Sosiaalisia päiviä

Enimmäkseen eläkeolomme on hiljaisia päiviä omassa tahdissa ilman vieraita. Nyt olivat tytär ja lapset neljä päivää, sitten miehen "työvieras" yövieraana ja tänään tulevat naapuriserkut kahville. Talo on lasten aikana eloisa, vinttikin herää, pihapiiri samoin, pöytää katetaan. Helsingin vieras ihaili hiljaisuutta ja rauhaa, kuunteli aamuyöstä käen kukuntaa. Sellaiset päivät ovat mukavia, ovathan ne juhlaa itsellekin, vaikka vierailun jälkeen kaipaakin ohjelmatonta lepäilyaikaa.

En tiedä, miksi olen kuitenkin niin laiska kutsumaan vieraita (lapset eivät kuulu vieraisiin). Vain muutama on sellaisia, joiden kutsumiseen tai tuloon ei ole mitään kynnystä. Laiskuus kai se on, pitäisi laittaa paikkoja ja tarjottavaa. Tätini ystävien määrää selittää se, että hän herkästi kutsui tapaamiaan ihmisiä kotiinsa kahville. Nuorempana mekin kutsuimme vieraita useinkin, mutta viime vuosikymmeninä ei ole ikäänkuin jaksanut. Pääkaupunkiseudulla oli normina laittaa vieraille illallinen. Siihen olin aivan liian väsynyt ja taitamaton. Täällä maalla kutsutaan kahville, mikä on paljon helpompaa. Nytkin olisi mielessä useita kutsuttavia, kun saisi aikaiseksi.

Kotiin kutsuminen lienee yleisestikin vähentynyt ja elämä irrallistunut. Sosiaalisen tuuletuksen ja vuorovaikutuksen puutteella saattaa olla haitallisia seurauksia ihmisten ja perheiden elämään.

Tukikohta-kerrostalomme on täynnä yksinään asuvia vanhuksia. Monien ovien takaa en ole koskaan kuullut mitään enkä nähnyt ketään liikkeellä. Ovatkohan he hyvin yksinäisiä hiljaisuudessaan? Siellä on tullut mieleen, että leipoisi jotain ja soittaisi ovikelloja tai laittaisi kutsuja postiluukuista. Tulisikohan kukaan?

Suvikukkia

Lempipuuhaani on aina ollut luonnonkukkien poimiminen. Se tuntuu oikealta kesältä. Löysin pyöräillessäni kukkia Helsingistä ja Espoostakin, oli rakentamattomia tontteja, ojanvieruksia, metsiä, mäensyrjää. Joskus löytyi hylätty asuinpaikkakin, jossa saattoi kasvaa syreeni tai ruusu, vaikka talosta oli vain nurkkakivi jäljellä. Lupiini oli minulle uusi tuttavuus 80-luvulla. Innolla odotin niitä nousemaan erään joutomaan reunalle.
Tänään näin juhannusruusun yhden vanhan talonpaikan raunioilla. Taloa ei ole ollut minun muistini aikana, mutta vanha ruusu kasvaa sitkeästi korkean ruohon keskellä.
Sitkeitä ovat vanhat!

Mittumaaria

Vuoden kierron korkein kohta, tämä valoisin aika. Vuorotellen sadetta, aurinkoa, kosteanraikas ilma, se on lempisääni.
Mieli on tänään levollinen. Me olemme miehen kanssa Torpalla, täältä hän ei kaipaa minnekään. Saaressa maisemia katselee poikamme läheisimpiensä kanssa, mukana kaksi pientä helsinkiläispoikaa. Heille saareen pääsy on vuoden kohokohta. Nautin heidän kaikkien ilostaan. Tyttären perhe tulee huomenna Torpalle. Tein lapsille aarrekartan valmiiksi vintin aarrearkkujen löytöön.
Tänään saunoskelemme kahdestaan. Koivut tuoksuvat porraspielissä. Illalla tuuli tyyntyy ja pilvet katoavat. Mieli karkaa tuon tuostakin mökkijärvelle. Ihanaa että järvi tyyntyy siellä koko kauneuteensa vieraittensa iloksi. Aurinko laskee viimeisimpään luoteisen metsänrannan pykäläänsä. Kuvat ovat viime kesältä.
Hyvää juhannusta Sinulle!

Puheluja

Eräs ystäväni arveli, että viimeaikaiset kirjoitteluni ovat kuin huolettoman lapsen puhelua äidille, jonka kanssa olen päässyt levolliseen suhteeseen ja että hän siellä rajan takana mielellään kuulumisiani lukee. Ei taida kuitenkaan olla niin, tuskin hän nytkään olisi kovin kiinnostunut tekemisistäni.
Tämä toi kuitenkin mieleeni Iida-tädin. Hänen soittaessaan kuului aina kysymys: -Mitäs te nyt olette siellä touhunneet? Yleensä vastaukseni oli: -Ei tässä nyt ole paljon mitään touhuttu. Mutta jos oli, kerroin kyllä tarkkaan ja hän oli kiinnostunut. Samoin hän kertoi puuhansa ja kuulumisensa. Hän soitti joka päivä, jos emme tavanneet, niin kauan kuin pystyi puhelinta käyttämään. Olin kiitollinen, että eläkeikäiseksi asti minulla oli vanhemman polven ihminen, jolle olin tärkeä.
Nyt puhelin on aika hiljainen.

Haltioomassa

Pääsimme taas lapsenlapsia hoitamaan, "haltioomahan", kuten täälläpäin sanotaan. Siinä sanassa on mielestäni arvostava kaiku. Se sana avasi viime kesänä ylimääräisen ajan terveyskeskuksessakin, kun miehen tikkienpoistoaika oli sekaantunut. Kun piti keriitä haltioomahan, ilmaantui takatiloista hoitaja: -Kyllä minä ne nappaan.

