Tyhjä koti

Avaan oven, sytyttelen valoja. Tuttu takki naulakossa, villasukat laatikossa.
Kaikki on paikoillaan, huonekalut, astiat kaapeissa, valokuvat hyllyssä, taulut seinillä, vaatteet komerossa, alusvaatteet laatikossa, kylpyhuoneessa saippua ja pesuaineet.On lämmintä ja puhdasta. Voisi panna kahvinkeittimen päälle ja asettua asumaan. Kuuluu toimelias, mistään tietämätön raksutus; keittiönkello, herätyskello. Muuten on täysin hiljaista.
Olohuoneessa melkein narahtaa tuoli, melkein vierii lankakerä, melkein kuuluu iloinen ääni: Jaha, sieltä tultiin.
On vaikea tajuta, että se aika ei koskaan palaa, tämän kodin yli neljänkymmenen vuoden elämä, kodin joka oli avoin kuin koti monelle, lepopaikka elämän keskellä.Kyläilyt, diakoniaseurat,sukankutimet,yöpuulle menot,aamukahvit,lauantaisaunat. Se on nyt näin, sanoisi täti. Se on nyt näin, koetan sanoa itselleni.

Tädin muistolle

22.11. klo 21.40

Hetkenä iltayön tummenevan
tuli luoksesi enkeli taivahan.
Hän irrotti tuskaisat kahleet maan,
vei taivaskotiin, valoon kirkastuvaan.
Ovat kaivatut rakkaat vastassa tiellä,
soi ylistysvirret ihanat siellä.

20.11. vietettiin viimeistä syntymäpäivää. Tuli ystäviä, oli kahvin tuoksua, annoin hänellekin makua suuhun, laulettiin lempivirsiä. Tädin silmästä valui kyynel, toinenkin. Ystävä pyyhkäisi poskea. Kyllä hän kuuli, kyllä hän tajusi.

Rakas sitkeä sissi

Tätini hengittää edelleen, vaikka monta kertaa on luultu, että lähtö on käsillä. Yhtenä yönä soitettiin, että hengitys katkeilee, tulisinko. Aamuun asti istuin ja laskin hengitystä: seitsemän hengenvetoa, tauko. Pulssi oli niin nopea, ettei sitä pystynyt laskemaan, suoni tykytti kaulalla. Aamupuolella hengitys rauhoittui. Tästä on jo neljä päivää. Kuume on noussut ja laskenut. Joinakin päivinä hän on saanut juoduksi vähän energiajuomaa ja vettä, joskus hän on tukehtumaisillaan nielaisun jälkeen ja pitää imeä kaikki pois nielusta. Kuinka ihminen voi elää viikon melkein ilman nestettä?
Tänään tuntuu, että limaneritys on vähentynyt ja hän saa juoduksi, otti itse kiinni mukiinkin. Jogurttiakin oli syötetty.Hän on vastannutkin jotain, joo, on.
Suuri osa ongelmaa on jonkinlainen aivotukos, joka viime viikolla oli tapahtunut, silloin kun huono käänne tuli. Sitä ei heti huomattu. Se on tehnyt oikean käden hervottomaksi, vienyt puhekyvyn ja aluksi varmaan nielemisen. Hän kurkotteli vasenta kättään ylitseen. Tajusin, että hän hakee toista kättään. Laitoin oikean käden vatsalle ja vasemman sen päälle ja hän tunnusteli kättä. Koetin sanoa siitä jotain, että se käsi on mennyt tunnottomaksi.
Kun kävelen sairaalaa kohti, näen hoivaosaston parvekkeen jouluvalot ja ajattelen, että menenkö viimeistä kertaa. Joskus on raskasta lähteä ja astella sinne. Olen laittanut hänen huoneeseensa viimevuotiset koristevalot ja kukkia. Illalla olin siellä kymmeneen. Panin oven kiinni ja veisailin vaatimattomalla äänelläni virsiä. Se tuntuu rauhoittavan häntä. Hänen kodissaan on aina ystävien vierailuilla otettu virsikirjat esiin. Kasvojen voitelu Nivealla, tukan kampaaminen ja kädestä pitäminen ovat hänelle mieluisia. Olen kutonut kolmet sukat siellä. Minulle tuodaan siellä kahvia ja pullaa, tosi maistuvia.

Nyt sisareni ajoi vapaapäivänään pitkän matkan takaa ja istuu tädin vieressä. Eräs tädin entinen työkaveri haluaa tulla ensi yöksi valvomaan. Yöhoitajalla on kyllä hyvin aikaa, enemmän kuin hoitajilla päiväsaikaan, kun on kaikki kierrokset hoidettavana. Siksi olen ollut siellä enemmän päivällä. Monet ystävät ovat käyneet. Mutta nytkin on nähty, että hädässä ystävä tutaan. Jotkut lähisukulaiset eivät edes soita.
Eilen selasin saatto-ja hautajaisvirsiä. Täällä on tapa, että ystävien ja tuttavien autoletka saattaa vainajan hautausmaan kylmätilaan. Ennen lähtöä veisataan, arkku suljetaan, liikenne pysähtyy ruumissaaton ohittaessa.
Voiko täti sittenkin parantua tästä? Tänään sitä uskaltaa kysyä. Pidetäänkö ensi lauantaina tädin 87-vuotisjuhlat?

Saattohoitoa

Tädilleni tuli keuhkokuume. Torstaina viikko sitten hoivaosastolta soitettiin torstaiaamuna, että täti on kuumeessa. Sitä oli 39 astetta. Hänelle laitettiin antibioottikuuri. Kuume laski nopeasti. Täti oli väsyneempi, mutta puheli normaalisti, sunnuntaina oli sekava. Syötin häntä väsymyksen takia päivittäin.

Tiistaina kuume nousi uudelleen. Kun menin aamupäivällä osastolle, hän ei reagoinut mihinkään, silmät olivat melkein nurinpäin puoliavointen luomien takana ja hengitys korisi. Tulehdusarvot olivat korkealla. Hän ei niellyt mitään, jogurtin yritys piti imeä suusta pois, ei hän niellyt vettäkään. Siitä asti hän on ollut jonkunlaisessa koomassa. Soittelin sukulaisille ja tädin ystäville.

Iltapäivällä hän alkoi täristä ja hengitys katkeili, kuuului jonkinlaista valittavaa ääntä. Hain hoitajan ja hän laittoi nopeasti happilaitteen. Tärinä johtui happivajauksesta. Hän olisi varmaan menehtynyt siihen ilman lisähappea. Kuume nousi illalla 39,3 asteeseen, laitettiin suppo. Hoitajat ehdottivat, että jäisin yöksi. Täti siirrettiin vapaaseen huoneeseen ja minulle tuotiin sairaalasänky.

