein nurinpäin puoliavointen luomien takana ja hengitys korisi. Tulehdusarvot olivat korkealla. Hän ei niellyt mitään, jogurtin yritys piti imeä suusta pois, ei hän niellyt vettäkään. Siitä asti hän on ollut jonkunlaisessa koomassa. Soittelin sukulaisille ja tädin ystäville.

Iltapäivällä hän alkoi täristä ja hengitys katkeili, kuuului jonkinlaista valittavaa ääntä. Hain hoitajan ja hän laittoi nopeasti happilaitteen. Tärinä johtui happivajauksesta. Hän olisi varmaan menehtynyt siihen ilman lisähappea. Kuume nousi illalla 39,3 asteeseen, laitettiin suppo. Hoitajat ehdottivat, että jäisin yöksi. Täti siirrettiin vapaaseen huoneeseen ja minulle tuotiin sairaalasänky.

Oli tavallaan mukavakin kokea hoivaosaston yö. Oli hyvin hiljaista, tädin hengitys vain korisi. Kerroin tädille, että olen paikalla, laulelin "Mun kanteleeni kauniimmin" ja iltavirsiä, luin Isämeidän rukouksen, jonka hän kotona aina puoliääneen luki iltarukoukseksi, siunasin Herran siunauksella. Istuin ja kudoin sukkaa.

Jo yhdeksältä menin petilleni, kun talo asettui yöpuulle. Yöhoitaja kävi monta kertaa tunnissa katsomassa ja imi limaa pois. Hän sanoi, että minun ei tarvitse mistään huolehtiä, kyllä hän hoitaa. Sairaalaosaston sairaanhoitaja tuli välillä käymään ja he käänsivät tädin kylkeä kaksi kertaa. Aamuyöstä torkahtelin, mutta havahduin aina kun ovesta tuli valo hoitajan kulkiessa. En tiedä, tajusiko täti läsnäoloani. Mielessä pyöri, mitä kaikkea pitää kuolemantapauksessa järjestää. En ole ennen alusta asti sellaista tilannetta hoitanut. Kyllä kaikessa varmaan neuvotaan. Myös monia muistikuvia tädistä tuli mieleen, erityisesti abiturienttitalvesta, jolloin asuin hänen luonaan.

Aamu koitti, tädin hengitys rauhoittui, torkahdin. Kuume laski 38 asteeseen.
Aamulla kuudelta hoitaja keitti minulle kahvit. Kun avasin verhot, maa oli peittynyt paksuun valkoiseen vaippaan. Lääkäri tuli, kuunteli keuhkot, totesi liman siellä, keuhkokuume diagnoosiksi.Laitettiin antibiootti lihakseen.

Eilen hän availi silmiään valon osuessa niihin, mutta ei tuntunut näkevän mitään eikä reagoi puhutteluun. Koetin taas laulella, jutella, rukoilla tuttuja rukouksia ääneen. Iltapäivällä hän kiskoi happiviiksiä ja ne otettiin pois. Hoitaja sai juotetuksi vähän vettä. Hoitajat ovat olleet hyvin huolehtivaisia, suorastaan helliä. Nesteytystä ei ole laitettu, niinkuin kuolevan ja tajuttoman potilaan kohdalla suositus on. Kai tässä siitä on kysymys? Vai voiko hän toipua vielä?

Minua väsytti ja lähdin illalla kotiin nukkumaan. Sovittiin, että ei soiteta ennen kuutta.
Nyt kun panen koneen kiinni, lähden taas katsomaan, mikä on tilanne. Mitään soittoa ei ole kuulunut, hän siis hengittää.
Olisi ihme, jos hän tästä paranisi. Toivoisin, että voisin olla hänen vierellään lähdön hetkellä.

Toipuminen

Se hyvä puoli flunssasta on, että siitä toipuminen on ilo. Vielä viikko sitten tuntui, etten jaksa mitään eikä mikään huvitakaan enkä mitään osaisikaan tehdä. Kun kuume ja pärskintä loppuivat, jäivät jalat ja kädet voimattomiksi pitkäksi aikaa. Sukankutimen pitely oli ranteille liian raskasta. Uimahalliin menon ja vesijuoksun ajattelu jo väsytti.
No nyt jalat kantavat ja käsissä on voimaa, niin paljon kuin tässä iässä tarvitaan. Mielikin virkistyy. Ilmoittauduin uudelle kurssille, työpaikan veteraanien tapaaminen kiinnostaa, menen tänään gospeljumppaan, laitatin polkupyörään nastarenkaan.
Vielä siis toivun ja pääsen liikkeelle!

