Pakkasen töitä

Lasten lohikäärmepuu kiviraunion päällä sai pyrstön, kun yksi vanhan koivun haaroista oli murtunut toissayönä.
Lohikäärmeen kaula kaartuu vielä korkealle vasemmalla. Lohikäärme Eetvartti piti ikuistaa kokonaisuudessaan ennenkuin se muuttuu klapeiksi. Kuvankäsittelyllä se sai vähän lisähohtoa.

Surutyötä

Tätini on ollut sairaalassa elokuun puolestavälistä lähtien, jolloin hänet ambulanssi haki kotoa. Hän on vuodepotilaana ja käyn päivittäin häntä syöttämässä. Osastonhoitaja sanoi minulle, että pitää vain hyväksyä, että hän hiipuu pois. Kunto vaihtelee kuitenkin päivittäin. Useimmiten hän ei pysty sanomaan lauseita loppuun asti, mutta joskus hän osaa kommentoida omaa elämäntilannettaan: Niin se on, että en enää pysty menemään kotiin enkä koskaan kävele enää. Merkillistä, että kuumeessa hänen ajatuksenjuoksunsa kirkastuu.
Minulla on nyt helpompaa, kun hänestä huolehditaan ympäri vuorokauden. Koko viime talven minulla oli kuin puolipäivätyö hänen epävirallisena omaishoitajanaan. Lisäksi oli monenlaista asioiden hoitoa. Yllättävän paljon niitä asioita oli, kun tilanne koko ajan heikkeni.
Nyt käyn hänen kodissaan hakemassa postia ja kastelemassa kukkia. Se on koti, johon minäkin olen ollut tervetullut vuosikymmenten ajan. Se on ollut avoin ja lämmin koti.
On hyvin haikeata istua siellä ja ajatella, ettei täti enää siellä koskaan asu. Että se neljän vuosikymmenen aika on ohi, jolloin työmatkoillani ja lomillani sain aina majapaikan. Sain levätä, olin hyväksytty, koska olin sukulainen. Omaan lapsuuskotiini en aina ollut tervetullut. Siksi se oli minulle niin tärkeätä. Myös pari muuta sukulaista on kokenut tätilän kodiksi. He majoittuvat nytkin siellä, kun tulevat tätiä katsomaan.
Tädilläni on vuodeksi kolmet verhot ja kahdet matot. Koti oli aina siisti ja viihtyisä.Kaikki asunnossa on vielä paikoillaan. Syksyllä pesin ikkunat ja pyyhin lattiat. Eilen päätin lopulta tyhjentää pakastimen ja jättää se pois päältä. Se tuntui tosi vaikealta päätökseltä. Vein hänen viimeksi käyttämänsä lakanat kotiini ja pesin ne. Tänään mankeloin ne hänen mankelillaan. Laitoin jouluverhot, asettelin joulukoristeita ja vaihdoin talvimatot. Ulos ovenpieleen laitoin lyhtyyn patterikynttilän, jotta pihapieli on valaistu pimeällä. Ainakin siskoni näkee ne, kun tulee käymään.
Yöllä mietin, voisiko tädin tuoda käymään kotiinsa. Hän ei kyllä koskaan ole sellaista puhunut. Hän ei jatka sanallakaan, kun kerron käynneistäni hänen kodissaan. Onko se niin arka aihe, ettei hän kestä sanoa siitä mitään?Joskus hän kyllä luulee olevansa siellä ja se lienee onnellista. Pitäisi saada ambulanssikyyti, saada olla paarisängyssä se aika. Hän ei ole enää pystynyt istumaan pyörätuolissa. Käynti voisi olla hänelle liian rankka tunnekokemus - käydä ja lähteä. Pitää kai vain odottaa, jos vielä ihmeitä tapahtuisikin ja hänen kuntonsa kohenisi.
Mutta minä istun tutussa tuolissa, katselen tuttuja huoneita, en haluaisi luopua, toivon vielä. Täällä olen ollut toivottu lapsi, lapsettoman tätini kodissa. Minä varmaan joudun hoitamaan tämän asunnon myynnin joskus, koska olen serkusjoukosta ainoa, joka asuu paikkakunnalla. Asunto on vanha, remontin tarpeessa, lähinnä tunnearvoa, voisi joku sanoa.
Tunsin ensimmäisen kerran sanan "surutyö" merkityksen. Suruja on kyllä ollut, mutta ne ovat olleet äkkinäisiä tapahtumia. Surutyö on ollut tehtävä jälkeenpäin ja toisella tavalla.

Itsetutkistelua

Nautin siitä, että olen päivän yksin Torpalla. Lunta satelee ohuesti, ulkona on hiljaista, sisällä pesukone jymisee ja ilmalämpöpumppu kohisee. Viime viikkoina on ollut monenlaista menoa ja liikkumista, kotimaan matkoja ja vähän entisen työn tehtäviäkin. Edelleen tuntuu, että asiat ovat hyvässä muistissa, palaavat tarvittaessa käyttöön ja että minulla olisi vielä antamistakin ainakin aloitteville työntekijöille. Mutta aremmaksi olen tullut. Joku oli kriittinen, sanoi jyrkästi mielipiteensä. Olen aina pitänyt suoraan sanojista, mutta nyt tunsin kuitenkin epäonnistuneeni. Sitä vahvisti se, että toiseen asiaan liittyvässä työryhmässä yksi nainen oli kaikesta eri mieltä kanssani. Olenko siis ärsyttävä, enkö osaa olla yhteistyössä? Olihan tietysti työaikanakin monenlaista erimielisyyttä, mutta otin sen vain haasteena. Nyt tunsin masennusta ja huonommuutta. Ihmettelen miten minulla riittikin itsetuntoa aikoinaan.
Tätä huonoutta korostaa tietysti se, että mieheni on niin suosittu ryhmien jäsenenä, puhujana ja kirjoittajana. Ihmettelen miten hän osaa niin paljon. Onhan hän tietysti kehittänyt itseään aina, voi vain katsoa mitä me luemme:minä dekkareita ja hän tietokirjoja. Niin makaa kuin petaa.Meissä on eroa siinäkin mitä katsomme. Minä kiinnitän yhä enemmän huomiota kielteisiin asioihin ja riskeihin, hän ei niitä noteeraa. Hiljattain päätinkin katsoa autolla ajoani myönteisesti: että pääsin tästä paikasta toiseen, ei tullut vahinkoja, ohitin traktoreita hyvin. Päätin unohtaa että voi olla hirviä, voi ajaa iso rekka kannoilla. Tästä positiivisen ajattelun kurssista on ollut paljon apua!

Vanhustenhuoltokeskustelua

On ilman muuta hyvä, että vanhustenhuollosta keskustellaan kriittisesti. Julkisen huomion voi odottaa vaikuttavan myönteisesti verrattuna siihen, ettei kukaan olisi kiinnostunut.
Mutta keskustelussa on myös minua ärsyttäviä puolia.

Ensinnä se yleispiirre, että kaikki tiedotusvälineet hokevat tässäkin asiassa peräkkäin samoja fraaseja, nyt ne ovat vaipat ja sitominen sekä ulkoilutus. Fraasien hokeminen sinänsä on ärsyttävää muissakin teemoissa. Mainituissa asioissa sinänsä voi olla työvoiman lisäyksellä tai omaisten panoksella korjattavia ongelmia, mutta tuntuu myös, ettei kommentoija tunne oikeita heikkoja, hauraita tai dementoituneita vanhuksia lainkaan. Hän sijoittaa itsensä sänkyyn tai pyörätuoliin sidotun paikalle. Monelle vanhukselle sitominen on välttämätön turvatoimi, ettei hän kaatuisi ja särkisi hauraita luitaan. Laitoksiin mahtuneet vanhukset ovat todella iäkkäitä, hauraita tai muistisairaita, eivät pirteitä seitsemänkymppisiä osallistujia, vaikka mitä tehtäisiin!
Kun pidätyskyky on mennyt, vaatteet kastuvat vaikka kaksi hoitajaa päivystäisi vieressä eli vaippaa on pidettävä.

Toiseksi se, että viime päiviin asti julkisuudessa on puhuttu vain laitoshoidosta, se on synonyymi vanhustenhuollolle. Valtaosa vanhuksista asuu kuitenkin kotonaan.

Kolmanneksi, kotihoidon ongelmista ja kotona asumisen laadusta ei puhuta mitään. Nyt tuli kyllä uutinen siitä ettei Helsinki ole pystynyt toimittamaan aterioita kaikille tilanneille vanhuksille useampaan päivään.
Tosiasia on, että kotihoidossa moni todella iäkäs tai sairas on erittäin turvattomassa tilassa, yksinäinen, avuton, kaatumisen, tulipalon ym riskissä (joka liittyy myös naapurustoon), heikosti syövä, liikuntakyvyttömänä ei ole ehkä päässyt ulos vuosiin, pidätyskyvyn heikentyessä vaatteensa kasteleva, ei ehkä pysty seisomaan niin hyvin, että saisi vaippansa nostetuksi itse ylös jne. Kotipalveluhenkilöstö voi olla ainoa auttaja, mutta heillä on vain vähän aikaa yhteen paikkaan.