Oli tavallaan mukavakin kokea hoivaosaston yö. Oli hyvin hiljaista, tädin hengitys vain korisi. Kerroin tädille, että olen paikalla, laulelin "Mun kanteleeni kauniimmin" ja iltavirsiä, luin Isämeidän rukouksen, jonka hän kotona aina puoliääneen luki iltarukoukseksi, siunasin Herran siunauksella. Istuin ja kudoin sukkaa.

Jo yhdeksältä menin petilleni, kun talo asettui yöpuulle. Yöhoitaja kävi monta kertaa tunnissa katsomassa ja imi limaa pois. Hän sanoi, että minun ei tarvitse mistään huolehtiä, kyllä hän hoitaa. Sairaalaosaston sairaanhoitaja tuli välillä käymään ja he käänsivät tädin kylkeä kaksi kertaa. Aamuyöstä torkahtelin, mutta havahduin aina kun ovesta tuli valo hoitajan kulkiessa. En tiedä, tajusiko täti läsnäoloani. Mielessä pyöri, mitä kaikkea pitää kuolemantapauksessa järjestää. En ole ennen alusta asti sellaista tilannetta hoitanut. Kyllä kaikessa varmaan neuvotaan. Myös monia muistikuvia tädistä tuli mieleen, erityisesti abiturienttitalvesta, jolloin asuin hänen luonaan.

Aamu koitti, tädin hengitys rauhoittui, torkahdin. Kuume laski 38 asteeseen.
Aamulla kuudelta hoitaja keitti minulle kahvit. Kun avasin verhot, maa oli peittynyt paksuun valkoiseen vaippaan. Lääkäri tuli, kuunteli keuhkot, totesi liman siellä, keuhkokuume diagnoosiksi.Laitettiin antibiootti lihakseen.

Eilen hän availi silmiään valon osuessa niihin, mutta ei tuntunut näkevän mitään eikä reagoi puhutteluun. Koetin taas laulella, jutella, rukoilla tuttuja rukouksia ääneen. Iltapäivällä hän kiskoi happiviiksiä ja ne otettiin pois. Hoitaja sai juotetuksi vähän vettä. Hoitajat ovat olleet hyvin huolehtivaisia, suorastaan helliä. Nesteytystä ei ole laitettu, niinkuin kuolevan ja tajuttoman potilaan kohdalla suositus on. Kai tässä siitä on kysymys? Vai voiko hän toipua vielä?

Minua väsytti ja lähdin illalla kotiin nukkumaan. Sovittiin, että ei soiteta ennen kuutta.
Nyt kun panen koneen kiinni, lähden taas katsomaan, mikä on tilanne. Mitään soittoa ei ole kuulunut, hän siis hengittää.
Olisi ihme, jos hän tästä paranisi. Toivoisin, että voisin olla hänen vierellään lähdön hetkellä.

Toipuminen

Se hyvä puoli flunssasta on, että siitä toipuminen on ilo. Vielä viikko sitten tuntui, etten jaksa mitään eikä mikään huvitakaan enkä mitään osaisikaan tehdä. Kun kuume ja pärskintä loppuivat, jäivät jalat ja kädet voimattomiksi pitkäksi aikaa. Sukankutimen pitely oli ranteille liian raskasta. Uimahalliin menon ja vesijuoksun ajattelu jo väsytti.
No nyt jalat kantavat ja käsissä on voimaa, niin paljon kuin tässä iässä tarvitaan. Mielikin virkistyy. Ilmoittauduin uudelle kurssille, työpaikan veteraanien tapaaminen kiinnostaa, menen tänään gospeljumppaan, laitatin polkupyörään nastarenkaan.
Vielä siis toivun ja pääsen liikkeelle!

Hyvinvoinnin asiantuntijat

Lasten pahoinvointi, nuorten pahoinvointi, vanhusten huono hoito - kaikki viranomaispuutteiden syytä!?

TV-keskustelussa mielenterveysongelmista toipunut nuori nosti esiin perheen ja ystävien tuen. "Mutta eihän ne ole asiantuntijoita", tuomitsi juontaja. Lastenkin ongelmien avain on median mukaan psykiatrien lisääminen. Määristä tehtyjä laskelmia en muista,mutta valtavasti lisää heitä siis tarvittaisiin.

Aina odotan, että joku vetoaisi lasten ja nuorten vanhempiin ja muihin läheisiin.Että vanhempia kannustettaisiin olemaan läsnä lapsilleen ja nuorilleen,vedottaisiin siihen, että se on tärkeätä lapselle. Vuosikymmeniä Suomessa on hoettu: "Ei vanhempia saa syyllistää". Syyllistäminen on eri asia kuin vastuu ja usko siihen, että voin itse auttaa lapsiani voimaan hyvin. Ei se kuunteleminen, yhdessäolo, sylissäpito, yhdessä tekeminen psykiatrin koulutusta vaadi.

Toki tiedän, että lapset,nuoret ja perheet tarvitsevat kriittisissä tilanteissa myös ammattiauttajan luotsausta eteenpäin. On tärkeätä, että osaavia ja inhimillisiä ammattiauttajia on saatavilla, kun hätä tulee. Mutta hyvin laajasti tarvittaisiin myös uudenlaista kannustusta vanhemmuuden toteuttamiseen, vaikkapa vertaisryhmiä, yhteistä vanhemmuuden opiskelua, hyviä kokemuksia tuottavia elämyksiä perheen kanssa, uskoa perheen, suvun ja lähimmäisyyden voimaan, elämän arvojärjestyksistä keskustelua. Sellainen kampanja olisi ehkäisevää työtä. Laajemmassa mielessä "koko kylä" tarvitaan luomaan lapsille turvallista elinpiiriä. Välittäminen on avainsana: olet minulle tärkeä.

Tarvittiin italialainen nuori nainen nostamaan kampanja "soita mummolle", hän kun ihmetteli etteivät opiskelijat Suomessa pidä yhteyttä isovanhempiinsa. Ei vanhuksen yksinäisyyden poistoonkaan ensisijaisesti tarvita masennuksen asiantuntijaa.

Mikä meitä suomalaisia vaivaa? Mikä muu oikeasti voi olla tärkeämpää kuin läheisten ihmisten hyvinvointi? Ja mikä muu itselle tuottaa enemmän elämäniloa ja mielekkyyden kokemusta kuin yhdessäolo läheisten ihmisten kanssa?

