Runsauden keskellä

Luonto on tänä vuonna tarjonnut runsautta. Ensin oli miestä korkeammat lumivallit ja viikosta toiseen jatkuvat kireät pakkaset, sitten valkoisena röyhyävät pihlajat ja muu kevään kukinta, kesällä jatkuvat helteet ja järviveden lämpö, sitten tuulet, ukkoset ja myrskyt, kaatosateet. Syyskesän viljavainiot lainehtivat ja tuoksuvat, jyväkuormat kulkevat tiellä. Pihlajanmarjat ovat jo punaisia, omenat kypsyvät, mustaherukkapensaat notkuvat.

Jo kuukauden tupaamme ovat ympäröineet mustikkametsät, joissa sinisenä avautuvat aukeamat yllättävät: voi ei, voi Luoja, kiitos, tässäkin näin paljon, tässäkin missä ei koskaan ole ollut marjan marjaa. Tulen metsästä hien peitossa ja otan suihkun tuvan nurkalla ulkona, se on kesää. Saan letkusta aurinkolämmitetyn veden ja kesänraikkaan olon. Puhdistan marjani ulkona, heiluttelen perkaussiivilää, katselen pihapiiriä. Valkoiset perhoset tanssahtelevat ympärillä, laskin niitä kymmenen. Toinenkin arkkupakastin täyttyy, pikapakastus kohisee helteessä. Sähkölaskutkin ovat ennätyksellisiä.

Puolukka alkaa punertaa, sitäkin tulee paljon.Mitähän muuta syksy tuo?

Pikkutyttömäinen olo

Askartelusta tulee pikkutytön olo. Ja tätä oloa meille iloksemme tarjoavat lehti- ja kirjamyyjät. Muuten en voi selittää, miksi minäkin taas pitkän paussin jälkeen askartelin ET-lehden tilauksen, vaikka sen olisi netissäkin voinut tilata. Ja nyt on jo tehtynä Valittujen Palojen "Uudet konstit, vanhat aineet" -kirjasen askartelutehtävät. Lähettäminen on kyllä vielä harkinnassa. Ja ajatella, että juuri minut on valittu tarjousten kohteeksi harvojen joukossa, minut jolle tulee enää niin vähän postiakaan!

Tilasin kahdeksan vuotta Yves Rocherin kasvovoiteita, joitten tilauksessa myös piti etsiä liimalappuja ja kiinnittää niitä oikeaan kohtaan ja tehdä muita askartelutehtäviä. Firman kauppakin olisi kyllä ollut 10 km päässä. Mutta oli mukava saada paketti ja avata se ja aina mukana oli pikku yllätys. Kahdeksan vuoden jälkeen minut alennettiin aloittavaksi ja silloin lopetin.Olin jo kyllä perin kyllästynytkin turhiin lappusiin, kun yksinkertaisemminkin voisi toimia.

Tehdessäni näitä tilauspalapelejä ja lukiessani myyntikirjeitä olen ihmetellyt, mitähän ne laatijat oikein ajattelevat keksiessään kirjeitään ja kuinka syvälliseen tietoon aikuisen naisen sisemmistä tunnoista nämä tilausmuodot perustuvat? Nolottaako heitä narrata näin ihmisiä? Mutta miksi ei, jos narrattavat mielellään sortuvat?

Ihana sade!

Pitkä hellejakso alkoi jo uuvuttaa. Pihanurmikot kuivuvat ja kellastuvat. On hankala matkustella, kun pitäisi olla kotona kastelemassa pihakukkia ja kasvimaata. Viljat kituvat.Kävin aamulla katsomassa mustikkaa. Se oli pientä, kaipasi vettä sekin.Ja säätiedotusten lukijat puhuvat edelleen "sateen riskistä"! Ranta-ja terassilomalaisiako kaikki meteorologit vain ajattelevat? Sääkartalta katsoja toivoo sen sijaan sadepilven kuvaa omalle alueelle. Odotin, että lukija sanoisi: Pohjanmaalla on nyt ainakin pieni sateen mahdollisuus!

Paras kesäsää on minusta se, kun samana päivänä sataa ja paistaa, siis "epävakainen sää". Kun samalla hetkellä satoi ja paistoi, äitini ennusti aina: "Sataa ja paistaa, huomennakin sataa". En ole tullut seuranneeksi, pitääkö paikkaansa.

Tänään sitten lankesi odotettu ihana sade,oikein runsas ja pehmeä ja se kestikin pari tuntia.Läksin keskustan asunnolta kilometrin päästä pyörällä tätiäni katsomaan hoivaosastolle, vaikka oli jo vähän lankeavaa kosteutta ilmassa. Muistin, että ennen sanottiin: Kyllä kesä kuivaa minkä kastelee.
Siellä se täti oli tyytyväisenä ja kylvyssä virvoittuneena, mutta mieli liikkui sujuvasti nuoruuden vuosikymmeniltä nykyhetkeen,kussakin ajassa läsnäolevana. Varsinainen aikakone!