Neljänneksi, omaisten vastuusta ei ole puhuttu. Nyt tuli oikein tutkittua tietoa, että vanhukset kaipaavat omaisiaan, että keskimäärin kerran kuussa omainen muistaa sukunsa tai perheensä vanhaa jäsentä. On niitä, jotka käyvät usein tai ovat sitoneet koko elämänsä, aikansa ja voimansa omaishoitoon, mutta myös sellaisia, jotka eivät käy koskaan tai kerran vuodessa, joulun alla. He oletettavasti ahdistuvat vanhusten näkemisestä ja arvostelevat laitosta tai kotipalvelua.

Ei hoitaja, vieras ihminen, pysty korvaamaan läheisen omaisen tai ystävän käyntiä. Yhteinen historia ja muistot virittävät muistia, ihmisen arvo ja persoonan integriteetti vahvistuvat, kun muistetaan kuka hän on ollut nuorempana. Läheinen ihminen tarkoittaa sitä, että hän on korvaamaton siten, ettei kukaan muu voi olla sillä paikalla ihmisen mielessä. Uskon, että suuri osa laitosten tai piilossa kodin seinien sisällä olevien vanhusten masennuksesta, muistinmenetyksestä, apatiasta, ilmeettömyydestä, hymyn häviämisestä johtuu hylätyksi tulemisesta. Ei siis viranomaisten, vaan omien omaisten hylkäämisestä.

Miksi se laitoshoito on niin kauhea peikko? Suunnitelma, että vain 3 % otetaan ympärivuorokautiseen hoivaan, on minusta kauhistuttava. Muidenko on vain pärjättävä yksin, vaikka kaikki selviytymistaidot ovat rapistuneet!Olisi julmaa, että että heikoksi mennyt tätini jäisi ulkopuolelle kiintiön takia. Se merkitsisi avuttoman ihmisen heitteillejättöä, vaikka kotipalvelusta käytäisiinkin kolme kertaa päivässä. Voihan laitos olla turvallinen, viihtyisä, saa olla ihmisten joukossa, perustoiminnot on turvattu säännöllisesti, vaikka paikalle ei aina ehdittäisi heti kellon soidessa. Eivät ne tosivanhat ja heikot näytä nuorilta ja pirteiltä missään muuallakaan.
Mikä todellinen ero kunnallisella laitoshoidolla on tehostettuun palveluasumiseen, jolla nyt pitää kiertää normeja? Miltä tuntuu se, että hyvän yön sanomisen saa, jos sen palvelun ostaa!

Pitäisi siis puhua myös kotona olemisen laadusta ja yksilöllisistä tilanteista. On hyvägeenisiä ihmisiä, jotka ovat omatoimisia yli 90-vuotiaiksi, mutta valtaosalla toiminnot heikkenevät, kun 85 vuotta lähestyy. Elämisen laatukysymys koskee myös omaishoitajia. Mikä on heidän elämänsä taso täysin sidottuina kotiin, usein vaikeasti käyttäytyvän omaisen kanssa elämiseen, vailla mahdollisuutta liikkua, olla lastenlasten kanssa ja harrastaa?

Myös hoitajien työtä pitäisi arvostaa eikä vain arvostella. Ei tarvitse kauan olla vanhustenpaikan käytävillä, kun tajuaa, kuinka paljon kärsivällisyyttä, lempeyttä, määrätietoisuutta, ammattitaitoa ja eettistä varustautumista oman ärtymyksen hallintaan tarvitaan, että sitä työtä jaksaa tehdä. Kaikille se työ ei todellakaan sovi. Ilman muuttunutta yleisöasennetta emme saa nuoria innostumaan vanhustyöhön.

Omaisten roolia pitäisi korostaa. Nythän asenne on se, että vanhukset ovat vain yhteiskunnan vastuulla. Se on todellista arvostuksen ja kunnioituksen puutetta! Meidän pitää voittaa vanhuuden kammomme ja pitää omaisiamme sukumme ja perheemme jäseninä loppuun asti, siten kuin toivomme meitäkin aikanaan pidettävän. Kaikki eivät voi ryhtyä omaishoitajiksi, mutta on paljon välimuotoja:"asiainhoitaja", mikä on hyvin tärkeä rooli yhteistyön ja apujen hankkimisessa, joissakin sovituissa asioissa auttaja päivittäin tai viikottain, ahkera vierailija, muistojen ja persoonan kannattelija. Yhteistyö ja roolit voidaan sopia joustavasti kotipalvelun kanssa.

Voi olla, että täällä maaseudulla vanhustenhuolto sujuu inhimillisemmin ja kunnioittavammin kuin isoissa kaupungeissa. Ihmiset tunnetaan, heillä on historia paikkakunnalla, hoitohenkilöstökin saattaa tuntea vanhuksen tai hänen omaisensa, ollaan samasta kylästä, on tuttavia jotka tulevat katsomaan, on voitu käydä ystäväkoulutuksia ja ottaa tuttu vanhus ystäväksi virallisesti tai epävirallisesti, naapurit seuraavat tilannetta ja voivat tuoda postin tai jopa pestä pyykin jne. Minulla on kokemus kahden vanhuksen saamasta tuesta ja se on ollut aivan inhimillinen ja hyvä kokemus.
Espoossa bussipysäkillä noin seitsemänkymppinen nainen sanoi minulle: Jos minulta menee taju, se johtuu sydämestä, olen menossa lääkäriin. Kerran tässä samassa paikassa menin tajuttomaksi, mutta kukaan ei pysähtynyt. Silloin päätin, että tänne en jää.

Tulla omaksi itsekseen

Viime päivinä minulla on ollut sellainen olo, että olen tulemassa omaksi itsekseni! Mitä se voi tarkoittaa? Olisinko lähestymässä alkuperäistä itseäni, sanoisin että sitä mitä olin lapsena.

Tämä tuntemus voimistuu, kun kuljen lapsuuden mailla, sekä syntymäkylässäni että kasvukylässäni, jotka ovat pohjalaisia naapurikyliä. Suurta iloa minulle tuottaa ajella metsätietä pyörällä lapsuuskylään 15 kilometrin päähän, nähdä tutut maisemat ja mennä uimaan tuttuun rantaan, tutuntuoksuiseen suolta tulevaan veteen. Toissapäiväisellä retkelläni tapasin matkalla molemmat lapsuudenystävänikin, ne jotka muistavat lapsuudestani paljon enemmän kuin minä. Ja sitten on hyvä palata syntymäkotiini, jossa kesällä asustelemme ja jota kunnostelemme.

Työelämä tuntuu olevan kaukana, kuin unta, jonka jotenkuten muistaa.

En osaa silti oikein sanoa, mikä voisi minussa muuttua ja mikä siis on ollut jotenkin vierasta. Jotenkin se liittyy siihen, onko minulla arvoa itsessäni vai onko kaikki ansaittava suorituksilla. Se muutos alkoi viimeistään oppikouluaikana.
Voisiko minut hyväksyä, voisiko minusta joku jopa pitää, vaikka en puuhaisi ja auttaisi?

Millainen olin lapsena? Nokkela, itsepäinen, rohkea, kova lukemaan, piirsin tytönkuvia ja keksin värssyjä, karkailin omille teilleni, kiipeilin katoille. Missä ovat nyt nokkeluus, rohkeus ja itsepäisyys?

Korjausversio

Olen tässä oikein havahtunut onnittelemaan itseäni siitä, että osaan olla eläkkeellä! Tämä tuli mieleeni, kun olen seurannut paria itsensä kanssa tuskailevaa ikääntyvää ihmistä. Suorituspaine on melkein vain lisääntynyt; jotain pitäisi vielä saada aikaiseksi, kaikki ei ole vielä annettu, vanhuus kauhistuttaa, elämän saldo on miinuksella.

Minä pilasin nuoruuteni ja aikuisuutenikin pingottamisella, suorittamisella, jännittämisellä. Aina oli mieli sidottu läksyihin, tentteihin, työtehtävien ratkomiseen. Lapset olisivat tarvinneet rennomman äidin, itse olisin tarvinnut rennomman nuoruuden. Olihan siinä pärjäämisessä toki hyvätkin puolensa, mutta menetin myös paljon.

Nyt ei tarvitse näyttää eikä suorittaa mitään. Korjaan elämän käsikirjoitusta. Annan itselleni rennon vanhuuden!