Hiljainen on kylätie

Olen yksin Torpalla, mies lähti pitämään luentoa. Minulla on paha flunssa, olo on voimaton ja uusia oireita sikiää. Hyvä että joku meillä vielä jaksaa liikkua.

Ilma on sumuinen. Ohut ja repaleinen lumipeite myötäilee maata.
Ketään ei kulje tällä sivutiellä, kun peltotyöt on tehty ja maat lepäävät. Naapurin pariskunta menee aamulla töihin ja palaa iltapäivällä, postiauto käy kerran päivässä, siinä liikenne. Paikallislehti on päivän virike.
Erityisen hiljaiselta tuntuu nyt, kun tämän sivutiemme varrella olevan talon Saima on muuttanut keskustaan. Ennen ajattelin, että Saima se siellä kuitenkin kahvia keittelee ja hakee postia,lähtee keppien kanssa lenkille. Nyt täällä ei ole ketään muita kuin minä.Kaksi tienpään viimeistä taloa ovat tyhjentyneet jo toistakymmentä vuotta sitten. Saima, kodissaan niin viihtynyt, kyllästyi hiljaisuuteen ja tosiaan muutti. Nyt hän käy keskustassa jumpassa, kirkossa, kyläilee, käy itse viereisessä kaupassa, katselee liikennettä ja ihmisiä.

Jotenkin kuitenkin viehättää tämä hiljainen harmaus, siihen uppoaminen.

Mielen syövereissä

Eläkeläisenä maalla tapaan melko vähän ihmisiä. Unissani olen aina isossa ihmisjoukossa, menossa jonnekin, etsimässä jotain,isojen rakennusten vaiheilla, yleensä hämmentyneenä ja hukassa.
Toinen osallisuus ihmispiiriin on netissä, keskustelupalstoilla.Siellä olen usein vielä hämmentyneempi.
Aihe kuin aihe - ruoka, terveys, ihmissuhteet, asuinkunta, politiikot, vähemmistöt-vaikka aihe ei alunperin olisi edes negatiivinen kannanotto, ennen pitkää kirjoittajat alkavat sättiä ja nimitellä toisiaan. Pyrkimys toisten kannanottojen ymmärtämiseen puuttuu kokonaan. Kun aihe on alunperin kaunaan ja vihaan pohjaava, teksti nousee kuin pohjattomasta likakaivosta. Yksipuolisuus, äärimielipiteet, asioiden kärjistäminen, realiteettien torjuminen ovat käytössä. Tietyistä poliitikoista on tehty koko kansan tai paikallisia syntipukkeja. Heidän päälleen voidaan kaataa aivan aiheettomia syytöksiä, joita media ja kansa toistelevat samoin sanakääntein yhtenä sopulilaumana, kuin kohde ei olisi ihminen lainkaan.
En ymmärrä, mistä tämä pohjaton kauna ja viha vieraita ihmisiä kohtaan kumpuaa maassa, joka on maailman hyvinvoinnin kärjessä, epätasaisesti kyllä. Pelottaa ajatella, että liikenteessäkin liikutaan samojen vihaa tirskuvien ihmisten keskellä.Vai ovatko nämä nettipalstoille kirjoittavat jokin erityinen kansanosa?

En usko seitsemänkymmenluvun koodiin aggression purkamisen hyödyllisestä vaikutuksesta. Tulee surullinen olo siitä, että niin moni ihminen on katkeroitunut ja sallii itselleen matalamieliset hyökkäykset toisia kohtaan. Onko lukuisilla ihmisillä näin paha olla? Onko henkinen kehitys unohtunut? Nimetön nettikirjoittaminen voi vahvistaa mielen pimeyden kanavia.

Maailman ihmeitä

Tämä syksy on ollut oikein matkustuskautta. Järjestin tädille vierailijoita matkojen ajaksi.
Kävimme ensin Ranskassa, nähtiin kauniita vanhoja taloja ja punaisia tiilikattoja, EU-parlamentti, katedraaleja. Sitten risteiltiin Välimerellä, nähtiin huikeita maisemia ja auringon nousuja, kuutamoöitä, lukuisia kuuluisia historiallisia kohteita, ihastuttiin Napolin värikkääseen kaupunkikuvaan, katseltiin tulivuoren tuhoja ja aktiivisen Strombolin purskahduksia, uitiin Korfun kirkkaissa vesissä ja kuvattiin jalkapallon kokoisia, oransseja meduusoja, syötiin herkutellen, vain hiukan keinuttiin yöllä kuin kehdossa.

Välimeren kanssa kilpaili seuraavalla viikolla mökkimaiseman väri-ja valokylpy, jossa aurinko hehkutti keltaisia puita ja sinistä taivasta. Tyyni vesi kuvasteli sitä kaikkea. Auringonlasku oli värikäs panoraama, kun aurinko laski suoraan vastapääisen rannan taa, toisin kuin kesällä.

Sitten oli vuorossa kaupunkipäivä maalla asuvan viisivuotiaan Annan kanssa. Parasta siinä retkessä olivat kauppojen liukuportaat ja kävelykadun kiipeiltävät kivipatsaat. Uusi leikkipuisto oli hauska tuttavuus, jossa Anna kuunteli englanninkielistä leikinohjausta. Torilla oli kiltti setä, kun antoi omenoista näytepalan. Annakin kirjoitti nimensä listaan, jolla torin siirtoa toiseen paikkaan vastustettiin. Ravintolassa Anna osasi tilata rapeakuorisen pizzan, johon tuli kinkkua ja ananasta. Oli hienoa, kun pöydän vieressä oli leikkinurkkaus käytössä ruokaa odotellessa. Ruoka oli hyvää ja Anna sanoi tarjoilijalle: "Juuri tällaista pizzaa minä odotinkin."
Kirkkopuiston naispatsas oli Annasta kiinnostava ja hän osasi lukea ensimmäisen nimen: MINNA. En ollut koskaan huomannut, miten hyviä kiipeilypuita kirkkopuiston laidan matalat männyt ovat. Niiden alla oli hämäränsuojainen leikkitila.
Retken hupennus oli paluumatka linja-autolla. Päästin ensimmäisen bussin ohi, seuraava teki kiertolenkin. "Parempi vaan, että näkee enemmän", tuumi Anna. Hän katseli tarkkaan bussin täyttäviä isoja koululaisia. Yksi huippukaunis tyttö puhui kännykkään vierasta kieltä. Maailman ihmeiden kiintiö ei ole vielä täynnä.