Sadeilmalla oli hyvä apu sisäleikkipuistosta ja planetaariosta. Paremmalla säällä kelpasi aivan yhtä hyvin tuttu leikkipuisto, jossa molemmat viettivät perhehoidossa ollessaan aamupäivätunteja. Kun kysyin lähdetäänkö sinne, sanoi ekaluokan päättänyt poika: -Joo mennään, minä en ole siellä käynytkään sitten hoitoaikojeni. Ja hupaisasti löytyi tekemistä pikkulapsiaikojen telineissä ja pensaskäytävissä, heidän lapsuusmaillaan.

Nyt on kolme vuotta kulunut siitä, kun muutimme Espoosta Etelä-Pohjanmaalle, minun nuoruusmailleni. Viime aikoina olen tuntenut täällä asettumisen, viihtymisen ja juurtumisen tunnetta, vaikka olisin halunnut muuttaa Keski-Suomeen. Nyt vierailemme siellä, asumme täällä. Lakeuden avaruus ja taivaankuvun yli alati kulkeva pilvi- valoteos antavat vetää henkeä syvään.

Murre on yksi osa maisemaa. En ole lapsena varsinaisesti puhunut leveää murretta, koska kasvoin Järviseudun murrealueella, mutta oppikouluaikoina kuulin sitä vuosikaudet. Nyt puhun joskus pohojalaasta, kun haluan sulautua joukkoon ja ehdin harkita, mitä sanon. On mukavia sanoja, muitakin kun haltioominen. -Voinko ottaa tämän? -Johannyttoki! Siinä on paljon enemmän varmistusta kuin vaikka kyllä- sanassa. -Häiritsenkö? -Ethännyttkoki.
Nuori jumppaohjaaja sanoi:-Tehkää ny lopuuksi nämä liikkehet aivan leppoosasti vaan. Lauseessa on oma leppoisa rytminsäkin.
Aivan leppoosasti vaan, siinä olisi leppoistamisliikkeelle sopiva tunnus.
--
Käly kävi tekemässä tupatarkastuksen miehensä kanssa. Hän hyväksyi kaiken, lattiankin, vaikka mies epäili etteivät sano oikeata mielipidettään. Minä en epäile, uskon mitä sanottiin.

Huokailuja

Tänään kävimme selvittelemässä miehen väitöstilaisuuden järjestelyjä yliopistokaupungissa. Väitöstilaisuus, tarjoilut, karonkkaillallinen, majoitukset on nyt alustavasti sovittu. Silti palasimme aivan uupuneina tukikohtakotiimme Keski-Suomessa. Monta järjestettävää ja ratkaistavaa pientä asiaa on vielä edessä. Mies tuskaili: miksi ollenkaan rupesin tämmöiseen. Minäkin huokailin, kun en oikein osaa kehitellä tällaisia ideoita. Ja pukeutuminen? Tavasin pukukoodeja netistä, se aikomani entinen vaate ei kai olekaan sopiva.
Syy huokauksiin on se, että emme ole juhlaihmisiä emmekä varsinkaan muodollisen tilaisuuden ja akateemisten kiemuroiden ihailijoita, vaikka toki haluaisimme järjestää hienon päivän. Nyt tarvittaisiin juhlakonsultti!

Mies lähti pizzalle ja minä lenkille, tyypilliset ratkaisumme ahdistavaan oloon. Osuin sattumalta upeaan lenkkimaastoon omakotialueiden välissä, alueelle, jota en ole ennen huomannut ollenkaan. Oli aivan kuin olisin yhtäkkiä joutunut erämaahan, korkeiden, hiljaisten, sateen jälkeen vielä vettä tippuvien kuusten alle. Kaipa taas kaikki järjestyy, asia kerrallaan.

Iloista tekemistä

Mietin koko illan, miksi näistä tavallisista puuhistani kirjoittelen. Tulin siihen tulokseen, että minua huvittaa kertoa niistä siksi, että olen tehnyt näitä asioita ilolla. En nyt toimi velvollisuudesta, vastuuntunnosta, pakosta, arvosanojen tai muiden ihmisten takia, kuten melkein koko elämäni olen toiminut. En halunnut tuottaa isälle pettymystä, kun hän kuudennen luokan jälkeen uskalsi päästää minut pyrkimään oppikouluun, rahaa kun oli erittäin niukasti linjuri -ja kirjamaksuihin. Siitä alkoi velvollisuustie.

Hiukan tunnen vieläkin syyllisyyttä siitä, että keskityn vain ns. omiin asioihini. Tätini hoivailu kuului niihin, perhepiiriin. En halua ottaa muita tehtäviä, kun luultavasti nytkin sitoutuisin niihin liikaa ja ottaisin mieleni kannettavaksi sellaistakin, mihin en voi vaikuttaa. Niin koinkin käyvän yhdessä koulutusprojektissa, jossa olen ollut täällä mukana. En ole vieläkään oppinut rajaamaan.
Luvan tähän eläkeläisen vapauteen olen antanut itselleni monta kertaa, mutta aina pitää näköjään kerrata.

Mutta taas tänä aamuna oli tosi hauskaa pestä vielä muutama matto kaivolla auringon kilossa ja käydä viileässä ammekylvyssä sen päälle. Mieli on läsnä siinä, mitä kädet tekevät, ei kaukana työasioissa kuten ennen. Se on meditatiivista olemista. Käki kukkuu, syreenit tuoksuvat, posti tuli juuri.