Vanhusten maailmassa

Saattelin tätini intervallijaksolle pienkotiin, kun hän ei jaksanut olla kotona. Kävelystä on jäljellä ehkä viisi prosenttia, kun toinenkin jalka on kipeytynyt, se jonka varassa toista jalkaa on laahattu. Leikkaukseen pääsyä on turhaan odotettu syyskuusta asti. Tarkoitus oli myös oppia väljemmissä tiloissa pyörätuolin käyttöä.
"Päivää kaikille!" kajautti tätini hallissa istuskeleville ihmisille. Kukaan ei vastannut, paitsi hoitaja avuliaasti. Asukkaat istuivat aivan ilmeettöminä. Käytävällä kuljeskeli hyväjalkaisen, mutta hukassa olevan näköisiä naisia. Yksi tuli tädin huoneen ovelle. Ei hän ehtinyt istua tuolille,kun hänen piti mennä kotiin askareille.
Viikko palveli tätiäni hyvin, jalat saivat levätä ja hän oppi aika lailla pyörätuolin käyttöä. Sain myös hommatuksi matalaan pyörätuoliin korotuksia, jotta nouseminen siitä onnistuisi kotonakin. Mutta hän alkoi olla vähän sekavan oloinen siellä ja on vielä kotiin tultuaankin hämmentynyt. Ei ollut muista asukkaista puhekaveriksi.

Voi Luoja, kun ei tarvitsisi elää niin vanhaksi, että menettäisi mielensä ja persoonansa. Varsinkin tietoisuuden ja muistin katoaminen on kamalaa. Aivojen jumittuminen toistamaan yhtä asiaa on rasittavaa muille. Vanhusten hoitajia pitäisi arvostaa ja kannustaa paljon enemmän kuin mitä julkisuudessa tehdään, että he jaksaisivat hoitaa päivästä toiseen.
Jos dementoidun, toivon että taantuisin siihen aikaan, kun lapset olivat pieniä ja kotona, mutta ei niin että he olisivat minulta hukassa. Tämä siksi, että muistan liian vähän niistä ruuhkavuosista. Hullu ajatus tietysti.

Olin sattunut lainaamaan pinon Sisko Istanmäen vanhuuskirjoja. Nämä kaikki asiat loivat aikamatkan parikymmentä vuotta eteenpäin. Heikenneillä voimilla on kohdattava isoja kriisejä, kunnes kaikki laantuu pieneen ja yhä pienempään piiriin.
Jos muisti säilyy, kaikki entinenkin minusta jatkuu ja on olemassa sisäkkäin. Se on mielenkiintoista. Vuodepotilaanakin voi ehkä elää monia elämänvaiheita päänsä sisällä ja koota elämänsä palapeliä valmiiksi. Mutta todennäköisemmin hortoilen muistamattomana vanhainkodin käytävillä, jos elän vanhaksi.
Entistä enemmän ajattelen: nyt on hyvä aika elää, melkein elämän paras aika.

Virkeässä kevättuulessa

Kevään heleä, ihana vihreä on saavuttamassa torppamme. Ilma täällä on erityisen raikasta, jopa verrattuna paikkakunnan pieneen keskustaan. On sopiva ilma taimikonraivaukseen, virkeä tuuli vilvoittaa eikä ole vielä hyttysiä, hirvikärpäsiä eikä muita pörrääjiä. Se on hauskaa työtä, vesurin tai raivaussahan kanssa. On mukava tehdä kasvutilaa topakalle männyntaimelle. Aluksi oli outoa karsia heikommat pois, kun on aina tottunut ajattelemaan, että heikkoja pitää tukea.Nopeasti siellä tottumaton väsyy, kahdessa tunnissa ote vesurin varresta alkaa kangistua ja jalat painavat. Sauna tuntuu sitten ihanalta ja uni maistuu.
Meidän aikanamme näistä metsistä ei ole ottamista eikä vielä lastemmekaan aikana. Mutta metsä on kansallista pääomaa, ainakin se on ollut sitä näihin asti.

Tapasin viime viikolla miehen, joka on ollut kolme vuotta eläkkeellä. Hän kertoi, että ensimmäinen vuosi oli iloa vapaudesta, toisena oli suorituspaineista ahdistusta - mitä vielä pitäisi saavuttaa - ja nyt hän on saanut annetuksi itselleen luvan eläkeläisenä oloon ja sopeutumiseen. Puuhaa hänelläkin riittää kaupungissa ja maalla. Minusta on kiinnostavaa kuulla muiden kokemuksia. Sitähän tällä blogillakin alunperin hain, mutta kovin vähän olen löytänyt kuvauksia eläkkeelle jäämisen ajatuksista, tunnoista ja prosesseista, enemmän on kuvia tekemisistä, käsitöistä ja kasveista.

Joillakin jatkuu luontaisesti aktiivinen osallistuminen, mutta minussa on noussut esiin maan hiljaisten pieneläjien elämäntapa. Nautin siitä ja se kuulemma näkyykin. Enhän minä koskaan ole mikään suureläjä ollutkaan. Fyysisen ja henkisen, käden ja mielen, luovan ja suorittavan puolen yhdistäminen nyt helpompaa kuin työssä ollessa. On hauskaa, että perheeni kannustavissa silmissä minusta on tullut melkein taiteilija!

Nauttia eläkkeestä

Niinhän sitä sanotaan, nauttia eläkkeestä ja monasti olenkin muistuttanut siitä itseäni ja kumppaniani. Että rahaa tulee tilille tekemättä mitään sen hyväksi, on se ihmeellistä.

Tapasin äskettäin ihmisen, jota vuosien päässä edessäpäin oleva eläkeaika ahdisti. Itse muistan vain väläyksen, hetken, jolloin tajusin, että eläkkeelle jääminen merkitsee sitä, että suurin osa elämästä on takanapäin. Ihme, että se ahdistava tunne meni niin nopeasti minulta ohi.
Ehkä siihen vaikutti jonkinasteinen kuoleman realiteetin hyväksyminen, jota äitivainaa toi aina esiin. Maalaiskylässä myös oltiin kaikenikäisten ihmisten hautajaisissa mukana, arkkukin aina auki pihassa kuusten keskellä. Kuolema oli osa elämää. Erik Ewalds on sanonut, että elämään oppii vasta, kun hyväksyy kuoleman sen osana. Jotenkin olen sitä työstänyt, niin ettei eläkkeelle jääminen sitä tuskaa esiin nostanut.
Eläkeahdistukseen vaikuttaa paljon myös se, kuinka tyytyväinen voi olla siihenastiseen elämäänsä ja saavutuksiinsa. Jos moni asia on kesken tai huonosti -talous, ihmissuhteet, ammatilliset tavoitteet - on vaikea asettua eläkkeelle. Kaikki joutuvat tekemään tilinpäätöstä työelämän päättyessä ja hyväksymään jonkinasteista keskeneräisyyttä ja pettymyksiä. Joku on tyytyväinen vaatimattomaan elämäntasoon ja suorituksiin, joillekin ei riitä mikään. Onni on sovinto ja sopusointu sen elämän kanssa, jolle ei enää voi mitään.
On tärkeätä myös antaa itselleen lupa jäädä eläkkeelle. "Näin kauan olin työssä, näin paljon oli opiskelua, näin paljon päiviä jolloin piti lähteä liikkeelle. Kyllä se riittää." Silti ihminen kelaa asioita, prosessi jatkuu, asioita nousee mieleen. Viime aikoina minulle ovat nouseet mieleen viimeisten kymmenen vuoden väsymykset - sitäkin ja sitäkin olisi pitänyt jaksaa. Se on onneksi enemmän toteamista kuin tuskailua.
Eläkeaikaan vaikuttaa tietysti paljon se, millä tavalla lähtö tapahtui, omasta aloitteesta vai toisten. Jälkimmäinen tekee elämän vaikeaksi ja vihan tunnot voivat hallita pitkään. Hyväksymisen ja anteeksiantamisen prosessi on oman mielenrauhan takia välttämätön. Ei kannata pilata loppuelämäänsä asioilla,joita ei voi enää muuttaa. Kukaan tuskin selviää elämästä ilman että kokisi tulleensa väärin kohdelluksi. Senkin voi hyväksyä.
Jotkut taas kaipaavat eläkkeelle vuosikausia etukäteen. Pitää kuitenkin elää sitä päivää mikä nyt on, koska vain se meillä on.
Eläkkeellä oloonkin pystyy rakentamaan stressiä - mitä kaikkea uutta nyt pitäisi saada aikaan, kuinka aktiivinen pitäisi olla. Viimeistään nyt on aika kysyä, mitä itse oikein haluaa ja sitten antaa itselleen lupa juuri siihen elämäntapaan.
Aina se ei tietenkään ole mahdollista. Omaishoitajaksi sitoutuminen ei ehkä ole monen haaveissa. Sekin voi kuitenkin antaa elämään mielekkyyttä. Useimmat ihmiset haluavat olla tarpeellisia. Mutta apua, vuorottelua, lepoa ja virkistystä pitäisi olla jokaisella. Minun ikäpolveni ei varmaan julkista hoivaa saa riittävästi, vaan meidän pitäisi hyväksyä yhteisöllinen, toisia auttava elämäntapa vanhuuden osana.
Etukäteen ei kannata surra sellaista, mistä ei ole varmuutta. Elämän ennustamattomuus on aina läsnä, mutta vanhetessa se korostuu. Tästä päivästä ja hetkestä, läsnä olevasta todellisuudesta nauttiminen on eläkeläisen tärkeätä elämäntaitoa.