Hyvinvoinnin asiantuntijat

Lasten pahoinvointi, nuorten pahoinvointi, vanhusten huono hoito - kaikki viranomaispuutteiden syytä!?

TV-keskustelussa mielenterveysongelmista toipunut nuori nosti esiin perheen ja ystävien tuen. "Mutta eihän ne ole asiantuntijoita", tuomitsi juontaja. Lastenkin ongelmien avain on median mukaan psykiatrien lisääminen. Määristä tehtyjä laskelmia en muista,mutta valtavasti lisää heitä siis tarvittaisiin.

Aina odotan, että joku vetoaisi lasten ja nuorten vanhempiin ja muihin läheisiin.Että vanhempia kannustettaisiin olemaan läsnä lapsilleen ja nuorilleen,vedottaisiin siihen, että se on tärkeätä lapselle. Vuosikymmeniä Suomessa on hoettu: "Ei vanhempia saa syyllistää". Syyllistäminen on eri asia kuin vastuu ja usko siihen, että voin itse auttaa lapsiani voimaan hyvin. Ei se kuunteleminen, yhdessäolo, sylissäpito, yhdessä tekeminen psykiatrin koulutusta vaadi.

Toki tiedän, että lapset,nuoret ja perheet tarvitsevat kriittisissä tilanteissa myös ammattiauttajan luotsausta eteenpäin. On tärkeätä, että osaavia ja inhimillisiä ammattiauttajia on saatavilla, kun hätä tulee. Mutta hyvin laajasti tarvittaisiin myös uudenlaista kannustusta vanhemmuuden toteuttamiseen, vaikkapa vertaisryhmiä, yhteistä vanhemmuuden opiskelua, hyviä kokemuksia tuottavia elämyksiä perheen kanssa, uskoa perheen, suvun ja lähimmäisyyden voimaan, elämän arvojärjestyksistä keskustelua. Sellainen kampanja olisi ehkäisevää työtä. Laajemmassa mielessä "koko kylä" tarvitaan luomaan lapsille turvallista elinpiiriä. Välittäminen on avainsana: olet minulle tärkeä.

Tarvittiin italialainen nuori nainen nostamaan kampanja "soita mummolle", hän kun ihmetteli etteivät opiskelijat Suomessa pidä yhteyttä isovanhempiinsa. Ei vanhuksen yksinäisyyden poistoonkaan ensisijaisesti tarvita masennuksen asiantuntijaa.

Mikä meitä suomalaisia vaivaa? Mikä muu oikeasti voi olla tärkeämpää kuin läheisten ihmisten hyvinvointi? Ja mikä muu itselle tuottaa enemmän elämäniloa ja mielekkyyden kokemusta kuin yhdessäolo läheisten ihmisten kanssa?

Hiljainen on kylätie

Olen yksin Torpalla, mies lähti pitämään luentoa. Minulla on paha flunssa, olo on voimaton ja uusia oireita sikiää. Hyvä että joku meillä vielä jaksaa liikkua.

Ilma on sumuinen. Ohut ja repaleinen lumipeite myötäilee maata.
Ketään ei kulje tällä sivutiellä, kun peltotyöt on tehty ja maat lepäävät. Naapurin pariskunta menee aamulla töihin ja palaa iltapäivällä, postiauto käy kerran päivässä, siinä liikenne. Paikallislehti on päivän virike.
Erityisen hiljaiselta tuntuu nyt, kun tämän sivutiemme varrella olevan talon Saima on muuttanut keskustaan. Ennen ajattelin, että Saima se siellä kuitenkin kahvia keittelee ja hakee postia,lähtee keppien kanssa lenkille. Nyt täällä ei ole ketään muita kuin minä.Kaksi tienpään viimeistä taloa ovat tyhjentyneet jo toistakymmentä vuotta sitten. Saima, kodissaan niin viihtynyt, kyllästyi hiljaisuuteen ja tosiaan muutti. Nyt hän käy keskustassa jumpassa, kirkossa, kyläilee, käy itse viereisessä kaupassa, katselee liikennettä ja ihmisiä.

Jotenkin kuitenkin viehättää tämä hiljainen harmaus, siihen uppoaminen.