Hellepäivän huveja Torpalla

Aurinkoon makaamaan tai terassille istumaan, eikö se ole hellepäivän normikäytöstä? No ei, vaan mattoja pesemään, kun nyt kuivuu niin hyvin. Mistä sen tietää, onko muita helleviikkoja koko kesänä. Olen tällä viikolla pessyt joka päivä pari mattoa. Kaivovesi, joka taitaa kyllä pian loppua, lämpenee saavissa. Penkin päällä harjaan ja oion selkää aika usein, telineellä huuhtelen letkulla. Puhtaiden mattojen kasa vintissä kasvaa. Tänä aamuna värkkäsin vanhan painepesurin käyttöön ja pesin kolme isoa mattoa ja muutaman pienemmän.
Kun ne olivat kuivumassa mattotelineellä ja kaiteilla, näkyi postiauto tulevan. Nyt postikahvit, ajattelin, niinkuin lapsuuden kodissakin kymmeneltä, navetta-askareiden jälkeen. Se oli äidin lepohetki, korppukahvit ja päivän posti. Maistuivat ne meillekin, mies kun oli ajanut nurmikot, oli ikäänkuin tehty jotain.
Mies teki lähtöä Helsinkiin parin päivän matkalle. Mitä teet sillä aikaa, hän tiedusteli. Ei mitään käsitystä, vastasin.
Tuvassa on kuuma ja menin läpivetoiseen aittaan riippumattoon lukemaan. Ei ollut hyvä kirja eikä tullut unikaan. Tuli mieleeni, että saisinkohan välieteisen perälle sen tupaan siirretyn ison kaapin paikalle verhon kattoon, vähän kuin siivouskomeroksi, imurin ja silityslaudan eteen. Mies miettii siihen infrapunasaunaa, mutta ei ole syntynyt päätöstä. Äkkiä sen verhon nappaa pois, jos tulee muuta käyttöä. Etsin vajan laatikoista värkkejä, tuumailin. Löytyi yksi iso ja yksi pieni koukku ja yksi uun muotoinen. Ja kapean penikkalistan kappale tangoksi.
Miehellä on isoja työkalupakkeja, mutta minulla on oma laatikkoni, hieman vaatimaton tosin: nauloja, vasara, meisseleitä. Sanoin tyttärentyttärelle, että naisella pitää aina olla oma pieni työkalupakki. "Ni-in", hän vastasi.
Yksi kohta katossa pisti vastaan ja koukku kilahti lattialle monta kertaa, vaikka siirsin paikkaakin. Hiki valui. Onneksi ei ollut kukaan katselemassa. Lopulta laitoin sen liian pienen koukun toiseen päähän ja siitä kiinni verhopitimen, tilapäisesti, kunnes pääsee ostamaan toisen ison koukun. Toisen pään koukku pysyy hyvin, toista ei parane nyt rasittaa yhtään. Ei ole "iän aset", todellakaan, mutta piti saada tehdyksi. Kokeilin tankoon vanhoja verhoja. Yksi valkoinen verho oli tarpeeksi pitkä, se siinä nyt on, aikansa, siivouskomeroni.

Olin aivan hiessä. Seuraava huvi oli pesu saunatuvalla ja viilennys omassa uima-altaassani. Se on vanha amme, jonne kannoin aiemmin vettä lämpenemään itsekseen. Siellä makailin viilentymässä, paremman uimapaikan puutteessa. Ei kannata muuten koskea siihen kalkitsemaani seinään, se varisee. Miten ihmeessä sen tein 12 vuotta sitten paljon paremmin, vaikka ei ollut netin neuvojakaan käytössä.
Kun en sitten muuta keksinyt, tulin kirjoittamaan, vaikka on vähän hassua näin usein kirjoitella olemattomista asioista.

Ovi lapsuuden kesiin

Kävimme sisareni kanssa kotikylän hautausmaalla laittamassa haudoille kesäkukkia. Kuuma kesätuuli puhalteli läpi kirkkomaan. Kotijärvi näkyi tummissa laineissaan kirkkomaalle. Kävimme järven toisella puolella kotimökissämme, jossa velipoika asuu.

En koskaan siellä käydessäni malta olla menemättä rantaan, siihen, jossa lapsena aina uitiin. Tie sinne kulkee edelleen tuttua reittiä. Puita on hakattu ja toisaalla korkeita puita on siellä, missä ennen niitä ei ollut. Kuitenkin tien käänteet ovat samat, naapuritalo sama, ladot samat, metsänrajat ja tuoksut tutut. Puolukka oli jo kukassa. Muistan missä kasvoi mustikka, missä puolukka, paljon oltiin marjassa. Vastaan tulee pikkupelto, ennen synkän kuusikon keskellä oleva aukio tien molemmin puolin, nyt melkein huomaamaton alue. Siinä pidettiin voimistelukurssia, kun olin kymmenvuotias. Uimakoulu sen piti olla, mutta oli liian kylmä ja sateinen sää uimiseen. Sain tästä harvinaisesta virikkeestä innostuksen liikuntaan. Liikuntaa opiskeleva vetäjä teki hienosti spagaatin. Koko talven harjoittelin sitä tuvan lattialla, mutta en minä siihen koskaan kunnolla venynyt.
Rantapellon laidan polku on tutun savensekainen, kuiva. Tuon kiven kupeessa kasvoi mansikoita. Mieleen muistuu pölisevän kuiva kesä, kun savipöly lensi juostessamme avojaloin rantaan. Tuolla oikealla oli metsäinen mäki, josta talvella lasketeltiin järven jäälle. Metsä on kaadettu, mutta kasvaa uutta tiheää kuusikkoa.
Ranta on tuttu, nyt parempi kuin ennen, kun siihen on ajettu hiekkaa. Menen ilman muuta uimaan, riisun rantapusikossa kuten silloinkin. Veden tuoksu on tuttu, soinen. Kaislikko samassa paikassa, pohja matala ja kova. Vesi on pehmetä, raikasta, ei kylläkään vielä "kuin keitettyä", kuten lapsena sanottiin. Ei meitä kukaan aikuinen ehtinyt vahtia, vahdimme varmaan toisiamme, kun kukaan ei hukkunut.
Joka vuosi olen ainakin kerran käynyt siellä uimassa. Se on kuin rituaali, avain lapsuuden kesiin ja se jotenkin huuhtelee lempeästi mielen kerroksia.
Kun kävelen takaisin uimapukua heilutellen, tulee mieleen yhä uusia lapsuusmuistoja. Kasvit, paikat, maasto, kivet olivat tärkeitä. Muistelemme sisaren kanssa, missä kohdissa ja missä sängyissä milloinkin nukuttiin. Isä, äiti, mummo tulevat puheisiimme. On etuoikeus päästä näin helposti käymään lapsuusmaassa. Illalla tulee Torpalle vielä käymään entinen naapurin tyttö, leikkikaveri siitä rantatien varren talosta.
Mikä päivä nyt on? Tiistai. Tuntuu aivan sunnuntailta.