Erilaiset elämänkaaret

Ajoittain kipuilen oman eläketyylini sekä miehen tyylin kanssa. Ne ovat nimittäin aivan päinvastaiset tavalla, joka koettelee välillä itsetuntoani. Luulin että olin jo sovussa elämän kanssa, mutta miehen kehityskulku panee minut kelaamaan asioita.
Minähän jätin työroolini kokonaan taakse, en edes sano missään että .. siis ammattiani, ettei vain pyydetä mihinkään. Mies vain syventää osaamistaan. Hänestä tuli oikein alansa guru jäätyään eläkkeelle. Hän on kirjoittanut ja luennoinut alastaan paljon ja nyt hän on aloittamassa väitöskirjan teon!

Eläkeaika nostaa siis esiin ainakin kahdenlaista elämänkaarta. Toinen on kokonaisvaltainen kaari, jossa ammattirooli ja ammatin sisältö kypsyvät osana elämää vanhuuteen asti. Toisessa kaaressa ammattirooli katoaa pois nopeasti tai vähitellen eläkkeelle jäämisen jälkeen. Elämän sisältö muodostuu muista osista, mahdollisesti unohtuneista tai uusista elämäsisällöistä ja rooleista. Luultavasti jälkimmäinen on tavallisempi. On varmasti monia muitakin kaaria, myös sellainen että ammattirooli putoaa, mutta tilalle ei rakennu mitään, on vain tyhjiö. Sitä voi täyttää alkoholin antama huumaus hetkeksi aikaa. Uutisten mukaan tämä ilmiö on lisääntynyt. Ihmettelen edelleen, että kovin vähän missään puhutaan eläkkeelle jäämisen tunnoista. Niiden jakamiseen voisi olla monia väyliä, myös netissä, esim. Seniorinetissä. Ehkä eläkeläisjärjestöissä autetaan tuntojen läpikäymisessä. Niihin en ole perehtynyt.

Mikä osuus meillä itsellämme on tähän erikaareisuuteen, mikä lienee työpaikkojen vaikutusta? Olemme miehen kanssa erilaisia. Minä en ole teoreetikko kuten hän, toimintani nousee ympärillä olevasta konkretiasta. Hän ei rajaa asioita kuten minä, vaan on aina valmis kaikenlaiseen uuteen, aikaa on. Minä olin ahkera ja pinko nuoresta asti, hän on ahkeroitunut iän myötä. Minulla oli jo kymmenen vuotta väsymisen oireita, hänellä ei, vaan vaativampia haasteita. Minä olen lukenut dekkareita, hän teoreettista ja kehittävää kirjallisuutta. Minä olin viimeisessä työpaikassa 20 vuotta, hän oli sillä aikaa viidessä työpaikassa.

Minä asetin jo ennalta tavoitteekseni, että en jää roikkumaan, vaan pystyn päästämään irti. Olin oppinut, että on säälittävää jäädä tyrkyttämään näkemyksiään nuoremmille tai kehittää jotain kaikenkattavaa teoriaa. Olikohan minun työalallani kulttuuri, joka korosti irtautumista erityisen vahvasti? Viimeisenä työpäivänä pidin seminaaria seurajani kansssa. Laitoin seuraavana päivänä vielä sähköpostia hänelle, kun tuli mieleen hyviä jälkikommentteja. Hän vastasi: "Sinähän ymmärrät itsekin, että sinun on tehtävä surutyö ja irtauduttava". Mieheni on vieläkin sellaisen työpaikan johtokunnassa, josta paikasta hän lähti 25 vuotta sitten!

Ajoittain joudun puhuttelemaan itseäni. Enhän missään tapauksessa haluaisi vaihtaa osia mieheni kanssa tai en ainakaan osaa kuvitella että haluaisin. Mutta on vähän hämmentävää todeta, että yli 40 vuotta elämästä on poissa - opiskelua, innostusta, motivaatiota, luovuutta, arjen puurtamista, paneutumista, sitoutumista, alan kehittämistä, ulkomaisia kontakteja, joskus arvostuksen osoituksiakin. Täytyi minulla joitain taitojakin olla.
Mutta onhan se eletty, on se aika ollut olemassa. En kaipaa sitä enää. Edes ala ei minua enää niin kiinnosta. Sitä ei moni entinen työkaveri uskoisi. Uutta voisi olla enemmän, mutta silti sitäkin on tarpeeksi. Viimeinen maalaukseni taisi onnistua, samoin yksi runo. On hoivatyötä, jossa olen tarpeellinen, joskus liiankin sitovalla tavalla. Hoidan perheen käytännön asiat. Menen aamukahvin jälkeen sänkyyn lukemaan. Nautin valosta, tästä auringosta joen jäällä ja ikkunan takana, suksen luistosta.
Päätänpä iloita myös miehen ammatillisista harrastuksista. Ilman niitä hän katsoisi televisiota aamusta yömyöhään. Se olisi sietämätöntä, varsinkin äänet. Voin iloita toisen innostuksesta, kun vain pidän selvänä että minulla on oma tieni. Voi se olla huonompi, se on laskeva kaari, mutta niin se kuitenkin on ja saa olla. Olemmehan me sitäpaitsi "me".

Hiljaisuuden talossa

Olen yksin vierasyksiössämme toisella paikkakunnalla. Tänään ei ole sovittu lastenlasten tapaamista. Eilen olin katsomassa joulujuhlan esityksiä ja sitä ennen laitoin ruokaa heille.
Illan ja aamun olen ollut yksikseni tässä hiljaisessa talossa, voisi sanoa luonnottoman hiljaiseksi aanieristetyssä uudessa talossa. Ei kuulu liikenteen ääniä, ei hissin kulkua, ei ääniä seinän takaa. Vain kello raksuttaa ja jääkaappi rahisee joskus. Illalla myöhään kuulin kuitenkin korvia heristäen vaimeata lapsen itkua yhdentoista jälkeen. Se tuntui inhimilliseltä enkä valittaisi häiriöstä.
Tässä talossa asuu enimmäkseen ikäihmisiä, omakotitaloista helpommalle siirtyneitä, suurin osa ilmeisesti yksin asuvia. He eivät paljon ääntä pidä.
Millaista on elämä sitten, jos ei ole ketään odotettavissa käymään eikä puhelinkaan soi joka päivä? Kun ei jaksa mennä lenkille eikä uimahalliin tai tilaisuuksiin? Kun televisio-ohjelmat eivät enää kiinnosta? Kaupassa ehkä pystyy käymään rollaattorin kanssa? Hiljaisuus ei ole vain talossa, vaan itsessä.
Onhan se oma hiljaisuus lisääntynyt nytkin aktiivivuosiin verrattuna paljon. Se on tuntunut enimmäkseen hyvältä, kun voi säädellä toimiansa omaehtoisesti. Tarvittaessa olen vielä pystynyt aktivoitumaan lastenlasten tai vanhuksemme hoitoon. Mutta tunnen, että hiljaisuus voi myös hyydyttää, jäykistää hitaaksi erakoksi ennen aikojaan. Sähköpostissa ei ole mitään, netistäkään ei ole mitään erityistä katsottavaa, entisen työpaikan sivuilla ei näy mitään uutta, uutiset kuulin radiostakin.

Antavatko entisen elämän muistot sisältöä? Nyt aika ajoin pulpahtaa mieleen satunnaisia muistikuvia, yleensä tiloista joissa on ollut, maisemista joita on nähnyt - entisen asunnon pihapiiri ja pyykinkuivatuspaikka, Pasilan asemahalli, Tirolin vuorimaisema, ulkomaisen kurssikeskuksen lämmin uima-allas, eteläranskalaiset huhtikuiset pellot lentokoneen ikkunasta. En tiedä mikä ne muistista napauttaa esiin, mutta mukana ne siis kulkevat. Jospa puhumaton vuodepotilasvanhuskin saa kulkea entisissä maisemissaan mielensä syvyyksissä!

Joskus ruuhkavuosina kaipasin, että saisi talven pimeimpiä päiviä viettää kuin karhu pesässään, ei tarvitsisi pakottaa itseään liikkeelle. Nyt se aika on siis tullut. Hiljainen, harmaa, sumuinen joulukuun päivä ympäröi talot. Aurinkoa ei ole näkynyt viikkoihin. Kyntteliköt ikkunoilla viestivät toisilleen rauhallista joulunalusaikaa.