Runsauden keskellä

Luonto on tänä vuonna tarjonnut runsautta. Ensin oli miestä korkeammat lumivallit ja viikosta toiseen jatkuvat kireät pakkaset, sitten valkoisena röyhyävät pihlajat ja muu kevään kukinta, kesällä jatkuvat helteet ja järviveden lämpö, sitten tuulet, ukkoset ja myrskyt, kaatosateet. Syyskesän viljavainiot lainehtivat ja tuoksuvat, jyväkuormat kulkevat tiellä. Pihlajanmarjat ovat jo punaisia, omenat kypsyvät, mustaherukkapensaat notkuvat.

Jo kuukauden tupaamme ovat ympäröineet mustikkametsät, joissa sinisenä avautuvat aukeamat yllättävät: voi ei, voi Luoja, kiitos, tässäkin näin paljon, tässäkin missä ei koskaan ole ollut marjan marjaa. Tulen metsästä hien peitossa ja otan suihkun tuvan nurkalla ulkona, se on kesää. Saan letkusta aurinkolämmitetyn veden ja kesänraikkaan olon. Puhdistan marjani ulkona, heiluttelen perkaussiivilää, katselen pihapiiriä. Valkoiset perhoset tanssahtelevat ympärillä, laskin niitä kymmenen. Toinenkin arkkupakastin täyttyy, pikapakastus kohisee helteessä. Sähkölaskutkin ovat ennätyksellisiä.

Puolukka alkaa punertaa, sitäkin tulee paljon.Mitähän muuta syksy tuo?

Pikkutyttömäinen olo

Askartelusta tulee pikkutytön olo. Ja tätä oloa meille iloksemme tarjoavat lehti- ja kirjamyyjät. Muuten en voi selittää, miksi minäkin taas pitkän paussin jälkeen askartelin ET-lehden tilauksen, vaikka sen olisi netissäkin voinut tilata. Ja nyt on jo tehtynä Valittujen Palojen "Uudet konstit, vanhat aineet" -kirjasen askartelutehtävät. Lähettäminen on kyllä vielä harkinnassa. Ja ajatella, että juuri minut on valittu tarjousten kohteeksi harvojen joukossa, minut jolle tulee enää niin vähän postiakaan!

Tilasin kahdeksan vuotta Yves Rocherin kasvovoiteita, joitten tilauksessa myös piti etsiä liimalappuja ja kiinnittää niitä oikeaan kohtaan ja tehdä muita askartelutehtäviä. Firman kauppakin olisi kyllä ollut 10 km päässä. Mutta oli mukava saada paketti ja avata se ja aina mukana oli pikku yllätys. Kahdeksan vuoden jälkeen minut alennettiin aloittavaksi ja silloin lopetin.Olin jo kyllä perin kyllästynytkin turhiin lappusiin, kun yksinkertaisemminkin voisi toimia.

Tehdessäni näitä tilauspalapelejä ja lukiessani myyntikirjeitä olen ihmetellyt, mitähän ne laatijat oikein ajattelevat keksiessään kirjeitään ja kuinka syvälliseen tietoon aikuisen naisen sisemmistä tunnoista nämä tilausmuodot perustuvat? Nolottaako heitä narrata näin ihmisiä? Mutta miksi ei, jos narrattavat mielellään sortuvat?

Ihana sade!

Pitkä hellejakso alkoi jo uuvuttaa. Pihanurmikot kuivuvat ja kellastuvat. On hankala matkustella, kun pitäisi olla kotona kastelemassa pihakukkia ja kasvimaata. Viljat kituvat.Kävin aamulla katsomassa mustikkaa. Se oli pientä, kaipasi vettä sekin.Ja säätiedotusten lukijat puhuvat edelleen "sateen riskistä"! Ranta-ja terassilomalaisiako kaikki meteorologit vain ajattelevat? Sääkartalta katsoja toivoo sen sijaan sadepilven kuvaa omalle alueelle. Odotin, että lukija sanoisi: Pohjanmaalla on nyt ainakin pieni sateen mahdollisuus!

Paras kesäsää on minusta se, kun samana päivänä sataa ja paistaa, siis "epävakainen sää". Kun samalla hetkellä satoi ja paistoi, äitini ennusti aina: "Sataa ja paistaa, huomennakin sataa". En ole tullut seuranneeksi, pitääkö paikkaansa.

Tänään sitten lankesi odotettu ihana sade,oikein runsas ja pehmeä ja se kestikin pari tuntia.Läksin keskustan asunnolta kilometrin päästä pyörällä tätiäni katsomaan hoivaosastolle, vaikka oli jo vähän lankeavaa kosteutta ilmassa. Muistin, että ennen sanottiin: Kyllä kesä kuivaa minkä kastelee.
Siellä se täti oli tyytyväisenä ja kylvyssä virvoittuneena, mutta mieli liikkui sujuvasti nuoruuden vuosikymmeniltä nykyhetkeen,kussakin ajassa läsnäolevana. Varsinainen aikakone!

Lopulta ajelelin autolla takaisin maalle.Minusta on mukava ajella sateessa, siinä on kuin pienessä piirissä ja hupussa, saa ajaa alle satasta.
Nyt maa imee vettä, ruusut tuoksuvat, mustikat pullistuvat.

Oi aikoja

Nyt on yöttömän yön ja röyhyävän koiranputkipellon sekä lupiinin aika, ruusun aika on täällä alkamassa ja liljojen.Syreenin aika on kuihtumassa pois ja tuoksu muuttuu pahaksi niinkuin kaikessa lahoavassa. Metsät ovat suopursujen peitossa melkein kuin Espoon metsät keväällä valkovuokkojen. Muistin, että olin kauan halunnut saada suopursutaulun. Hain kimpun pursuja, tutkin niitä ja tein kaksi taulua, toisen pehmeillä pastelleilla, toisen sekatekniikalla.Tänä vuonna oli mahtava pihlajankukan aika, en ollut huomannutkaan että tällä kylällä on pihlajia kaikissa pihoissa.Vuorenkilpi kukki hienosti.Tuomen aika meni myös ja kultaisen voikukkapellon aika.Narsissien ja tulppaanin ajoista on jo aika jättänyt.Pian on ahomansikan aika, kukkia on paljon. Kun aamulla avaa ikkunan, kukkuu käki, on vielä se aika ja koivuvastojen aika. Kun voi pitää ikkunoita auki,on kesä.Kesä on vahva aamukahvin kanssa tuvan portailla auringossa.
Näin jatkuu, kukilla ja pensailla ja puilla, linnuilla, valolla, pimeydellä on aikansa.
Elokuun kultaiset viljapellot, ilta-auringon laskevassa valossa lainehtivat ja sitten sadosta korjatut jäivät mieleen, kun työaikana palailtiin pääkaupunkiseudulle sunnuntai-iltaisin. Niitä voi jo odottaa. Ja sitä että tähdet alkavat näkyä.Syksyn vaahterat hehkuivat punaisina työpaikkani ympärillä. Istutin tännekin kaksi vaahteraa, entisestä pihasta tuotuja taimia.