Mielen syövereissä

Eläkeläisenä maalla tapaan melko vähän ihmisiä. Unissani olen aina isossa ihmisjoukossa, menossa jonnekin, etsimässä jotain,isojen rakennusten vaiheilla, yleensä hämmentyneenä ja hukassa.
Toinen osallisuus ihmispiiriin on netissä, keskustelupalstoilla.Siellä olen usein vielä hämmentyneempi.
Aihe kuin aihe - ruoka, terveys, ihmissuhteet, asuinkunta, politiikot, vähemmistöt-vaikka aihe ei alunperin olisi edes negatiivinen kannanotto, ennen pitkää kirjoittajat alkavat sättiä ja nimitellä toisiaan. Pyrkimys toisten kannanottojen ymmärtämiseen puuttuu kokonaan. Kun aihe on alunperin kaunaan ja vihaan pohjaava, teksti nousee kuin pohjattomasta likakaivosta. Yksipuolisuus, äärimielipiteet, asioiden kärjistäminen, realiteettien torjuminen ovat käytössä. Tietyistä poliitikoista on tehty koko kansan tai paikallisia syntipukkeja. Heidän päälleen voidaan kaataa aivan aiheettomia syytöksiä, joita media ja kansa toistelevat samoin sanakääntein yhtenä sopulilaumana, kuin kohde ei olisi ihminen lainkaan.
En ymmärrä, mistä tämä pohjaton kauna ja viha vieraita ihmisiä kohtaan kumpuaa maassa, joka on maailman hyvinvoinnin kärjessä, epätasaisesti kyllä. Pelottaa ajatella, että liikenteessäkin liikutaan samojen vihaa tirskuvien ihmisten keskellä.Vai ovatko nämä nettipalstoille kirjoittavat jokin erityinen kansanosa?

En usko seitsemänkymmenluvun koodiin aggression purkamisen hyödyllisestä vaikutuksesta. Tulee surullinen olo siitä, että niin moni ihminen on katkeroitunut ja sallii itselleen matalamieliset hyökkäykset toisia kohtaan. Onko lukuisilla ihmisillä näin paha olla? Onko henkinen kehitys unohtunut? Nimetön nettikirjoittaminen voi vahvistaa mielen pimeyden kanavia.

Maailman ihmeitä

Tämä syksy on ollut oikein matkustuskautta. Järjestin tädille vierailijoita matkojen ajaksi.
Kävimme ensin Ranskassa, nähtiin kauniita vanhoja taloja ja punaisia tiilikattoja, EU-parlamentti, katedraaleja. Sitten risteiltiin Välimerellä, nähtiin huikeita maisemia ja auringon nousuja, kuutamoöitä, lukuisia kuuluisia historiallisia kohteita, ihastuttiin Napolin värikkääseen kaupunkikuvaan, katseltiin tulivuoren tuhoja ja aktiivisen Strombolin purskahduksia, uitiin Korfun kirkkaissa vesissä ja kuvattiin jalkapallon kokoisia, oransseja meduusoja, syötiin herkutellen, vain hiukan keinuttiin yöllä kuin kehdossa.

Välimeren kanssa kilpaili seuraavalla viikolla mökkimaiseman väri-ja valokylpy, jossa aurinko hehkutti keltaisia puita ja sinistä taivasta. Tyyni vesi kuvasteli sitä kaikkea. Auringonlasku oli värikäs panoraama, kun aurinko laski suoraan vastapääisen rannan taa, toisin kuin kesällä.

Sitten oli vuorossa kaupunkipäivä maalla asuvan viisivuotiaan Annan kanssa. Parasta siinä retkessä olivat kauppojen liukuportaat ja kävelykadun kiipeiltävät kivipatsaat. Uusi leikkipuisto oli hauska tuttavuus, jossa Anna kuunteli englanninkielistä leikinohjausta. Torilla oli kiltti setä, kun antoi omenoista näytepalan. Annakin kirjoitti nimensä listaan, jolla torin siirtoa toiseen paikkaan vastustettiin. Ravintolassa Anna osasi tilata rapeakuorisen pizzan, johon tuli kinkkua ja ananasta. Oli hienoa, kun pöydän vieressä oli leikkinurkkaus käytössä ruokaa odotellessa. Ruoka oli hyvää ja Anna sanoi tarjoilijalle: "Juuri tällaista pizzaa minä odotinkin."
Kirkkopuiston naispatsas oli Annasta kiinnostava ja hän osasi lukea ensimmäisen nimen: MINNA. En ollut koskaan huomannut, miten hyviä kiipeilypuita kirkkopuiston laidan matalat männyt ovat. Niiden alla oli hämäränsuojainen leikkitila.
Retken hupennus oli paluumatka linja-autolla. Päästin ensimmäisen bussin ohi, seuraava teki kiertolenkin. "Parempi vaan, että näkee enemmän", tuumi Anna. Hän katseli tarkkaan bussin täyttäviä isoja koululaisia. Yksi huippukaunis tyttö puhui kännykkään vierasta kieltä. Maailman ihmeiden kiintiö ei ole vielä täynnä.