Suvi suloinen

Espoossa ajattelin, että tulen aina kesäkuun alussa katsomaan kukkivia puita ja pensaita, joita ihailin työmatkani varrella. Eipä tarvitse. Porraspään syreenit ovat juuri avautuneet tuoksuvaan kukkaan. Pihlajan kukat alkavat erottua. Ja miehen omenapuut ovat täydessä kukassa. Tänä vuonna vuorenkilpi on kukkinut erityisen runsaasti joka paikassa. Tuomi, minun kymmenen vuotta sitten istuttamani, on jo lopettamassa valkoisia tuoksujaan. Halusin pihaan tuomen, kun se oli lapsuuteni ihannepuu. Koulutien varrella oli erään talon liepeillä tuomi ja siitä taitoin salaa oksia kotiin. Kaksi voikukkapeltoa Torpan lähellä on keltaisenaan ja kohta taas ensi vuoden kasvusto leijailee pihoilla. Mies käy taistelua niitä vastaan.

Nyt taas voi istua kahvikupin kanssa portailla ja puhella pääskysen kanssa, sellainen kun usein lennähtää istumaan läheiselle sähkölangalle. Eilen tulivat ne haarapääskyt, jotka pesivät autokatoksen hirren päällä (jolloin autoa ei viitsi pitää pesien alla), aiemmin tulivat jo lavettaladon asukit. Räystäspääskytkin kiertelivät räystäänalusia. Kyselin, oliko raskas matka ja toivotin tervetulleiksi. Risulinnut pysyvät maassa. (Kuvia voi klikata isommiksi).
Kotikyläni kirkossa pappi puhui elävästä vedestä ja lähdeihmisistä. He ovat niitä, joista virtaa toisille rohkaisun,kannustuksen ja muistamisen sanoja. Mieleeni tuli heti yksi ystävä, jolla on hallussaan loputon viisaiden runojen ja lauseiden lähde. Minulla on kymmeniä hänen lähettämiään kortteja ja muistoja monista rohkaisun sanoista.

Ihmeen puuhatuuli

Mikähän minua nyt näin panee puuhaamaan? Aamulla kannoin remontin alta vinttiin viedyt kirjat alas ja mies alkoi järjestää niitä kirjahyllyyn, pysyi siinä hommassa, että sain tehdä omiani ilman katselijaa. Sekoitin kaappimaaliin valkoista ja maalasin keittiökaappien ovet kolmanteen kertaan, hioin ensin. Nyt tuli hyvä väri, isoon kaappiin rinnastettava, mutta jälki ei ole vieläkään hyvää. Vähän paremmin toimi uusi pensseli ja se että opin vetelemään viimeisen silauksen hyvin hennolla kädellä, mutta koskaan en kyllä osta Barokkimaalia. Se on minulle liian vaativa tapaus. Huomenna vielä uusi kerros, kun on eri väri. Olipa homma ja maalausitseluottamukseni on kärsinyt. Uusia suunnitelmia ei ole vireillä, vaikka tuo kaappien väritys vähän sotkee entisiä värejä. Katsellaan.

Sitten menin katselemaan saunapuolta. Olen 12 vuotta sitten vedellyt saunatuvan yhteen hirsiseinään kalkkimaalia, sen kunniaksi että täällä aina ennen kesällä kalkittu navetta ja karjakeittiö valkoiseksi, äiti kertoi monta kertaa, kuinka mukavaa se oli. Saunatuvan tapainenhan on entinen karjakeittiö. Nyt seinäkalkki oli rapistunut. Raavin irtoavat osat pois, kastelin kalkikivedellä, joka oli muhinut viikon ja sitten tein kalkkiseoksen, jolla vetelin seinät. Pian se alkoi muuttua valkoiseksi. Läheltä ei kannata katsoa, kun vanhassa jauhossa oli vähän kokkareita. Ohjeita luin netistä.
Sitten olikin välttämätöntä siivota lattia. Ihmettelin, miksi en ole jaksanut moneen vuoteen muka nostella lattiaritilöitä. Ne ovat raskaat ja isot, mutta sainhan ne käännetyksi pystyyn. Alle oli taas kertynyt puunroskaa ym. Pidin lepotauon.
Mies tuli katsomaan, mitä teen."Olisit hakenut edes noita ralleja nostamaan", hän sanoi. "En tiennyt toissapäivänä, että tänään teen tätä", vastasin. Hän tarvitsee nimittäin kaksi päivää aikaa varautua johonkin pyytämääni toimintaan. Kun sen muistan, tämä "aviomiespalvelu" toimii, mutta enhän minä kaikkea niin pitkälle suunnittele.