Rikas ajoista on Suomen luonto ja nyt sen vaihteluja on aikaa seurata,eläytyä niihin. Mielelläni vielä monia, monia vuodenkiertoja katselisin.Ne toistuvat, uusiutuvat,toisin kuin ihmisen vaiheet.Jatkuvat sittenkin, kun yhden katsojan silmät sammuvat.

Pilvibongarin hoitotahto

Viime sunnuntaina lähdin täältä pikkumummolasta kuin koko kesäksi ja nyt torstai-iltana istun täällä taas. Lastenhoitoapua tarvitaan, kun pienyrittäjätyttärelle on kertynyt runsaasti töitä.Johan minä toivuinkin edellisestä jaksosta, kun nukuin kaksi yötä hyvin.Tulin mielelläni.
Nuo pilvet, ne ovat kaikkialla seuranani. Katselin niitä tältä viidennen kerroksen parvekkeelta viime käynnilläni hartaasti, seurasin kauan tuota taivaan muuttuvaa taideteosta. Katson kuinka maalaisin tuon kohdan, mietin alkaisinko yrittää vain taivaan kuvaamista.
Nyt on kaukaisten mäkien sinisen profiilin yllä kullanpunertava reunus, sitten tummanharmaalla pohjalla hohtaa vaaleanharmaa vuoristoinen pilvikuvio, yläpuolella harmaanvalkoista kumpua ja sitten kultainen aukko, kuin portti maahan pilvien takana. Ylöspäin pilvet vähenevät, haihtuvat silmissä ja siniset taustat suurenevat. Kuvio elää, värit sammuvat vastapäisen auringon painuessa.Pitäisi varmaan hankkia kirja, josta oppisi erilaisten pilvien nimet.
Lapsena katselin pikkusiskoni kanssa usein pilviä, löysimme vuoria, linnoja, laivoja, kultareunaisia taivaan maita. Ne olivat viisikymmenluvun maalaislapsen elokuvat, alati vaihtuvat kuvat.

Hoitotahtoni on, että jos joudun vuodepotilaaksi, minut asetetaan niin, että näen ikkunasta edessäni taivaan ja pilvet ja mielellään vielä puiden latvat.Tätinikin piristyi, kun pääsi ikkunapaikalle.

Kirkkaus

Minulla on jo kuudeskymmenes viides kesä, mutta silti tämä ihana valo ilahduttaa sydämen pohjia myöten. Jotenkin täällä Torpalla on kirkkaampi valo kuin muualla, melkein kuin Tornionjokilaaksossa toukokuussa. Nyt on ollut monta aurinkoista päivää peräkkäin.Tänä aamunakin taivas on pilvettömän sininen.
Parasta kesää on istua varhain aamuauringon kirkkaudessa lämpimillä puuportailla kahvikuppi kädessä ja tervehtiä pihan pääskysiä.Syreenit alkavat avautua ja tuoksua portaiden molemmin puolin, käki kukahtelee.Illalla saunan jälkeen katselin, kun navetan taakse laskeva aurinko siveli valoa vastapäisiin puihin, erityisesti isoon kuuseen. Se on kaksoiskuusi. Enoni ja naapurin Jussi ovat kuulemma kymmenvuotiaina kietoneet kaksi kuusentainta yhteen.Siitä on kulunut 75 vuotta.
Mieheni ihastelee kesäyön valoa, ei malttaisi mennä nukkumaan.
Pohjoispuolen avovintin ikkunasta näkyy myös pohjoissuunnan valo. Sinne olen vienyt nyt kaikki maalaustarvikkeeni. Pesin mattoja ja ne kuivuvat auringossa ja tuulessa, niihin tulee puhdas tuoksu.
Tämän vaiheen hienoutta on se, että on aikaa nauttia hetkestä. Tulevasta kun ei tiedä, ei säätiloista eikä elämän käänteistä, on vain tämä kirkas hetki.

Hauras mieli

Tätini mielenmaisemat hoivaosastolla ovat nyt jatkuvassa muutostilassa. Hän piristyi huomattavasti, kun hänet siirrettiin ikkunapaikalle paikan vapautuessa, kuten olin toivonut. Hän näkee taivaan, männynlatvat tuulessa ja kevään vihertymisen. Ikkunalaudalle sopii kukkia ja valokuvia niin, että hän näkee ne paikaltaan. Ihmettelenkin mielessäni, miksi hoivaosaston seinät eivät ole täynnä värikkäitä kuvia, kun siirto ovensuupaikalta vessan oven edestä ikkunanäkymiin teki niin elähdyttävän vaikutuksen vanhukseen.

Sitten eräänä aamuyönä tuli rytmihäiriöitä ja arvelun mukaan myös aivotukoksia. Hän siirtyikin vuosikymmenten taakse, nuoren aikuisen vaiheeseen. "Nyt tuli pesäero", hän sanoi tullessani, "ja äiti on lähtenyt jonnekin". "Jakakaa vaan, tämä talo", hän oudolla äänensävyllä jatkoi. Lapsuudenystävä oli tuonut hänet tänne täysihoitolaan, kun hänellä ei ollut enää menemistä kotiin. (Kotitalo siirtyi minun isäni ja perheemme omistukseen kuusikymmenluvulla mummon kuoleman jälkeen). Kaikki hänen sisäruksensakin olivat nyt elossa. Tuntui, että oli olemassa kotipaikkaan liittyvä trauma, joka nyt nousi pintaan.Mitään lisäselvyyttä siitä en kuitenkaan saanut, vaikka koetin tarkennella.

Arvelin, että olen johdattanut hänet lapsuusaikaan, kun olin vienyt hänen katseltavakseen kotimökin seinällä olleen taulun.Omaa kotiaan hän ei nyt muistanut lainkaan. En hennonut kertoa omaisten kuolemista, ei olisi pitänytkään.
Toin sitten hänen omasta kodistaan kaksi muuta taulua entisen tilalle sekä ottamiani valokuvia hänen omasta asunnostaan. Varoen näytin niitä joskus. Ensin ainoa missä oli jotain tuttua olivat keittiön verhot.
Vähitellen tilanne parani ja hän oli taas hyvinkin selkeä, muisti kotinsa ja läheisten kuolemat. Hänen äitinsä ja sisarensa kuolivat kumpikin tädin luona lyhyen sairausajan jälkeen, kun hän talutti heitä vessasta sänkyyn.Sitä hän aina ennen puhui toivomuskuolemana itselleenkin.