Runsauden keskellä

Luonto on tänä vuonna tarjonnut runsautta. Ensin oli miestä korkeammat lumivallit ja viikosta toiseen jatkuvat kireät pakkaset, sitten valkoisena röyhyävät pihlajat ja muu kevään kukinta, kesällä jatkuvat helteet ja järviveden lämpö, sitten tuulet, ukkoset ja myrskyt, kaatosateet. Syyskesän viljavainiot lainehtivat ja tuoksuvat, jyväkuormat kulkevat tiellä. Pihlajanmarjat ovat jo punaisia, omenat kypsyvät, mustaherukkapensaat notkuvat.

Jo kuukauden tupaamme ovat ympäröineet mustikkametsät, joissa sinisenä avautuvat aukeamat yllättävät: voi ei, voi Luoja, kiitos, tässäkin näin paljon, tässäkin missä ei koskaan ole ollut marjan marjaa. Tulen metsästä hien peitossa ja otan suihkun tuvan nurkalla ulkona, se on kesää. Saan letkusta aurinkolämmitetyn veden ja kesänraikkaan olon. Puhdistan marjani ulkona, heiluttelen perkaussiivilää, katselen pihapiiriä. Valkoiset perhoset tanssahtelevat ympärillä, laskin niitä kymmenen. Toinenkin arkkupakastin täyttyy, pikapakastus kohisee helteessä. Sähkölaskutkin ovat ennätyksellisiä.

Puolukka alkaa punertaa, sitäkin tulee paljon.Mitähän muuta syksy tuo?

Pikkutyttömäinen olo

Askartelusta tulee pikkutytön olo. Ja tätä oloa meille iloksemme tarjoavat lehti- ja kirjamyyjät. Muuten en voi selittää, miksi minäkin taas pitkän paussin jälkeen askartelin ET-lehden tilauksen, vaikka sen olisi netissäkin voinut tilata. Ja nyt on jo tehtynä Valittujen Palojen "Uudet konstit, vanhat aineet" -kirjasen askartelutehtävät. Lähettäminen on kyllä vielä harkinnassa. Ja ajatella, että juuri minut on valittu tarjousten kohteeksi harvojen joukossa, minut jolle tulee enää niin vähän postiakaan!

Tilasin kahdeksan vuotta Yves Rocherin kasvovoiteita, joitten tilauksessa myös piti etsiä liimalappuja ja kiinnittää niitä oikeaan kohtaan ja tehdä muita askartelutehtäviä. Firman kauppakin olisi kyllä ollut 10 km päässä. Mutta oli mukava saada paketti ja avata se ja aina mukana oli pikku yllätys. Kahdeksan vuoden jälkeen minut alennettiin aloittavaksi ja silloin lopetin.Olin jo kyllä perin kyllästynytkin turhiin lappusiin, kun yksinkertaisemminkin voisi toimia.

Tehdessäni näitä tilauspalapelejä ja lukiessani myyntikirjeitä olen ihmetellyt, mitähän ne laatijat oikein ajattelevat keksiessään kirjeitään ja kuinka syvälliseen tietoon aikuisen naisen sisemmistä tunnoista nämä tilausmuodot perustuvat? Nolottaako heitä narrata näin ihmisiä? Mutta miksi ei, jos narrattavat mielellään sortuvat?

Ihana sade!