Samana iltana. Tuli kuitenkin ohjelmaa, vielä ei olla yksinäisyyden talossa. Tuli ruokavieras, uimahallikaveri, vielä uusi kahvivieraskin.
Tuli mieleeni, että haaveilin joskus tällaisesta paikasta. Se oli silloin, kun lapset olivat murrosiässä ja mies stressityössä kuten minäkin. Ja minä olin perheen poliisi ja piika, kuin yksin muita vastaan. Silloin haaveilin hiljaisesta yksiöstä, jossa olisi vain valkoista ja tyhjää, sänky keskellä huonetta eikä juuri muuta. Olisipa tämä ollut silloin pakopaikkana.

Muutoskirjaus

Kyllä eläkeläisenkin elämässä tapahtuu. Nyt olemme hankkineet kolmannenkin asunnon, melkein uuden yksiön tyttären ja lastenlasten hoitopaikan läheltä. Samalla se on alueella, jossa asuimme perheemme 17 ensimmäistä vuotta, siis elämän parhaat vuodet. Viihdyn siellä.
Ideahan oli jo hylätty, mutta se nousi esiin, kun tytär oli miehelle puhunut, että olisitte vain ostaneet täältä asunnon, jota hän voisi käyttää työhuoneenaan. Imuroin kotona, kun mieleeni juolahti, että menepä katsomaan Etuovelta sen paikan asuntoja. Ja siellä oli hinta huomattavasti alennettuna asunto, joka on ollut myynnissä alkuvuodesta asti. Ei mennyt pitkään, ennen kuin meillä oli sinne avaimet ja olimme taas kalustamassa asuntoa. Se kalustettiin vanhoilla, hyvillä kalusteilla, jotka olivat jääneet ylimääräisiksi. Vain vähän tarvitsi ostaa. Tuntui turvallisemmalta panna raha tähän kuin pitää pankissa. Pääkaupunkiseudun kodin neliöt on nyt hajautettu kahteen paikkaan.

Aivan merkillistä on, miten hyvin me siellä viihdymme ja miten hyvin mahdumme 35 neliöön useankin päivän vierailun aikana. Asunto on suunniteltu hyvin ja väljästi, niin että pyörätuolilainenkin siellä pärjää. Saattaa olla, että jompikumpi meistä asuu siinä joskus leskenä. Kaikki palvelut ovat vieressä.
Nyt on mukavampi mennä lapsenlapsia hoitamaan, kun on oma yöpaikka. Ja tutuissa kaupoissa on mukava käydä, niitä on paikoillaan vielä 25 vuoden jälkeen.
Minun aikani kuluu siis enimmäkseen huoltotehtävissä -kolme asuntoa ja kesämökki, yhä enemmän apua tarvitseva täti sekä silloin tällöin lapsenlapset. Mies tekee lukuisia rinnakkaisia kirjoitus-ja konsultointitöitä, vaikka onkin eläkkeellä.
Pientä kirjoittelua ja maalauskurssia olen harrastellut liikunnan lisäksi huoltopuuhien ohessa. Kirjoittelin lapsille satukirjan kertomistani saduista joululahjaksi. Kuvitin sen piirrosohjelman avulla. Se oli hauskaa, päivä sujahti iltapuoleen aivan huomaamatta. Sellaiseksi kuvittelin etukäteen eläkeläisen ihannepäivän. Kovin vähän siihen on oikeastaan ollut aikaa.
Se suuri muutos eli autonajo sujuu kohtuullisesti ilman suurta ennakkopelkoa. Ajaminen on kyllä pientä, 25 km säteellä tapahtuvaa.

Nautin olemisesta ja omien asioiden hoitelusta. Yhtään en kaipaa enää vieraiden ihmisten murheiden kantamista. Kymmenet vuodet sitä tein. Ylivastuullisena uuvutin itseäni ja siksi varmaan nyt on niin selvä raja muodostunut.

Muutoskuviot

Tuli mieleeni vielä päivittää tätä blogia, kun se on vielä olemassa.
Nyt on elämä siirretty pois pääkaupunkiseudulta, työmaisemista, kokonaan lapsuuden ja nuoruuden maisemiin. Puuhaa siinä oli, kun oli yhtä aikaa asunnon myynti ja vesivahinkoremontti, toisessa päässä myös remontti ja sitten muutto. Vanhuutta lienee, että siitä tuli stressioireita. Olemmehan ennenkin muuttaneet monta kertaa ja työn ohessa, lapsiperheen tavaroiden kanssa eikä niistä mitään stressimuistoja jäänyt.

Joskus on tuntunut olo oudolta. Jonnekin se hävisi, koko työelämä kaikkine ponnisteluineen ja vaiheineen ja merkityksineen. Työeläke siitä on jäljellä, liekö juuri muuta. Muutama ystävä kyllä.

Uni on nyt palannut ja sydänoireet hävinneet. Välillä tuntuu jo, että on kesä. Katsoin tuossa, kun pääskynen kiusasi mustarastasta suihkaisten jatkuvasti melkein siivet hipaisten toisen pään yli. Rastas meni penkin alle piiloon. Ehkä se oli sairas tai loukkaantunut.

Kahden asunnon kuvio jatkuu. Vanha syntymäkoti syrjäkylällä ja keskustan "citykoti" hakevat paikkaansa mielessäni, joskus tuntuu sekavalta: kummassa me oikein asumme? Helpompaa olisi asua yhtä taloutta, jossa vaatteet eivät tarvittaessa ole toisessa paikassa. Mutta ehkä tämä ratkaisu varmistaa sopeutumista, kun on vaihtoehtoja. Tuosta naapurista muutti maallemuuttajakokeilija pois, kun ikkunasta ei näy yhtään valoa koko pitkänä pimeänä aikana. Monet ovat kyllä ratkaisuamme ihmetelleet, ainakin mieheni ratkaisuna. Kyllä täältä pääsee muutamassa tunnissa Helsinkiin.

Keskustassa, kirkonkylällä kävin koulut ja vietin omalaatuisen hohdokasta anorektista koulupinkonuoruuttani. Aluksi "kylällä" asumisen ajatus ahdisti, kun mies sitä alkoi ehdotella. Nyt tunne on yllättävästi tasoittunut eikä ympyrän sulkeutumisen ajatus tunnu pahalta. En olisi joskus nuorena uskonut, että tallaan vakioasukkaana kotikunnan teitä. "Mun pakko matkustaa on jonnekin, entisestä pois juna vie" soi mielessäni, kun kuusikymmentäluvulla nousin Turun junaan ja sieltä Ruotsiin kesätöihin.

Lienekö oikeasti sisimmässäni muuttunut miksikään? Kai elämä kuitenkin on jotain hionut ja opettanut, ainakin vähän itsen hyväksymistä ja olemisen sallimista, armon ajatusta, toivoisin.

Jotain eheyttävää on entisten paikkojen kulkemisessa, jotain sisuskerroksissa kelautuu uusiksi. Erityisen selvä tämä parantava tunne on lapsuuteni uimarannan tiellä, rannassa ja veden tuoksussa. Vähän aikaa sitten kävin siellä jokavuotisen rituaaliuintini uimassa.

Siis nyt olen kulkenut todella eläkeportin läpi uuteen vaiheeseen. Pientä puuhaa riittää sisällä ja ulkona ja ihmisten kanssa. Taidan olla kovin arkinen ja yksinkertainen ihminen, pieneläjä kuten sukunikin, kun en oikein muuta kaipaa. Mattokankaan laitto on aloitettu lapsuudenystävän avustuksella. Joskus ihmettelen, miten se työminä on näin hävinnyt. Eikö minua yhtään kiinnosta vielä käyttää työssä tulleita taitoja ja tietoja. Siihen voisi olla mahdollisuus ja tarvettakin. Joskus, kun entisistä kuvioista jotain kysytään, tuntuu hetkessä että en ole poissa ollutkaan, kaikki on vielä muistissa. Mutta en suunnittele mitään.

Syksyn tullen aion katsella itselleni oikein ohjatun harrastuksen ja ehkä jonkun kurssin ja matkan, mutta muutoin elän siitä, mitä tilanne vaatii ja antaa. Haave lastenlasten lähellä asumisesta ei toteutunut, se vähän kaihertaa. Miehen sopeutuminen eläkeaikaansa on oma lukunsa. Yhdessäolon kuviot pitää jotenkin hioa. Nyt kysytään uudella tavalla sitä, osaammeko kuunnella ja puhua ja kunnioittaa toistemme tarpeita. Osaammeko elää tätä elämän osaa rikkaasti vai hukkaammeko tämän mahdollisuuden arjen hierteisiin?

Vuosikatsaus

Tasan vuosi sitten kirjoitin ensimmäisen blogikirjoituksen ja lopetin kirjoittamisen toukokuussa. Päiväkirjaa olen kirjoittanut sen jälkeenkin, koska olen tottunut kirjoittamalla käymään läpi tuntoni ja tuumailuni.Nyt tuli mieleeni että koska en ole tätä blogia hävittänyt, voin pitää tätä vuosikatsausfoorumina itselleni.