Seuraava kohde oli sauna, jonka pesin SaunaTolulla ja betoniseinät maalaripesulla. Vettä kannoin kaivolta, kun letku ei riitä saunaan, lämmmitin muuripadassa. Säästin vesijohtovettä, kun kerran kaivossa on ilmaista vettä.
Lopuksi sauna lämpenemään. On navakka, mutta puuskittainen tuuli, joka ei vetänytkään hyvin savua ulos, vaan oudosti painoi välillä savua sisään. Nyt se sentään vetää. Onkohan minusta vain saunojaksi, ei ainakaan kovia löylyjä pidä ottaa, sen verran sydämessä tuntuu ylikierroksia. Mies varoittelee: "Mitä minä sitten yksin puhtaassa talossa tekisin".

Miksi kirjoitan tällaista selostusta tekemisistäni -laiska töitään lukee jne? Siksi, että blogini tarkoitus on seurata yhden eläkeläisen vaiheita. Ihmettelen, kuinka minä taas jaksan näin, kun on ollut pitkään toisenlaista, voimattomuutta ja huonoa oloa, vanhenemisen tuntua. Kymmenen vuotta sitten muistan lomilla näin touhunneeni. Onko se se Tolosen markkinoima Carnosin, joka antaa tosiaan lihasvoimia vanhenevalle ihmiselle? Onko siis aineita, joiden vähenemisen oman kehon tuotannosta voi korvata ja siten ylläpitää toimintakykyä pidempään?Aika olennainen kysymys vanhusasiassa.

Pesänperustusta

Liian tummaksi menivät keittiön kaapin ovet hämärässä nurkassaan, vaikka sävy valittiin vaaleammaksi kuin vanhan kaapin sivut. Ja vesiohenteinen maali pakeni pensseliä, tuli raitaista jälkeä,vaikka olin mielestäni hionut riittävästi. Olenko ennen aina maalannut liuotinohenteisella, kun tällaista jälkeä ei ole koskaan tullut. Ehkä tähänkin väriin tottuisi, mutta tietty valoisuus himmeni tuvasta. Koetan vielä korjata, lisätä valkoista väriä maaliin ja ostaa murskattuharjainen keinokuitusivellin ja maalata kolmanteen kertaan. Pilallemenokin saattaa häämöttää.

Kyllä tässä puuhaa riittää, kun taas asettuu maalaistaloon. Nyt on ollut intoa käydä kaikkea läpi ja järjestää tavaroita paremmin, siis vintissä ja ulkorakennuksissa myös. Tavaraa on lajiteltu myös kaatopaikalle, kuivuneita maalipönttöjä, elektroniikkaromua, rautaromua. Aina sellaista kertyy. Jos nyt malttaisi viedä pois ensimmäisen tietokoneen, jolla on paljon kirjoitettu. Kymmenen vuotta se on odotellut vintillä. Vanhaa verhoa ym kangasta on aika lailla, mutta en taida nytkään laittaa pois -jos vielä joskus leikkaisi matonkuteiksi. Kangaspuissa on lointa jäljellä.

Muuten mukavaa ja pitkäaikainen huimaus-pahointivointikin on ollut vähissä täällä, mutta illalla alkoi puristaa sydämen seudulta, kun olin kellon ympäri touhunnut. Otin Nitroa, jota sain kolme vuotta sitten, vaikka ongelmien syy sitten olikin olkapää. Se auttoikin, mutta yöllä heräsin painostavaan oloon, Muistin, että puistelin vintin pitkiä mattoja. Voimia olisi taas, kun aloin uudelleen ottaa D-vitamiinia ja Carnosinia, mutta vanhat sisuskalut eivät oikein pysy mukana. Mattojen puistelu on pahinta. Ei tahdo muistaa ja malttaa, kun on pesänperustusvietti päällä niinkuin pihan pääskysillä. Vintissäkin piti vain käydä ja meni kaksi tuntia. Tänään täytyy ottaa rauhallisesti.

Juhlapäiviä

Sunnuntaina tuli poikamme pitkästä aikaa parin kolmen päivän visiitille vanhusten luo. Ihmeesti sellainen käynnistää vanhat äitireaktiot -innolla kauppaan, herkkuruokia, leipomuksia (nyt karppikirjan ohjeiden mukaan, kun hänkin välttää hiilihydraatteja), passaamista. Sunnuntai-iltana mies lämmitti Aitokiukaan. Minulla meni saunassa päivät sekaisin, en millään päässyt irti lauantaitunnelmasta koko iltana. Lauantaista seuraava päivähän on pyhäpäivä, joten tässä on vietetty pidennettyä viikonloppua. Tänään vielä vierailtiin kummienon luona kakkukahveilla, kun pojallamme on merkkipäivä lähellä. Jäi siis pari arkipäivää väliin. Pyöräilimme eilen 35 kilometriä, enimmäkseen kaunista jokivartta kierrellen. On se mukava, kun saa lapsesta liikuntakaverin, hänestä kun on viime vuosina tullut innokas kuntoilija. Hienoa on, kun voidaan taas jakaa tärkeät kuulumiset, toisin kuin joinain kireinä nuoruusvuosina. Noloa tunnustaa, mutta minulta vaatinut oppitien kulun se, että lapsi on erillinen ihminen, omanlaisensa luomus, jonka on tarkoitus tulla omaksi itsekseen, ei minun kaavojeni mukaiseksi.