Entistä seurallista luonnetta on jäljellä. Olen laskenut, että yli kaksikymmentä ihmistä käy häntä katsomassa, vaikka kovin moni ystävä on jo kuollut.Erityisen ilon tuotti, kun hänen esimiehensä 25 vuoden takaa tuli häntä katsomaan. Hän oli kirjoittanut vierasvihkoon, että hymy on edelleen herkässä ja että muisteltiin menneitä aikoja. Se selvästi eheytti tädin muistikuvaa omasta elämästä. Hoitajat sanovat niin pitävänsä tädistäni, kun hän on niin elämänhaluinen.

Muutama päivä sitten keskustelimme jotain hänen asunnostaan, kun hän tuntui sen nyt hyvin muistavan ja kysyikin siitä jotain. Kerroin, että naapuri lupasi leikata ruohot hänen pihastaan ja hän mainitsi jotain sen korvaamisestakin. Kysyin sitten ensimmäisen kerran, haluaisiko hän mennä joskus kotiin käymään. "En minä, se on niin vaivalloistakin", hän vastasi.

Mutta seuraavana päivänä hän oli aivan menossa kotiin, oli unohtanut ettei pysty kävelemään eikä edes istumaan pyörätuolissa. Kengät pitäisi hakea ja sängyn laidat laskea, Kuopion kokoukseen lähteä. Anna-sisko odottaa kotona.

En tiedä,kuinka suuri osuus minun ohjailullani hänen hauraaseen mieleensä on. Tuntuu, että pienetkin virikkeet ovat siinä hiljaisuudessa suuria.Haurastuvissa aivoissa on muistijälkiä monesta ajasta, mutta kokonaiselämäkerrallinen muistaminen on hajonnut, se tulee esiin vain hetkittäin. Kuva, kysymys (kuten lapsuudenystävän kysymys: koska pääset kotiin sieltä sairaalasta),jokin kommentti saattavat sysätä toiseen aikaan.

Mutta mikä on vaihtoehto - valkoinen seinä ja hiljaisuus? Naapuripetin Maijaa ei kukaan käy katsomassa. Hänen puheissaan vilistävät lukuisat ihmiset ja tilaisuudet, on menoja häihin ja ristiäisiin.

Ja toki on kysymys verenkiertohäiriöiden, epilepsian ja tukosten vahingoittamista aivoista, joissa edelleen tapahtuu hapertumista.Tänään, kun kävin kävin katsomassa, hän kysyi: sano nyt ihan selvä mielipide, pitäisikö minun pärjätä vielä kotona? Tästä päästiin ainakin sillä hetkellä levolliseen lopputulokseen.Onkin ollut helppoa, kun hän ei ole tuskaillut kotiinpääsyä kuten niin moni laitosvanhus. Silti on vaikea uskoa, ettei hän kaipaisi viihtyisään, hyvinhoidettuun kotiinsa, joka oli monille muillekin avoin kuin koti. Jonnekin se asia on säilötty.
Minkähänlainen lie minun vanhuuteni?

Kestokesä

Yllätyskesän lämmössä menimme katsomaan saarimökkiämme ensimmäistä kertaa tänä vuonna. Viimeksi kävimme siellä syyskuun puolivälissä.
Veneen käännöstä asti meillä on tutut roolit. Hän nostaa veneen laidan, minä otan vastaan. Hän menee istumaan soutajan paikalle, minä työnnän korkeavartiset kumisaappaat jalassa veneen irti pohjasta ja nousen sitten veneen sisälaitoja myöten kokkaan istumaan.Hän soutaa, matka saareen on lyhyt.
Katse kiertää järven ääriä, kysytään, onkohan kaikki kunnossa.Vesi on niin korkealla, että veneen saa hyvin vedetyksi maihin. Minä nousen ensin, nostan samalla osan tavaroista maihin. Painollani pidän venettä tasapainossa, kun hän nousee veneessä. Kannamme tavaroita isolle puupöydälle. Vien kylmälaukun kellarikuoppaan, nyt emme taida laittaa kaasujääkaappia päälle, kun olemme vain huomiseen. Kuopassa oleva muuripata on pysynyt siistinä.
Minä menen ottamaan lasioven edestä riu'un, joka on vinosti oven edessä kertomassa linnuille, että tässä on este.Kiskon liukuoven auki. Kuistilla on taas linnunjälkiä, arvaan että jostain löytyy pieni vainaja, joka on tunkeutunut sisään jostain rakosesta. Otan avaimen piilopaikastaan. Sisällä on kaikki paikoillaan, ilmakin jo lämmennyt ja kuivunut, tuuletusaukot jätettiin syksyllä auki.
Syömme pikalounaan, paikallissta kaupasta ostettua lämmintä grillibroileria.Sitten seuraa kevättuuletus ja siivous. Haen järvestä pesuvettä, kauhon siitepölykerrosta pois veden pinnasta. Siivoan ensiksi kuistin ja löydän västäräkkiparan. Kannan petivaatteet, matot, sohvatyynyt ulos aurinkoon, rapsin lehdeksillä katot ja seinät ja hyllyt, lakaisen, pyyhin pinnat ja lattiat, pesen näkyvät tahrat ikkunoista. Jätän varsinaisen pesun toiseen kertaan. Puusee on kunnossa, vanhat ET-lehdet pinossa tuolilla, pitää muistaa seuraavalla kerralla tuoda uusi kasa ET-lehtiä. Täällä niistä löytyy aina uutta luettavaa.
Mies haravoi huolellisesti, nostaa lehdet metsän puolelle maata lannoittamaan, kokoilee pudonneita männynoksia. Siivoilen saunaa ja saunakuistia, tuon varastosta matot ja poppanaliinan kuistin pöydälle. Lauteet ovat sileät, muistan että laitoin syksyllä niihin pellavaöljyä. Kannan matot ja petivaatteet paikoilleen, petaan petin tuomillani lakanoilla.

Keitän kahvit,istun mukin kanssa kuistin nojatuoliin, katselen järven kimallusta ja vastarantojen profiilia, joka aina ilmaantuu piirustuksiini. Kaikki on kuin viime kesänä. Tuntuu, että juurihan täältä viimeksi lähdettiin, on kuin talvea ei olisi ollutkaan!

Tuuliviiri näyttää edelleen tuulevireen suuntaa. Se ei kitise, kun syksyllä kaadoin sen juureen vanhaa ruokaöljyä. Kuiva, kallioinen maa on lämmin jalan alla, kuin lämmitetty lattia.
Enää en suunnittele tänne mitään laajennuksia enkä remontteja, tämä on hyvä näin. Ennen piirsin aina loman alussa laajennuspiirroksia. Mitään ei koskaan tehty, paitsi ulkomaalausta, saunan alushirsien vaihtoa ja kattopäällystystä 20 vuotta sitten.