Pitkä hellejakso alkoi jo uuvuttaa. Pihanurmikot kuivuvat ja kellastuvat. On hankala matkustella, kun pitäisi olla kotona kastelemassa pihakukkia ja kasvimaata. Viljat kituvat.Kävin aamulla katsomassa mustikkaa. Se oli pientä, kaipasi vettä sekin.Ja säätiedotusten lukijat puhuvat edelleen "sateen riskistä"! Ranta-ja terassilomalaisiako kaikki meteorologit vain ajattelevat? Sääkartalta katsoja toivoo sen sijaan sadepilven kuvaa omalle alueelle. Odotin, että lukija sanoisi: Pohjanmaalla on nyt ainakin pieni sateen mahdollisuus!

Paras kesäsää on minusta se, kun samana päivänä sataa ja paistaa, siis "epävakainen sää". Kun samalla hetkellä satoi ja paistoi, äitini ennusti aina: "Sataa ja paistaa, huomennakin sataa". En ole tullut seuranneeksi, pitääkö paikkaansa.

Tänään sitten lankesi odotettu ihana sade,oikein runsas ja pehmeä ja se kestikin pari tuntia.Läksin keskustan asunnolta kilometrin päästä pyörällä tätiäni katsomaan hoivaosastolle, vaikka oli jo vähän lankeavaa kosteutta ilmassa. Muistin, että ennen sanottiin: Kyllä kesä kuivaa minkä kastelee.
Siellä se täti oli tyytyväisenä ja kylvyssä virvoittuneena, mutta mieli liikkui sujuvasti nuoruuden vuosikymmeniltä nykyhetkeen,kussakin ajassa läsnäolevana. Varsinainen aikakone!

Lopulta ajelelin autolla takaisin maalle.Minusta on mukava ajella sateessa, siinä on kuin pienessä piirissä ja hupussa, saa ajaa alle satasta.
Nyt maa imee vettä, ruusut tuoksuvat, mustikat pullistuvat.

Oi aikoja

Nyt on yöttömän yön ja röyhyävän koiranputkipellon sekä lupiinin aika, ruusun aika on täällä alkamassa ja liljojen.Syreenin aika on kuihtumassa pois ja tuoksu muuttuu pahaksi niinkuin kaikessa lahoavassa. Metsät ovat suopursujen peitossa melkein kuin Espoon metsät keväällä valkovuokkojen. Muistin, että olin kauan halunnut saada suopursutaulun. Hain kimpun pursuja, tutkin niitä ja tein kaksi taulua, toisen pehmeillä pastelleilla, toisen sekatekniikalla.Tänä vuonna oli mahtava pihlajankukan aika, en ollut huomannutkaan että tällä kylällä on pihlajia kaikissa pihoissa.Vuorenkilpi kukki hienosti.Tuomen aika meni myös ja kultaisen voikukkapellon aika.Narsissien ja tulppaanin ajoista on jo aika jättänyt.Pian on ahomansikan aika, kukkia on paljon. Kun aamulla avaa ikkunan, kukkuu käki, on vielä se aika ja koivuvastojen aika. Kun voi pitää ikkunoita auki,on kesä.Kesä on vahva aamukahvin kanssa tuvan portailla auringossa.
Näin jatkuu, kukilla ja pensailla ja puilla, linnuilla, valolla, pimeydellä on aikansa.
Elokuun kultaiset viljapellot, ilta-auringon laskevassa valossa lainehtivat ja sitten sadosta korjatut jäivät mieleen, kun työaikana palailtiin pääkaupunkiseudulle sunnuntai-iltaisin. Niitä voi jo odottaa. Ja sitä että tähdet alkavat näkyä.Syksyn vaahterat hehkuivat punaisina työpaikkani ympärillä. Istutin tännekin kaksi vaahteraa, entisestä pihasta tuotuja taimia.

Rikas ajoista on Suomen luonto ja nyt sen vaihteluja on aikaa seurata,eläytyä niihin. Mielelläni vielä monia, monia vuodenkiertoja katselisin.Ne toistuvat, uusiutuvat,toisin kuin ihmisen vaiheet.Jatkuvat sittenkin, kun yhden katsojan silmät sammuvat.