Vähemmän muutoksia vuodessa on tapahtunut kuin luulin. Asumme edelleen kahdessa paikassa, maalla ja pääkaupunkiseudulla. Se ehkä on ollut yllättävää, että en haluakaan ainakaan tässä vaiheessa muuttaa kokonaan maalle. Kaupunkiasumisen helppous,vilkkaus ja valot ovat hyvä vastapaino syrjäkylän pimeydelle ja hiljaisuudelle. Aiemmin se vastapaino tuntui enemmän toisinpäin. Olen asunut puolet elämästäni kaupungissa, joten tottumuskin vaikuttaa. Olin kyllä ajatellutkin, että hankkisimme pienen cityasunnon "kaupunkilomia" varten, mutta nyt tuntuu ettei ole halua purkaa tätä omaa itse hankkimaamme kotia. Olkoon tämä toistaiseksi meidän "etelämme".

Välillä työelämä on tuntunut olevan liiaksikin mielessä, kun ajoittain kuulen nykyhetken asioista ja ongelmista. Helposti lähtee ajatus kehimään vaikuttamisen keinoja, mutta kyllä se siitä tuumasta jo pian irtoaakin. Enhän siis enää voi puuttua asioihin. Vähän sitä on täytynyt itselle vakuutella. Mutta olen pistäytynyt pari kertaa työpaikalla oma-aloitteisestikin. Joissakin asioissa on kysytty neuvoa, olen kirjoitellut pyydettyjä juttuja jne. Ihanteeni on, että jotenkin voisin edelleen kannattaa ja tukea pitkäaikaista työalaani. Kun noin puoli vuotta oli kulunut, tuntuivat ikävät asiat haihtuvan ohuemmiksi ja tuli tilaa hyvien asioiden muistamiselle. Löysin keinon ryhtyä työalan tukijaksikin "mummotyyliin", mikä tuntuu hyvältä.

En tunne itseäni vanhemmaksi kuin vuosi sitten. Olen terve ja hyväkuntoinen, liikun päivittäin ulkona tai uimahallissa. Nukun paremmin kuin vuosikausiin. Jos joskus valvonkin, eipä se haittaa. En osaa pelätä tulevaa. Nyt on aika nauttia siitä, että pystyy vielä liikkumaan ja toimimaan.

Mitään oikein uutta en ole keksinyt elämääni, siitä olen vähän pettynyt. Olen katsellut moniakin kursseja, mutta kahdessa paikassa asuminen haittaa osallistumista, samoin kuin aikaisemmin työmatkat. Tarpeeksi intoa niihin ei siis ole ollut. Yhteisvastuukeräykseen tulin onneksi ilmoittautuneeksi, oli mukava olla kerääjänä. Syksyksi jännitystä antoi ensimmäisen autoni osto ja ajamisen opettelu vuosikymmenten tauon jälkeen. Opetteluasteella olen edelleen, varsinkin liukkaan kelin suhteen. Vilkkaassa kaupungissa en ole ajanutkaan. Mutta onhan suurimman ja melkein ainoan pelkoni, auto-ja ajopelon voittaminen iso asia.

Lapset ja lastenlapset ovat tärkeä osa elämää. Jaksaisin tehdä enemmän, mutta välimatka on este. Juuri viime viikolla saimme taas nauttia heidän läsnäolostaan. Merkkipäiväjuhlaa minulle tuotti se, että pienille tuli uusia, hauskoja kokemuksia -lentokone, merimaailma, lastenteatteri. Minun maailmanihmeitteni kiintiö on jo aika täynnä, miehen sanoja lainaten.

Se on merkillistä, miten nopeasti aika kuluu, vaikka en tee oikein mitään erityistä. Kotipuuhat, ruuanlaitto, leipominen, käsityöt, liikunta, lukeminen, asioiden hoito, kirjoittelu, muutamat telkkarisarjat, netti, blogit, kolmen paikan siistinä ja kunnossa pito, paikasta toiseen siirtyminen ottavat aikansa.Keväällä tehtiin vähän remonttia, kesällä puutarhatöitä ja marjanpoimintaa, myöhäissyksyllä vesakonraivausta ja puunsahausta.

Olen kirjoitellut myös muistikirjaa lastenlapsista, heidän puuhistaan ja puheistaan. Siirsin koneelle entisetkin muistiinpanot ja hankin paperikuvia. Ei tytär ehdi panna asioita muistiin. Toivon, että se on joskus kiinnostavaa luettavaa. Myös olen kirjoitellut omaelämäkertaa ja tuntemaani sukuhistoriaa sekä koonnut dokumentteja "juurikansioksi" lapsia ja lapsenlapsia varten. Kovin paljon tähän ei ole kuitenkaan aikaa kulunut.

Vähän ihmettelen, miten työn ohessa ehdin tekemään useimmat samat asiat. Nyt voi paneutua rauhallisemmin vaikkapa vierailun valmisteluun. Mies on sanonut tuntevansa enemmän huolenpitoa kuin ennen. Se tunne tulee ehkä asenteesta eniten, olen jaksanut kiinnostua enemmän hänen asioistaan. Myös ystäville on ollut selvästi enemmän aikaa ja energiaa.

Olihan minulla viime vuonna kuusi ulkomaanmatkaa, se oli itsellenikin yllätys, koska vain yhden matkan suunnittelin alusta asti itse. Kaksi muuta olivat työmatkoja eläkeläisenä, kolme miehen työhön tai harrastuspiiriin kuuluvia. Hienoja matkoja ne olivat kaikki. Nyt ei ole ollut suurempia matkustushaluja.

Seuraava eläkevuosi tuonee sen muutoksen, että mieskin jää eläkkeelle. Osa viime vuodesta hänellä oli etätyötä. Se aika varmaan valmistelee muutosta. Hänellä on vahva halu osallistua ja olla mukana alansa asioissa edelleen. Hänelle eläköityminen voi olla vaikeampaa kuin minulle. Minulla työhaluja ei ole yhtään, en halua mitään vastuita. Sukuni pieneläjägeenit ovat vallanneet minut.

Kerran kävellessäni metsäpolulla nousi suuri täysikuu taivaalle ja tähdet kirkastuivat esiin. Minulle tuli hyvä ja onnellinen olo. Ajattelin, että tässähän se on, mikä minua oikeasti ilahduttaa, ei minun tarvitse kaukaa muuta hakea.

Kerta kiellon päälle

Kiitos kirjoitetuista ja suullisista kommenteista, joita on tullut viimeisen kirjoituksen jälkeen eli päätettyäni lopettaa tämän blogin pitämisen.

Jotenkin minulle tuli sellainen olo, että olen kulkenut työelämästä eläkeaikaan johtavan porttikongin läpi ja työlinnoituksesta ulos. Ovi on sulkeutunut takanani, seison porraspuulla. Edessä levittäytyy uusi maisema, ehkä kahdenkymmenen vuoden kumpuileva, arvaamaton maasto. "Edessä reitti tuntematon aukeaa", Jaakko Löytyn sanoin.

Siihen oloon kuuluu halu irtautua jonkinasteisesta nettiriippuvuudesta, työjäänteestä, jossa kone avataan aamulla ja sitä seuraillaan pitkin päivää. Suunnittelen kyllä, että katson kerran päivässä sähköpostin ja tarvittaessa tietysti käytän internettiä tietojen hakuun ja asiointiin. Oman sisikunnan tarkkailu alkoi myös jo tuntua ahtaalta. Tekee mieli elää tässä ja nyt, tehdä käsillä, keskittyä kunnolla johonkin, kääntää katse ulospäin, oppia jotain. Eivät ne tietysti toisiaan pois sulje, mutta sellainen irtiottoreaktio tuli.

Olenko sittenkään kovin hyvin valmistautunut tuleviin vuosiin, tuntemattomien maisemien kulkemiseen? Olen kertonut tädistäni myös siksi, että hän on jotain edessä olevaa, jos elonpäiviä riittää - kuten äitini lisäsi vanhemmiten jokaiseen suunnitelmaan. Ja myös siksi, että alkaneen odotetun vapaudenaikani ja syntyneen huolenpitotarpeen välillä on ristiriita. Se vaatii työstämistä. Arvaan etten ole ainoa siinä: aika itsekkyydelle viimeinkin vai välittäminen läheisistä. Annanko itse aikaani vanhukselle vai odotanko vain, että muut hänestä huolehtivat? Taitaa olla niin, ettei suuresta itsekkyydestä tule hyvä olo itsellekään mutta ei myöskään sen vastakohdasta. Avuksi oleminen, pienikin, lämmittää kyllä molempia, minua jopa se että olen osannut neuvoa tietä kysyjälle!!

Mitä se eläkevalmistautuminen olisikaan - valmiutta muutoksiin, halu nauttia ja iloita elämästä, ottaa rennosti, pitää huolta itsestä ja lähimmäisistä, antaa arvo sille mikä on nyt hyvin, muistaa että mikään niistä ei ole ollut eikä ole itsestään selvyys, harjoittaa tietoisesti kiitollisuutta ja anteeksiantoa?