Saaren eteen tulee lintupari, kaakkureita luulen. Käki kukahtaa rantametsikössä ja sitten kuuluu mustarastaan vihellys. Se on uutta täällä. Sorsa kirahtelee ja kauempana töräyttää joutsen.
Lämmitän saunan, kannan vedet, kiukaan päällä riipputelineessä kypsyy makkara iltapalaksi kuten aina, ennen saunaan menoa teen salaatin valmiiksi. Menen ensin uimaan ja vesi on yllättävän lämmintä, mittari näyttää 23 astetta pinnassa. Aloitan saunomisen yksin, kun otan kovemmat löylyt, oikaisen lauteelle, laitan pojan koulussa tekemän puisen saunatyynyn pääni alle. Täällä taas!
Saunan jälkeen lepään, luen omalla sohvallani, mies toisella, 16 vuotta sitten asennettu aurinkosähkö antaa lukuvalon nurkkiin. Siniseen makuusoppeen on ihana mennä nukkumaan ja odottaa aamun kirkkautta. Yöllä herään mielelläni pissalle, katselen himmentynyttä maisemaa, jossa kuun puolikas heijastuu veteen ja joutsen töräyttää taas hiljaisessa yössä, lokki kirskahtaa.Jokainen ääni kuuluu myös sisälle, luonto on läsnä. Missään muualla en nuku kymmeneen.

Jatkuvuuden tunne on voimakas, kahdenkymmenen kolmen vuoden kesät avautuvat mielessä. Työelämän paineissa tämä oli hoitopaikka, vesihoitola, sielun lepo. Rannan joskus isoissakin vastalaineissa opettelin vaikeuksien voittamista niitä aallonharjalta toiselle myötäillen. Vanhanaikaisten roolien tuki auttoi parisuhteen kiukuissa: mies sahasi polttopuita kuin isäni ennen, hänelläkin oli kotirooli. Olisi kauheata, jos joku murtautuja rikkoisi vuosikymmenten sielunrauhan.

Oikea äiti

Äitienpäivän jälkeen mielessäni on kysymys, kuka on oikea äiti. Monen lapsen kokemuksen mukaan joku muu kuin biologinen äiti on ainakin samanveroinen, mutta eri tavalla. Varhainen leimautuminen ja perinnölliset samankaltaisuudet yhdistävät syntymä-äitiin niissäkin tilanteissa, joissa äiti ei pysty huolehtimaan lapsestaan, mutta on virhe uskoa, että se riittää.

"Se joka rakastaa ja hoitaa" on se kokemuspohja, mistä kasvuvoimia antava vanhemmuus koostuu. Iloitsen syvästi niistä ystävistäni, jotka ovat luoneet hoitamiinsa "toisten lapsiin" korvaamattoman ja elinikäisen ihmissuhteen. Tämä on usein tapahtunut erittäin ristiriitaisissa ja kypsyyttä koettelevissa elämäntilanteissa. Tällainen suhde jatkuu sen jälkeen, kun virallinen huoltosuhde on päättynyt ja äiti (sijaisäiti, perhehoitaja, lapsikylä-äiti) on esimerkiksi eläkkeellä.
Kovin yksinäisiä ja riskinalaisia ovat elämän taistelukentillä ne lapset, joilla ei ole aikuistumisensa kriiseissä vanhempaa ja kotia, jonne palata tankkaamaan. Oli ihana kuulla nuoresta miehestä, joka äitienpäivänä oikaisi itsensä entisen hoitovanhempansa sohvalle vatsa täynnä ja nukahti siihen. Uskon, että hänen sisimpäänsä karttui siinä lämpöä ja jatkuvuuden tuntoa arjen varalle.

"Se riemuitsee sun riemustas ja tuntee huoltas, tuskias" määrittelee äitiyttä tuttu laulu. Jos ihminen vielä lainaa nuorelle autoaan, kuten edellä kerrottu sijaisäiti, on kyse jo aika paljosta.
Minun elämäni olisi toisenlainen, ellei tätini olisi ottanut minua luokseen asumaan parikymppisenä. Anoreksiani parani sen talven aikana ikäänkuin vierihoidossa, vaikka täti ei asiaa sillä tavalla osannut ajatellakaan. Joskus paljon myöhemmin yritin sitä hänelle kertoa ja kiitellä.

Uutisissa kerrotaan tänään, että lastensuojelun tarpeessa on paljon enemmän lapsia kuin mitä tiedetään. Seuraavassa lauseessa kaivataan lisää sosiaalityöntekijöitä. Miksi ei kaivata oikeita vanhempia, sellaisia jotka paneutuvat lastensa tarpeisiin, jakavat heidän riemujaan ja tuntevat heidän huoliaan, saavat motivaation elämäänsä lasten takia? Missä on kampanja vanhemmuuden arvostamiseksi?

Eläkeläisten ruokataloutta

Ruokataloutemme sai uutta ilmettä, kun miehellä todettiin kakkostyypin diabetes noin vuosi sitten. Tytär oli jo sitä ennen siirtynyt perheineen vähähiilihydraattiseen ruokavalioon pienen tyttärensä huikean makeannälän takia. Hän suositteli sitä meillekin. Pikku hiljaa niin tapahtui.Olin jo kauan ajatellut, että pitäisi vähentää leivän syöntiä.Iltaisin varsinkin hain yhä uusia voileipiä, siis verensokeri nousi ja laski ja kierre syntyi. Se oli vain lapsuudesta asti tullut niin ykkösasiaksi - saatteena leivinuunissa paistuvan ruisleivän tuoksu hankien yllä, kun hiihtäen palailin koulusta kotiin.