Remonttimiehen ylistys

Menikin vain viikko, kun Torpan pintaremontti valmistui, siis matot ja tapetit kaikkiin huoneisiin, vaikka puolestatoista viikosta oli puhetta. Rakennusyrittäjä löytyi tarvikeliikkeen kautta, hyväksi tunnettu. Olikin mainio ja mukava mies, yrittäjä. Jälki on hyvää. Hän teki muutamia ehdotuksiakin laittamisista ja jopa ison tupakaapin siirtämisestä paremmalle paikalle takaeteisestä. Työporukka siirsikin erikoisraskaan kaapin tupaan, jossa siitä on todella iloa. Kovin on varattu mies, marraskuulle asti on aivan täyttä, kulkee pitkin Suomea ja tekee pitkää päivää ja viikkoa. En voinut olla varoittelematta, ettei tappaisi itseään työllä.
Olen ennenkin ihaillut kirvesmiehiä ja muitakin korjaustaitoisia, joita täällä on avuksi löytynyt. Puhutaan kädentaidoista. Niitä tarvitaan ja ihmeesti niitä joillakin on, mutta ei se riitä. Tarvitaan myös terävää päätä ja suunnittelutaitoa. Tarvitaan myös sosiaalisia taitoja asiakkaitten ja työporukan kanssa toimimiseen. Työn tulos näkyy heti. Pelkkä henkisen työn ammatti tuntuu oikeastaan vähän aneemiselta tuollaisen laajataitoisen työn rinnalla. Suositeltava ammatinvalinta, jos taipumuksia on. Töitä riittää.

Nyt täällä on sitten ankarasti pohdittu kaapin siirrosta ja värien muuttumisesta seuranneita tarpeita ja kokeiltu vaihtoehtoja. Uutta maalia on ostettu, penkki ja keittiön kaapit ainakin tarvitsevat uuden värin. Tavaroita on kuljetettu takaisin vintiltä ja vajoista. Pikku hiljaa asetutaan asumaan kesäksi. Ei menneet valinnat pieleen, kuten mies ennusti. Olen tyytyväinen, ei ainakaan huonompi ole kuin entinen kuosi.

Rajauksen ulkopuolella

Eilen tuli uusintana hieno dokumentti vanhusten kotihoidosta. Kameratyökin oli kaunista. En tiedä, tarkoittaako ohjelman nimi sitä vanhustenhuollon rajausta, jonka mukaan vain kolme prosenttia otetaan laitoshoitoon, muiden pitää pärjätä omissa oloissaan. Ohjelma avasi ovia niihin pikku maailmoihin, joihin yhä useampi liikuntakyvytön vanhus on jäänyt. Monille ainoa kontakti on kotipalvelun työntekijä.

Joku ohjelman kommentoija väitti sen osoittaneen, että vanhuksia lamataan koteihinsa ylilääkityksen avulla. Luuliko hän, että he olisivat virkeitä toimijoita ilman lääkitystä? Minä näin todellisia, heikkoja vanhuksia ja heitä kauniisti auttavia kodinhoitajia. Avuttoman vanhuuden näkeminen on ahdistavaa ja sysää monet etsimään syyllisiä. Oma tulevaisuus pelottaa eikä sitä halua ajatella.

Lähes kaikki vanhustenhuollon kritiikki kohdistuu laitoshoitoon. Omat omaiseni kuitenkin kokivat sen turvallisena. Vaikka apu ei aina ehdi heti, sitä ei kuitenkaan tarvitse odottaa tunteja tai vuorokautta, kuten kotihoidossa voi tapahtua. Laitoshoitoa on helpompi tarkkailla kuin tuhansia kotioloja. Omaisten ja lähimmäisten osuudesta ei kritiikeissä puhuta mitään.

Arvostan kodinhoitajan työtä todella paljon. Se on todellista auttamista käsien, puheen ja kontaktin avulla. Heitä tarvitaan paljon lisää, jos yhä useamman pitää pärjätä kodissaan. Nyt kodinhoitajalla voi olla 10-15 paikkaa työvuoron aikana. Uskoisin, että myös yksityisillä kotipalveluilla tulee olemaan suuri kysyntä. Toivottavasti nuoret kouluttautuvat edelleen lähihoitajiksi ja voisivat kokea työnsä arvostetuksi. En pitäisi pahana myöskään ulkomaisten hoitajien tuloa. Moniin kulttuureihin kuuluu vanhuuden arvostus. Ja onko varmaa, että yhteishoito laitoksessa on niin paljon kalliimpaa kuin kotihoito, ettei sitä voi tarjota enempää kuin kolmelle prosentille?

Tapasin Helsingissä asuessani kaupassa joskus vanhuksen, joka oli jääkelien sulamisen jälkeen uskaltautunut rollaattorin avulla kauppaan. Hän oli täysin yksin, kukaan muu kuin ostettu palvelu ei tullut katsomaan. Ei hän uskaltanut avata oveakaan, kotipalvelulla oli avain. Maalla usein on vähän inhimillisempi tilanne.

Asuulemista

Nyt oli sopivat päivät pienen saarimökkimme kevätkuivatukseen, oli aurinkoa ja tuulta. Vuosi sitten menimme mökille samana päivänä ja kirjoitin blogiin siitä jatkuvuuden ja tuttuuden tunteesta, joka siellä tulee vastaan. Viimeksi kävimme siellä syyskuun lopussa. Vedin vedettävän kellon käyntiin ja elo jatkui kuin talven pakkasia ja paksuja lumia ei olisi välissä ollutkaan.