Tuntuu, että aikakäsitys alkaa muuttua. Ennen piti tarttua asioihin rivakasti, että asiat tulivat ajallaan tehdyiksi. Nyt huomaan ajattelevani, että onhan tässä aikaa, huomenna, ylihuomenna.. Tähän vaikuttaa varmaan myös ankara väsymys, joka liittyy vahvaan antibioottikuuriin. Sinnittelin liian kauan, ehtiäkseni lomakunnasta oman asuinkuntani terveyskeskukseen, jossa en tosin ole koskaan käynyt. Mutta sain suorastaan ihanan päivystyspalvelun paikallisessa terveyskeskuksessa, kun tätiä taas kerran saattaessani esitin omankin asiani. Melkein suurin työelämästä pois jäämisen haitta oli laajan työterveyshuollon menettäminen.

Kapeutuminen, sulkeutuminen, apeutuminen voi olla kotona oleilun vaarana. Vaihtelun merkitys nousee esille. Todellinen vastakohta Torpan hiljaiselle elämälle oli Euroviisujen kenraaliharjoitus. Se oli väri-, valo-liike-ja ääniterapiaa, nautin suuresti! Ja se nuoren energian, unelmien, työnteon ja satsauksen määrä!

Oli rohkaisevaa, kun kummitytön äidiltä tuli sunnuntaisen tapaamisen jälkeen viesti:Ette te näytä miltään eläkeläisiltä, vaan aivan kuin tulossa olisi jotain uutta, kolmas elämä tms. Sen mahdollisuuden kun nyt osaisi hyödyntää (äidin ääni: niin kauan kun elonpäiviä riittää) !

Jossain muodossa päiväkirjakirjoittelu jatkuu. Enhän muuten edes muistaisi, milloin jokin asia tapahtui! Tulossa on ikkuna-ja eteisremontti, tapetointi, ilmalämpöpumpun asennus, pihatyöt. On hauska itsekin oppia jotain uutta käsillä tehtävää. Oma pieni työkalulaatikko minulla on aina ollutkin. Ja välillä lastenlapsia sekä ihanan rauhan päiviä piskuisella paratiisisaarellamme -elleivät vastarannan väet satu olemaan huudattamassa mankkojaan yöllä. Kevään seuraaminen on hienoa, nyt on aikaa nähdä lintujen tulot, luonnon vihertyminen, kukkien nousu. Ja yli kahdeksankymppinen tätini on tervehtynyt ja pirteä taas. Siinä on minulle esikuvaa.

Aktiivipäivien jälkeen tulee väsymyspäiviä, sen muutoksen olen huomannut, mutta nythän se ei haittaa, levätään silloin. On tosi ihanaa järjestellä aikansa oman mielen, olotilan ja tunnelmien mukaan! Se on eläkkeellä parasta. Ja ehkä paras aika on jäädä näin keväällä, kun pohjoinen valo ja kirkkaus lisääntyvät huikeasti, linnut pesivät, kaikki herää eloon talven jäistä, nukkumaan ei malta mennä, vaikka aamutkin ovat niin ihania. Uusi elämä alkaa tälläkin tavalla!

Portti sulkeutuu takana

Nyt on olo, että olen kulkenut eläkeportin läpi. Helpompi prosessi työstä irtoaminen on ollut kuin lapsista irrottautuminen. Se on luku sinänsä, kuinka hitaasti olen oppinut -jos vieläkään- että minusta tulleet eivät ikuisesti ole osa minua. Raja kaipauksen ja kiintymyksen sekä huolenpidon välillä elää aina. Huolenpito muuttuu asioihin sekaantumiseksi, kun vastuusuhde lakkaa. Voi vain osoittaa kiintymystä. Tämä soveltuu omalla tavallaan sekä lapsiin että taakse jääneeseen työhön.

Työn traumaattiset tapahtumat eivät ole enää pyörineet mielessä toistuvasti eivätkä niin ahdistavina kuin alkuaikoina. Se on iso helpotus. Isompi virike ne nauhat kuitenkin laukaisee pyörimään. Ehkä jonain päivänä menen käymään työpaikalla kahviaikaan. Siellä ei nyt ole muita kuin hyviä työtovereitani ja uusia kiinnostavia ihmisiä. Paikka on kuitenkin sama. Tasapaino uuden elämänvaiheen ja entisen työelämän välillä on kyllä hahmottunut, mutta itsesuojelua täytyy harrastaa.

Olen tainnut käydä elämänmuutosprosessia yhdeksän vuotta. Torpan siirtyminen käyttöömme, lasten irtautuminen ja omat valinnat, työelämän muutokset ja oma (heikosti tunnistamani) ikääntyminen ovat olleet irrottamassa työsääteisestä elämästä. Tulla omaksi itsekseen kysyy rohkeutta siltä, joka on lapsesta asti mitannut itseään suorituksilla. Jo hyvissä ajoin päätin, ettei minusta tule ns. kiireistä eläkeläistä. Koetan ratkaista olemisen kysymykset sisäisesti, täyttämättä elämää menemisellä , ellei se oikeasti minua innosta.

Tulevat vuodet ovat tuntemattomia. Luotan siihen että elämä kantaa edelleenkin. Voi olla, että joskus syksypimeillä vielä innostun harrastamaan muutakin kuin asumista.
Minä johdatan niitä, jotka kulkevat rukoillen, on sisimpäni hiljaisuudessa mukana kulkenut lause.

Tämä on blogin viimeinen kirjoitus. Kirjoittaminen on ollut kumppanini ja antanut etäisyyttä. Luin mitä olen kirjoitellut. Se vaikuttaa tylsältä elämältä, mutta se ei ole itsestäni tässä iässä tuntunut siltä. Olenhan kulkenut tärkeän ja usein ahdistavaksi, jopa riskialttiiksi koetun vaiheen läpi, vähän kuin kieli keskellä suuta tasapainotellen. Ruotsalaistutkimuksen mukaan valtaosa koki eläkkeelle jäämisen vaikeaksi. Voinen jopa onnitella itseäni siitä, että olen siirtynyt positiivisesti eläkeläiselämäntapaan. Työhistoriani ja työasenteideni perusteella arvioiden minulla olisi voinut olla riski masentua ja turhautua tarpeettomuuden tuntojen takia. Vai onko tämäkin suoritus, hyvin valmisteltu ja läpiviety projekti? Jotkut ovat varoittaneet, että myöhemmin lomatunnelmat menevät ohi ja sitten voi tulla ankeat ajat. En nyt kyllä sellaista pelkää.

Lueskeltuani nuorempien raivokkaita tai tuskaisia tilitysblogeja huomaan, että aikamoisen tyyneltä elämäni vaikuttaa. Mutta muistan kyllä vielä omat vimman ja raivon aikani ja myös sellaiset päiväkirjani myös viime vuosilta. Elämän tuntu on silloin vahva, mutta on kumminkin hauskempaa itselle ja lähimmäisillekin, jos ainakin osaksi oppii säilyttämään mielenrauhansa paremmin ja jopa löytämään huumorin pilkkeen elämästä.

Kiitos teille ystävät, jotka olette olleet tässä mukanani. Kuulumisten vaihtoa voimme jatkaa sähköposteilla tai muuten.

Sunnuntaiaamuna

Aamulla puoli kuusi herään, ei nukuta enää. Maailma on valoisa. Lämpömittari on asteen pakkasen puolella. Päivän paras hetki odottaa, kahvihetki, päivän ainoa. Pian kahvi tuoksuu tuvassa. Otan sen kanssa puolukkapiirakkaa. Auringon nousu näkyy jo pihaikkunasta mäntyjen takaa. Talvella se nousee päätyikkunan edestä. Tupa on taas siisti maalaamisen jälkeen. Narsissit valaisevat pöydällä. Eilisen kirkkokonsertin muistona hyrisee Jaakko Löytyn laulu: Tuuli työntää kulkijaa. Avaan ikkunan lintujen aamukonserttiin. Kauempaa kuuluu teeren kukerrus ja muutama joutsenen töräytys. Raikas ilma leviää tupaan.
Katselen puita. Puut ovat minulle tärkeitä. Puut elävät kauemmin kuin ihmiset.
Päätyikkunasta näkyy sadan metrin päässä valtava,kaunis kuusi. Siinä on tosiasiassa kaksi puuta. Naapurin Vieno kertoi, että enoni ja naapurin poika olivat poikasina kietoneet yhteen kaksi kuusentainta. Siitä on yli seitsemänkymmentä vuotta. Mies pelkää, että puu kaatuu myrskyssä sähkölankojen päälle.
Äiti kertoi tarinan isoisän koivusta, joka on tulotien varrella pihapiirissä. Äidin yhdeksänkymmentävuotias isoisä, joka eleli syytinkiläisenä tässä peräkamarissa, oli itsenäisyyspäivän aamuna sanonut: Kun aurinko on tuon koivun kohdalla, minua ei enää ole. Päivän kiertyessä iltapäivän puolelle oli kahdeksanvuotias äitini mennyt katsomaan isoisää. Tämä nojasi ikkunapieleen, kasvot kohti koivua ja aurinkoa. Hän ei herännyt enää. Siitä asti koivu oli isoisän koivu. Samalla paikalla on koivu nytkin, tuskin sama, mutta samaa juurta.