Pilvibongarin hoitotahto

Viime sunnuntaina lähdin täältä pikkumummolasta kuin koko kesäksi ja nyt torstai-iltana istun täällä taas. Lastenhoitoapua tarvitaan, kun pienyrittäjätyttärelle on kertynyt runsaasti töitä.Johan minä toivuinkin edellisestä jaksosta, kun nukuin kaksi yötä hyvin.Tulin mielelläni.
Nuo pilvet, ne ovat kaikkialla seuranani. Katselin niitä tältä viidennen kerroksen parvekkeelta viime käynnilläni hartaasti, seurasin kauan tuota taivaan muuttuvaa taideteosta. Katson kuinka maalaisin tuon kohdan, mietin alkaisinko yrittää vain taivaan kuvaamista.
Nyt on kaukaisten mäkien sinisen profiilin yllä kullanpunertava reunus, sitten tummanharmaalla pohjalla hohtaa vaaleanharmaa vuoristoinen pilvikuvio, yläpuolella harmaanvalkoista kumpua ja sitten kultainen aukko, kuin portti maahan pilvien takana. Ylöspäin pilvet vähenevät, haihtuvat silmissä ja siniset taustat suurenevat. Kuvio elää, värit sammuvat vastapäisen auringon painuessa.Pitäisi varmaan hankkia kirja, josta oppisi erilaisten pilvien nimet.
Lapsena katselin pikkusiskoni kanssa usein pilviä, löysimme vuoria, linnoja, laivoja, kultareunaisia taivaan maita. Ne olivat viisikymmenluvun maalaislapsen elokuvat, alati vaihtuvat kuvat.

Hoitotahtoni on, että jos joudun vuodepotilaaksi, minut asetetaan niin, että näen ikkunasta edessäni taivaan ja pilvet ja mielellään vielä puiden latvat.Tätinikin piristyi, kun pääsi ikkunapaikalle.

Kirkkaus

Minulla on jo kuudeskymmenes viides kesä, mutta silti tämä ihana valo ilahduttaa sydämen pohjia myöten. Jotenkin täällä Torpalla on kirkkaampi valo kuin muualla, melkein kuin Tornionjokilaaksossa toukokuussa. Nyt on ollut monta aurinkoista päivää peräkkäin.Tänä aamunakin taivas on pilvettömän sininen.
Parasta kesää on istua varhain aamuauringon kirkkaudessa lämpimillä puuportailla kahvikuppi kädessä ja tervehtiä pihan pääskysiä.Syreenit alkavat avautua ja tuoksua portaiden molemmin puolin, käki kukahtelee.Illalla saunan jälkeen katselin, kun navetan taakse laskeva aurinko siveli valoa vastapäisiin puihin, erityisesti isoon kuuseen. Se on kaksoiskuusi. Enoni ja naapurin Jussi ovat kuulemma kymmenvuotiaina kietoneet kaksi kuusentainta yhteen.Siitä on kulunut 75 vuotta.
Mieheni ihastelee kesäyön valoa, ei malttaisi mennä nukkumaan.
Pohjoispuolen avovintin ikkunasta näkyy myös pohjoissuunnan valo. Sinne olen vienyt nyt kaikki maalaustarvikkeeni. Pesin mattoja ja ne kuivuvat auringossa ja tuulessa, niihin tulee puhdas tuoksu.
Tämän vaiheen hienoutta on se, että on aikaa nauttia hetkestä. Tulevasta kun ei tiedä, ei säätiloista eikä elämän käänteistä, on vain tämä kirkas hetki.

Hauras mieli

Tätini mielenmaisemat hoivaosastolla ovat nyt jatkuvassa muutostilassa. Hän piristyi huomattavasti, kun hänet siirrettiin ikkunapaikalle paikan vapautuessa, kuten olin toivonut. Hän näkee taivaan, männynlatvat tuulessa ja kevään vihertymisen. Ikkunalaudalle sopii kukkia ja valokuvia niin, että hän näkee ne paikaltaan. Ihmettelenkin mielessäni, miksi hoivaosaston seinät eivät ole täynnä värikkäitä kuvia, kun siirto ovensuupaikalta vessan oven edestä ikkunanäkymiin teki niin elähdyttävän vaikutuksen vanhukseen.

Sitten eräänä aamuyönä tuli rytmihäiriöitä ja arvelun mukaan myös aivotukoksia. Hän siirtyikin vuosikymmenten taakse, nuoren aikuisen vaiheeseen. "Nyt tuli pesäero", hän sanoi tullessani, "ja äiti on lähtenyt jonnekin". "Jakakaa vaan, tämä talo", hän oudolla äänensävyllä jatkoi. Lapsuudenystävä oli tuonut hänet tänne täysihoitolaan, kun hänellä ei ollut enää menemistä kotiin. (Kotitalo siirtyi minun isäni ja perheemme omistukseen kuusikymmenluvulla mummon kuoleman jälkeen). Kaikki hänen sisäruksensakin olivat nyt elossa. Tuntui, että oli olemassa kotipaikkaan liittyvä trauma, joka nyt nousi pintaan.Mitään lisäselvyyttä siitä en kuitenkaan saanut, vaikka koetin tarkennella.