Piristyin kummasti tässä tuuletustouhussa ja järvessä aivan virkistyin. Välillä oli mukava istua pikkukamarissa ja lueskella vanhoja ET-lehtiä. Edessä aukeaa ylläoleva näkymä, josta en ole ennen ottanutkaan kuvaa. Kallion toisella puolella häämöttävät kota ja mökki. (Kaksoisklikkauksella saa kuvat isommiksi).


Toisena päivänä "stailasin" saaren toisessa päässä olevan saunarakennuksen takakopperoa, jossa varsinkin yksi poikamme helsinkiläinen nuoruuskaveri haluaa nukkua. Kavensin saksilla kaksi superlonpatjaa ja sain ne mahtumaan samaan patjapussiin. Kapeaan laveriin tuli viimeinkin sopivankokoinen patja. Olen tukkinut paksulla eristemuovilla nurkkia, jotta seinän takaa eivät kiukaan löylyt kohahtaisi takahuoneeseen. Eristeet ovat rumat ja koetan aina peitellä niitä. Nyt keksin, että otan vanhan pussilakanan ja teen siitä sisustusta. Sakset, nauloja ja vasara ja syntyi uudet tekstiilit, seinäverho, ikkunaverho, pöytäliina. Tällaiset puuhat ovat minusta hauskaa "asuulemista"(leikkimistä). Lauleskelin: Nytpä tahdon olla mä pienen kodin laittaja..


Haravoidessani häivähti äkkiä varjo. Milloin tulee se aika, että täällä tulee kevät ja kevättuuli puhaltaa, mutta minua ei enää tule?

Uutuudenviehätyksen loppu?

Ovatkohan nyt eläkeläisen kuherruskuukaudet loppuneet? Jos niin on, niin kestivät sentään kaksi kertaa niin kauan kuin keskimäärin pariskunnan uutuusajat eli yli neljä vuotta. Kun tämän blogin tarkoitus on seurata yhden eläkeläisen vaiheita, niin täytyy tämä kirjata.

Aamut ovat edelleen mukavia kiireettöminä, mutta sitten on tullut useammin tyhjäkäynnin tuntua. Onhan tätä arkista askaretta ja pihatöitä ja kohta saarimökin kevätsiivous ja Torpan uudelleen sisustus ja sinne muutto ynnä muuta neljän paikan ylläpitopuuhaa, mutta henkistä sisältöä ja kanssakäymistä kaipaisin enemmän. Ruumiillinen työ sitä paitsi on alkanut väsyttää enemmän kuin ennen, nytkin ramasee kun purin pois yhden kukkapenkin aamupäivällä.

Eilen oli minun vuoroni kutsua koulukavereita meille. Oli oli mukava vaihtaa ajatuksia ja aivan oikeasti keskustella elämästä. Se on vain kovin harvinaista herkkua. En vieläkään keksi, mihin minua kiinnostaisi mennä mukaan tai mitä itse virittää. Jokin vika minussa on, kun harva ihminen ottaa minuun yhteyttä.

Avaan sähköpostin. Finnair Plussalta ja Lidliltä ja yksi roskaposti. Postinkantajalla ei mitään minulle. Illalla televisiossa sentään Siska. Puhelin piippasi tekstiviestiä, kun olin nukahtamaisillani. Saunalahdelta.

Tätä tylsyyttäni korostaa mieheni henkinen aktiivisuus, osallistuminen ja kontaktit Facebookia myöten. (Minä en ole facebookissa). Ei hänestä tullut minulle eläkeläishuhhailukaveria, sanoin, kun neljäs uusi kirjoitusprojekti tuli hänen ohjelmaansa. Hänen asiansa ja kirjoituksensa tietysti antavat minulle vähän ajatusvirikettä. Politiikkaa olen alkanut seurata aktiivisemmin, mutta vain seurata.

Nyt voisi tietysti harrastaa Anthony de Mellon kuvaamaa havahtumista läsnäoloon ja tietoisuuteen, olemisen taitoon, elämän katseluun. Saisi tässä silti vähän enemmän säpinää olla.

Lätkäkuumetta

Onpa ollut untelo päivä. Matalapainetta, sadetta, odotettua kyllä. Lähdin välillä lenkille, mutta ei askel vetänyt tänään, hiki vain valui. Ruuan jälkeen nukahdin kirja rinnan päällä. Herättyäni luin kirjan loppuun, kirpputorilta ostamani Eeva Joenpellon "Kaakerholman kaupungin" vuodelta 1952. Siinäkin oli utuinen tunnelma, sydänmaan pieneläjien vähäiloisen elämän kuvauksessa.

Hidas päivä. Kuin sumussa toljottelin Ilta-Sanomien Sudokua ja Kryptoa, otti aikaa saada ne loppuun. Ei mitään ohjelmaa eikä odottamista, tämäkö nyt on oikein eläkeläiselämää. Euroviisutkin menivät vanhaan malliin. Illan jääkiekko-ottelu alkoi nousta mieleen. Muuta ohjelmaa ei tietysti tässä yksitelevisioisessa huushollissa tänä iltana ole tarjollakaan. Yritin lyödä vetoa miehen kanssa, mutta ei hän suostunut. Häviötä veikkaisin, ei suomalaisen sielunelämä kestä tällaista odotuksen painetta, ihme olisi.

Jo on aikoihin eletty, minä odotan lätkämatsia! Minun täytyy olla sairas. Onhan monta päivää ollut oireitakin. Hain mittarin. Minulla on kuumetta!