Minäkin olen istuttanut lapsuuteni ihannepuun tuomen ja jouluvaloja varten kuusen. Mies istutti kolme omenapuuta. Täytyy kertoa lapsenlapsille, että joskus muistavat niiden historian!

Olen yksin talossa. Voi olla että en tapaa ketään ihmistä tänään, puhelimessa varmaan vaihdan sanoja. Miehen lähtiessä viime viikolla tuntui hetken, että en halua jäädä yksin, se on niin karua olemista. Mutta osaan olla itseksenikin. Poissaolevat ovat mielessä mukana, en pelkää. Monet kysyvät, enkö pelkää ollessani yksin täällä syrjäkulmalla. Jotenkin en pelkää, joskus olen tehnyt kyllä suunnitelmia miten toimia, jos joku alkaa murtautua.

Kuuntelen radiota, esim. maalatessani kaappeja kuuntelin ymmärrettävää keskustelua suhteellisuusteoriasta. Radion klassinen musiikkitarjonta on hienoa. Luen kolmea kirjaa rinnakkain. Aikaa on jotenkin enemmän kuin silloin, kun toinenkin jakaa tilan ja ajan.
Tämä on yksinoloa, ei yksinäisyyttä. Olen nähnyt myös lohdutonta yksinäisyyttä. Sitä näkyy vanhan miehen silmissä kassajonossa, naisen kasvoissa korkealla kerrostalon ikkunassa. Koetan tervehtiä jotenkin, sanoa jotain. Veljeni tekee paljon enemmän. Työttömäksi jäätyään hän alkoi käydä katsomassa tuntemiaan yksinäisiä vanhuksia heidän kodeissaan tai sairaalassa.
Olen saanut työhön liittyviä viestejä. Eilen häivähti ensimmäistä kertaa reaktio, että voisin taas tarttua asioihin. Nyt on oltava tarkkana! Eläkeläiset pysykööt lestissään.
Huomisiltana mies tulee taas kirjoittamaan tänne. Mitähän laittaisin iltapalaksi? Sanoin hänelle viime viikolla, että hänen sijoituksensa top-listallani on noussut, koska olen taas alkanut ajatella mitä hänelle laittaisin ruuaksi! Lapset täyttivät ruokkimistarpeeni vuosikymmenten ajan.

Työviikko

Perjantaitunnelma, kuin olisi työviikko takana. Maalausurakka on jatkunut vähän pitempäänkin kuin suunnittelin, kun maalia riitti. Millään en osaa kovin siististi tehdä, niin että olen siivonnut omia jälkiäni pitkin lattiaa. Alkoi jo se puuha riittää, ei eläkeläisen pidä liiaksi rehkiä. Nyt pidetään vapaata, huomenna tulee vieraitakin.
Tuntuu, että olisi kiva matkustaa jonnekin, saada vaihtelua, mennä palvelujen ääreen. Työssä olin niin paljon matkoilla, että en matkavirikkeitä vapaa-aikoina kaivannut. Vapaa-aikana suunnattiin saarimökin tai syrjäkylän hiljaisuuteen. Kesäkuussa on Turkin matka. Katselin hotellikuvia ja karttoja, aloin odottaa matkaa.

Vanhojen valokuvien aika

Harmaa, kolea sadepäivä. Aamulla maalasin taas kaappeja, mutta tavararöykkiö odottaa huomiseen maalin kuivumista. Siinä on sitten yksi ratkaisu valmiina, keittiökaapit toistaiseksi. Ikkuna-asiassa käännyin myös vanhan korjauslinjalle, mutta en tahdo löytää remonttimiestä. Ne joita on suositeltu, ovat kiireisiä ja varattuja. Pitänee opetella tekemään itse. Mieskin osaisi yhtä ja toista, jos ehtisi paneutua. Netissä opiskelin vanhan korjausoppaita pitkän tovin. Mistähän ihmiset yleensä löytävät remonttimiehiä? Kaikki ne sisustuslehtien remontit, kuka ne on tehnyt?

Muuttaisiko tänne kokonaan? Voisi asua yhdessä paikassa, voisi käyttää paikallista terveyskeskusta, ei tarvitsisi koskaan jättää takkamuuria kylmenemään. Liittyisin maa-ja kotitalousnaisiin, ottaisin diakoniaseurat ja kinkerit. Alkaisin kirjoitella kylän kotisivuille. Siinähän minulla on yhteisöä.

Tämä asia odottaa vieläkin vastausta. Katsoin netistä, kuinka helposti muuttoilmoituksen teko käy. Mutta itse hankittu elämä on siellä muualla, ei sitäkään hetkessä pois heitä. Tänne ei sopisi juuri mitään tavaroistammekaan. Tänne on menosuuntamme ollut jo vuosien ajan, mutta jotain on, mistä luopuminen ei ole itsestään selvää. Ehkä siihen liittyy kaikki se, mitä olen kotipitäjästäni lähdön jälkeen tehnyt. Se ikään kuin pyyhkiytyisi pois. Olen myös katsellut asuntoja lähikaupungeista, mutta sitten olisi taas tavarat kahdessa paikassa. Täytyy uskoa, että ajan mittaan tämäkin ratkaisu kypsyy.

Täti soitti iloisena, että hän oli käynyt pyöräkelkan kanssa 100 metrin päässä naapurissa kylässä. Jalkojen turvotus on laskenut niin, että hän sai mieheni kengät jalkaansa. Soittelemme pari kertaa päivässä.

Katselin vanhoja valokuvia ja papereita. Etsin niistä tietoa talon kunnostuksista ja löysinkin tiedon, että nämä ikkunat on laitettu vuonna 1964. Talo on rakennettu 1865 ja vähän laajennettu myöhemmin. Tämä on oikeasti ollut torppa 1800-luvulla. Toistakymmentä ihmistä tässä on yleensä asunut. Kysyin kerran äidiltä, missä he mahtuivat nukkumaan. Kaksikerroksiseen ylisänkyyn pantiin lapsia poikittain riviin, kyllä siihen mahtui. Nyt on siis tullut se aika, että voin keskellä päivää selailla vanhoja valokuvia!

Olin illalla maa-ja kotitalousnaisten kanssa 1,5 tunnin kuntolenkillä. Meitä oli vain neljä, kun satoi koko ajan. Päivällä kävin pyörällä kaupassa, 10 km. Tulee merkintöjä kuntovihkoon! Olen alkanut nukkua paljon paremmin kuin työssä ollessani. Silloin oli tavallista, että valvoin keskellä yötä tunnin pari, yleensä heräsin miettimään jotain työasiaa. Luin kunnes alkoi nukuttaa. On paljon dekkareita, joista en muista mitään. Hälytystila on nyt tainnut mennä pois päältä!

Mitä tein tänään

Nyt väsyttää. Kello on seitsemän illalla. Olen melkein koko päivän tuunannut tuvan keittiönkaappeja. En löytänyt uusia sopivia, joten täytyi alkaa uudistaa vanhaa. Ulkopuolelta maalasin jo aiemmin, mutta tänään olen tyhjentänyt kaapit ja laatikot. Valtaisan röykkiön tavaraa pienehkö kaapisto sisälleen sulkeekin. Muutama kadonnut tavarakin löytyi. Olen pessyt ja hionut pinnat ja maalannut yläkaapit ensimmäisen kerran. Hiekkapaperi kyllä teki loppua, liekö jälki riittävää. Huomenna pääsee heti maalaamaan alakaappeja.

Välillä kyllä kävin lenkillä vetämässä maalin ja tärpätin sijaan paikallista puhdasta metsäilmaa sisääni. Enkä toki unohtanut kirjastoautoa, joka uskollisesti tarjontansa syrjäkylän maitolaiturin luokse kerran viikossa kuljettaa. Kuljettaja on alkanut suositella minulle kirjoja. Saan yksityispalvelua, kun olen tässä ainoa asiakas. Välillä tutkin netistä vanhojen ikkunoiden korjausohjeita, kun ne uudet mallit tuntuvat vastustavan.
Nyt kylpyyn RSO:n konserttia kuunnellen, sitten Grayn anatomia, jota mieskin katsoo siellä jossain.
Naapurin kissa hiipii navetanviertä. Aurinko paistaa pohjoispuolella olevan navetan takaa, varjot ulottuvat kauas pihan yli. Tätä tein tänään, en ajatellut juuri mitään.