Nyt pääateria useimmiten laitetaan höyrykeittimessä: alimpaan astiaan broileria, pihvejä, kalaa mausteineen, seuraaviin kukkakaalta, parsakaalta, wokkisekoituksia ja ylimpään sulamaan voita, vähän mineraalisuolaa ja sitruunaa, kypsymisjärjestyksessä asetellen. Sitten vain odotellaan valmistumispiippausta sudokua ratkoen.Ja ihme kyllä, lihakin kypsyy höyryssä ja maistuu. Lisänä on aina oliiviöljyllä maustettu iso salaatti, jossa usein on jotain juustoa tai avokadoa mukana. Joskus kyllä paistan pannulla tai uunissa, esim. munakoiso-vuohenjuustopihvejä. Lihapulliin tarvitaan vain mausteita, ne pysyvät kasassa ilman korppujauhoja. Jälkiruuaksi on usein oman pihan ja metsän marjoja, hedelmiä, jogurttia, kermavaahtoa, rahkaa.
Aamuisin jo oikein odotamme kahvia leipäjuuston ja kerman kera sekä munakasta, eilinen salaatti menee mukana. Se laittaa, joka ensiksi nousee. Lounas on joskus turkkilaista jogurttia ja pähkinöitä, joskus jokin keitto, esim. helppo broileri-pakastevihanneskeitto. Ruisleipää otan ehkä palan tai pari päivässä. Mies syö varrasleipää. Voipaketti kuluu hitaasti, kun sitä pannaan harvoin leivän päälle.

Joskus leivon manteli-tai kookosjauhoilla pikku leivonnaisia.Tumma 81-prosenttinen Lidlin suklaa on herkkuhetki,lähes päivittäinen. Pullat ja piirakat ovat jääneet, mutta kylässä otamme, mitä tarjotaan. On kiva huomata, että lastenkin herkkumaku on muuttunut vähäsokeriseksi. Marjat ja kermavaahto menevät täydestä ilman makeutusta tai minimakeutuksella, samoin tumma suklaa.

Riisi, peruna, pasta ja kaikki keinotekoiset rasvat, einekset ja leikkeleet ovat meiltä jääneet. Nyt vasta olen lukenut tuoteselosteista, miten paljon lisäaineita ja sokeria lisätään kaikkiin teollisiin tuotteisiin.
Ruokakaupoissa on pitkiä ohi käveltäviä rivistöjä: sipsit, virvoitusjuomat, keksit, pullat, valkoinen leipä, einekset, karkit, ryynit, jauhot ja makkarat paitsi Vatajan nitriitittömät nakit.
Ruuanlaitosta on tullut helppoa ja silloin tällöin, kuten eilen vappuaattona, on kiva laittaa pieniä kodin juhlahetkiä kahdestaankin: siisti kattaus, kynttilät palamaan,lasi valkoviiniä, jälkiruokaherkku tällä kertaa karpaloista,jotka hain lähisuolta samana päivänä. Ne ovat hetkiä, jolloin ei kaipaa minnekään muualle.

Mikä on tulos? Miehen paino on laskenut 20 kiloa, minun normaalipainosta pari kiloa, kummankin kolestroliarvot ovat parantuneet entisestään, varsinkin hyvä kolestroli on noussut ja mikä tärkeintä, miehen sokeriarvot ovat pysyneet hyvinä 1-2 iltaisin otetun metformin -tabletin avulla. Insuliinia ei ole tarvinnut aloittaa.

Nettisivustojen ruokasotakeskustelua seuraamme ja joskus olen siihen osallistunutkin. Onhan se metkaa, että viime vuosikymmenten ruokasuositukset ovat johtaneet diabeteksen ja ylipainon räjähdysmäiseen lisääntymiseen. Tutkimuksia arvioidaan metatutkimuksin uudelleen ja niistä ollaan jatkuvasti montaa mieltä. Työväestön sydänkuolleisuus väheni kuulemma Pohjois-Karjala-projektin aikana monella muullakin alueella ja muissa maissa ja väheneminen alkoi jo ennen projektia. Em. projekti koski vain miehiä, naisilla samalaista ongelmaa ei ollutkaan. Mielestäni tärkeätä kaiken tämän keskellä on seurata omaa hyvinvointiaan ja toimia sen ja kohtuusperiaatteen mukaan.

Nyt THL on hieman muuttamassa virallisterveellisyyden suosituksiaan,kun tutkimuksista ei ole löytynytkään todisteita eläin- ja maitorasvojen oletetuista haitoista. He myös suosittavat luomuruokia. Miksi aina luomua oleva voi ei kuulu suosituksiin, vaan keinotekoiset rasvaseokset edelleen? Ostaisin käsittelemätöntä, mieluiten kuivaheinällä tuotettua maitoa, jos sitä jostain löytyisi. Oli metkaa, kun Innsbruckin kaupungin laitamalla tuli vastaani kaksikin navettaa, toinen kirkon vieressä, joista myytiin suoraan täysmaitoa. Lisäaineetonta lihaa löytyy harvoin, Vatajan nakkeja ja leikkeleitä ostetaan. Onko teollisesti käsitelty ruoka suuresti syyllinen terveysongelmiimme?

Tyhjäkäyntiä

Yli kolme vuotta olen ollut eläkkeellä ja nyt on ensimmäisen kerran tullut tyhjäkäynnin tuntoja. Mitä oikein tekisin, kysyy mieli, sellaista mikä kiinnostaisi. Ikkunoiden pesu ruutujen välistä, kylpyhuoneen lattian peruskuuraus, vintin siivous - eipä huvita. Käsitöitä tein koko syksyn, mutta nyt ei ole senkään aika. Yhteydet ystäviin ovat harvanlaisia.
Teen kyllä enimmäkseen samoja asioita kuin tähänkin asti, mutta jokin tilan muutos on ilmennyt. Onhan tässä ohjelmaa, kursseja, pieniä matkoja, perhejuhlaa, lastenlapsia, miehen läsnäolo, mutta jotain puuttuu.
Ennen kaikkea sävytti tulevaisuus ja valmistautuminen uusiin tehtäviin.Onhan se tuleva läsnä tietysti nytkin, esim. kuntoilun tavoitteena ettei pian joutuisi toisten hoidettavaksi.
Siis pakoa odottavasta tulevaisuudesta.Siinä se sävyero.
Taitaa olla, että se tätini auttaminen on auttanut minua välttämään tarpeettomuuden tuntoa. Sehän oli viime syksyyn asti aivan puolipäivätyöhön verrattavaa puuhaa. Nytkin käyn lähes päivittäin, mutta hän pärjää siellä ilman minuakin.
Mitään suurta lisää en silti kaipaa. Kun on enemmän ohjelmaa, on jonain päivänä sitten väsynyt.
Alan ymmärtää, miksi moni tarttuu lasiin aikansa kuluksi.Vaatii suurta sisältä nousevaa tasapainoa elellä mielekästä elämää, jos on tarpeeton, yksinäinen, sairas tai rahaton.
Nyt pitää varoa, etten ala esim. vaihtaa asuntoa saadakseni puuhaa!Pitää rauhoittua, rentoutua,nauttia tästä päivästä,kevään ja valon lahjasta. Minullahan on itseni ja yhteiskunnan antama lupa olla vapaalla pitkän työelämän jälkeen!