Heliät hiekat

Tädin hauta odotti kunnostusta joulukuisen hautaamisen jälkeen. Kumpu oli laskenut ja mennyt kuopallekin, kun routaiset maalohkareet olivat sulaneet ja vajenneet. Kaksi viikkoa sitten kumpu oli vielä korkeana. Lapio ja rautakanki löysivät koloja, jonne savi ja hiekka solahtelivat. Yritin olla ajattelematta kahden metrin taakkaa arkun päällä.
Isovanhempien ja toisen tätini yhteinen hauta leveni nyt huomattavasti. Mies kärräsi hiekkaa kottikärryillä, minä tasoittelin, tein reunuksia ja haravoin siistiksi. Tädin kohta jätettiin korkeammaksi, koska kumpu vielä laskee. Siirsimme hautakiveä puolisen metriä keskemmälle kahden rautakangen avulla hivuttamalla, samoin kukkakehystä. Orvokkien ympärille haimme katteeksi kiviä järven rannasta.
Oli hyvä katsoa lähtiessä taakseen, että nyt tätini hauta on hoidetun näköinen. Joku oli jo ehtinyt veljelleni huomauttaa, että on hauta laittamatta. Nimen laittokin on tilattu.

Vähän kriittisenä noudatan tätä hautojenlaittokoodia, mikä ainakin pienemmillä paikkakunnilla vallitsee: pitää laittaa monet kukat, ensin pakkasenkestävät narsissit tai orvokit ja äitienpäiväruusut äideille, sitten kesäkukat, syksyllä syyskukat ja lopuksi kanervat havuineen. Ja pitkin talvea kynttilät, ei vain erityispäivinä ja myös kauan sitten kuolleiden sukulaisten haudoille. Jos niin ei toimi, ei vainajaa muisteta eikä välitetä. Minusta muistaminen on muutakin.

Ainakin melkein näin olen tehnyt kuudelle haudalle kolmella eri hautausmaalla, vaikka ajattelen että kesäkukat ja talvikoristeet riittäisivät ja että vainajakin olisi niihin tyytyväinen. Onhan se kaunista, että vainajien lepopaikkaa alati hoidetaan ja että hautausmaa on pikkupaikkakunnan sosiaalinen keskus. Muuta ei oikein arvaa sanoa.
---
Kun lomalentomme viikko sitten laskeutui ja ihmiset taputtivat, nousi tätini hahmo elävästi eteeni, kuin helpottuneena onnitellen, että lento oli sujunut turvallisesti. Hän seurasi matkojani aina huolissaan, mutta oli itsekin paljon matkustellut, tehnyt muun muassa seitsemän sukulaisvierailua Amerikkaan. "Reissu on tehty ja kaupunki nähty", oli hänellä tapana sanoa isomman tai pienemmän matkan päätteeksi.

Miniremonttia

Aukesi tämä Bloggerin ohjelma sentään tänään.
Sain idean Torpan "saunakamarin" eli entisen karjakeittiön eli köykin stailaamisesta mm niin, että siirtäisimme 20 vuotta vanhat rottinkikalusteet rivitalon terassilta sinne. Uuteen taloon sopisivat uudemmat kalusteet. Kaksitoista vuotta sitten sitä kivinavetan köykkiä kunnostettiin - pudotettiin vesihöyryistä mädännyt katto täytteineen alas (hauskaa puuhaa!), rakennettiin uusi katto ja seinälaudoitus, yhden hirsiseinän kalkitsin vanhaan tapaan, koko lattiaan tuli lattiaritilät jne, mutta kuitenkin paikka näyttää lievästi sanottuna karulta saunan esikamarilta.

Mies ehti lähteä kanssani ostosreissulle. Kiersimme lähikaupungin huonekaluliikkeitä. Terassille sopisi kaksi ison ihmisen ottavaa lepotuolia ja pöytä/arkku, johon saa romppeita piiloon. Osto meinasikin heti onnistua, kun ensimmäistä päivää oleva myyjä uskoi, että kalusteryhmän voi jakaa. Kokenut myyjä tyrmäsi hankkeen. Sama tilanne oli kaikkialla, polyrottinkiset sohva, kaksi tuolia ja pöytä oli nippuna joka paikassa. Jano ja väsy jo tuli. Hinnanerot olivat huomattavat, mutta selostusta laatueroista ei irronnut. Kun se kalusteryhmä ei mahdu, niin tyhjin toimin palasimme.

Seuraavana päivänä päädyin tuttuun miniremonttiin- siivous, kunnostus ja uusi järjestys. Hain puuöljyä suihkeena, öljysin kaikki rottinkikalusteet ja samantien pyyhin terassin lattiankin lopulla öljyllä. Koko tienoo lemusi. Seuraavana päivänä laitoin uuden järjestyksen, liinat, kukkia pöydille ja amppeliin. Vanhan pyöreän pöydän alatasolla liinan peitossa on valmis piilopaikka purkeille. Halpa remontti ja aivan nättiä tuli, mutta Torpan saunatupa on entisellään. Sinne ei polyrottinkia voi ajatella. Pitääköhän katsella Torpan latoja ja vajoja, jos sieltä löytyisi ideoita. Maaleja kävin jo katselemassa, saunaankin.

Tänään onkin ollut lepuupäivä, vähän nuhainenkin, en ole tehnyt mitään. Joskus pitää kelata elämäänsä, koota sitä uusista vinkkeleistä. Lapsuudenystäväni kävi kylässä, sellainen jonka kanssa voi puolin ja toisin puhua elämänmittaiset ja nykyiset. Kun on tunnettu elämänjanoinen pikkutyttö, jaettu vanhempien ominaisuudet, sodanjälkeinen köyhyys ja elämän haaveet, nousee esiin myös elämänkaari, se mihin ominaisuudet ja kohtalo veivät. Kovaa on hyväksyä sille pikkutytölle ne vaiheet, joissa huumorintaju on liian kovalla koetuksella. Liekö tässä elämän jakamisessa myös vähän miniremonttia.