Arvelin, että olen johdattanut hänet lapsuusaikaan, kun olin vienyt hänen katseltavakseen kotimökin seinällä olleen taulun.Omaa kotiaan hän ei nyt muistanut lainkaan. En hennonut kertoa omaisten kuolemista, ei olisi pitänytkään.
Toin sitten hänen omasta kodistaan kaksi muuta taulua entisen tilalle sekä ottamiani valokuvia hänen omasta asunnostaan. Varoen näytin niitä joskus. Ensin ainoa missä oli jotain tuttua olivat keittiön verhot.
Vähitellen tilanne parani ja hän oli taas hyvinkin selkeä, muisti kotinsa ja läheisten kuolemat. Hänen äitinsä ja sisarensa kuolivat kumpikin tädin luona lyhyen sairausajan jälkeen, kun hän talutti heitä vessasta sänkyyn.Sitä hän aina ennen puhui toivomuskuolemana itselleenkin.

Entistä seurallista luonnetta on jäljellä. Olen laskenut, että yli kaksikymmentä ihmistä käy häntä katsomassa, vaikka kovin moni ystävä on jo kuollut.Erityisen ilon tuotti, kun hänen esimiehensä 25 vuoden takaa tuli häntä katsomaan. Hän oli kirjoittanut vierasvihkoon, että hymy on edelleen herkässä ja että muisteltiin menneitä aikoja. Se selvästi eheytti tädin muistikuvaa omasta elämästä. Hoitajat sanovat niin pitävänsä tädistäni, kun hän on niin elämänhaluinen.

Muutama päivä sitten keskustelimme jotain hänen asunnostaan, kun hän tuntui sen nyt hyvin muistavan ja kysyikin siitä jotain. Kerroin, että naapuri lupasi leikata ruohot hänen pihastaan ja hän mainitsi jotain sen korvaamisestakin. Kysyin sitten ensimmäisen kerran, haluaisiko hän mennä joskus kotiin käymään. "En minä, se on niin vaivalloistakin", hän vastasi.

Mutta seuraavana päivänä hän oli aivan menossa kotiin, oli unohtanut ettei pysty kävelemään eikä edes istumaan pyörätuolissa. Kengät pitäisi hakea ja sängyn laidat laskea, Kuopion kokoukseen lähteä. Anna-sisko odottaa kotona.

En tiedä,kuinka suuri osuus minun ohjailullani hänen hauraaseen mieleensä on. Tuntuu, että pienetkin virikkeet ovat siinä hiljaisuudessa suuria.Haurastuvissa aivoissa on muistijälkiä monesta ajasta, mutta kokonaiselämäkerrallinen muistaminen on hajonnut, se tulee esiin vain hetkittäin. Kuva, kysymys (kuten lapsuudenystävän kysymys: koska pääset kotiin sieltä sairaalasta),jokin kommentti saattavat sysätä toiseen aikaan.

Mutta mikä on vaihtoehto - valkoinen seinä ja hiljaisuus? Naapuripetin Maijaa ei kukaan käy katsomassa. Hänen puheissaan vilistävät lukuisat ihmiset ja tilaisuudet, on menoja häihin ja ristiäisiin.

Ja toki on kysymys verenkiertohäiriöiden, epilepsian ja tukosten vahingoittamista aivoista, joissa edelleen tapahtuu hapertumista.Tänään, kun kävin kävin katsomassa, hän kysyi: sano nyt ihan selvä mielipide, pitäisikö minun pärjätä vielä kotona? Tästä päästiin ainakin sillä hetkellä levolliseen lopputulokseen.Onkin ollut helppoa, kun hän ei ole tuskaillut kotiinpääsyä kuten niin moni laitosvanhus. Silti on vaikea uskoa, ettei hän kaipaisi viihtyisään, hyvinhoidettuun kotiinsa, joka oli monille muillekin avoin kuin koti. Jonnekin se asia on säilötty.
Minkähänlainen lie minun vanhuuteni?