Lopulta ajelelin autolla takaisin maalle.Minusta on mukava ajella sateessa, siinä on kuin pienessä piirissä ja hupussa, saa ajaa alle satasta.
Nyt maa imee vettä, ruusut tuoksuvat, mustikat pullistuvat.

Oi aikoja

Nyt on yöttömän yön ja röyhyävän koiranputkipellon sekä lupiinin aika, ruusun aika on täällä alkamassa ja liljojen.Syreenin aika on kuihtumassa pois ja tuoksu muuttuu pahaksi niinkuin kaikessa lahoavassa. Metsät ovat suopursujen peitossa melkein kuin Espoon metsät keväällä valkovuokkojen. Muistin, että olin kauan halunnut saada suopursutaulun. Hain kimpun pursuja, tutkin niitä ja tein kaksi taulua, toisen pehmeillä pastelleilla, toisen sekatekniikalla.Tänä vuonna oli mahtava pihlajankukan aika, en ollut huomannutkaan että tällä kylällä on pihlajia kaikissa pihoissa.Vuorenkilpi kukki hienosti.Tuomen aika meni myös ja kultaisen voikukkapellon aika.Narsissien ja tulppaanin ajoista on jo aika jättänyt.Pian on ahomansikan aika, kukkia on paljon. Kun aamulla avaa ikkunan, kukkuu käki, on vielä se aika ja koivuvastojen aika. Kun voi pitää ikkunoita auki,on kesä.Kesä on vahva aamukahvin kanssa tuvan portailla auringossa.
Näin jatkuu, kukilla ja pensailla ja puilla, linnuilla, valolla, pimeydellä on aikansa.
Elokuun kultaiset viljapellot, ilta-auringon laskevassa valossa lainehtivat ja sitten sadosta korjatut jäivät mieleen, kun työaikana palailtiin pääkaupunkiseudulle sunnuntai-iltaisin. Niitä voi jo odottaa. Ja sitä että tähdet alkavat näkyä.Syksyn vaahterat hehkuivat punaisina työpaikkani ympärillä. Istutin tännekin kaksi vaahteraa, entisestä pihasta tuotuja taimia.

Rikas ajoista on Suomen luonto ja nyt sen vaihteluja on aikaa seurata,eläytyä niihin. Mielelläni vielä monia, monia vuodenkiertoja katselisin.Ne toistuvat, uusiutuvat,toisin kuin ihmisen vaiheet.Jatkuvat sittenkin, kun yhden katsojan silmät sammuvat.

Pilvibongarin hoitotahto

Viime sunnuntaina lähdin täältä pikkumummolasta kuin koko kesäksi ja nyt torstai-iltana istun täällä taas. Lastenhoitoapua tarvitaan, kun pienyrittäjätyttärelle on kertynyt runsaasti töitä.Johan minä toivuinkin edellisestä jaksosta, kun nukuin kaksi yötä hyvin.Tulin mielelläni.
Nuo pilvet, ne ovat kaikkialla seuranani. Katselin niitä tältä viidennen kerroksen parvekkeelta viime käynnilläni hartaasti, seurasin kauan tuota taivaan muuttuvaa taideteosta. Katson kuinka maalaisin tuon kohdan, mietin alkaisinko yrittää vain taivaan kuvaamista.
Nyt on kaukaisten mäkien sinisen profiilin yllä kullanpunertava reunus, sitten tummanharmaalla pohjalla hohtaa vaaleanharmaa vuoristoinen pilvikuvio, yläpuolella harmaanvalkoista kumpua ja sitten kultainen aukko, kuin portti maahan pilvien takana. Ylöspäin pilvet vähenevät, haihtuvat silmissä ja siniset taustat suurenevat. Kuvio elää, värit sammuvat vastapäisen auringon painuessa.Pitäisi varmaan hankkia kirja, josta oppisi erilaisten pilvien nimet.
Lapsena katselin pikkusiskoni kanssa usein pilviä, löysimme vuoria, linnoja, laivoja, kultareunaisia taivaan maita. Ne olivat viisikymmenluvun maalaislapsen elokuvat, alati vaihtuvat kuvat.

Hoitotahtoni on, että jos joudun vuodepotilaaksi, minut asetetaan niin, että näen ikkunasta edessäni taivaan ja pilvet ja mielellään vielä puiden latvat.Tätinikin piristyi, kun pääsi ikkunapaikalle.

Kirkkaus

Minulla on jo kuudeskymmenes viides kesä, mutta silti tämä ihana valo ilahduttaa sydämen pohjia myöten. Jotenkin täällä Torpalla on kirkkaampi valo kuin muualla, melkein kuin Tornionjokilaaksossa toukokuussa. Nyt on ollut monta aurinkoista päivää peräkkäin.Tänä aamunakin taivas on pilvettömän sininen.
Parasta kesää on istua varhain aamuauringon kirkkaudessa lämpimillä puuportailla kahvikuppi kädessä ja tervehtiä pihan pääskysiä.Syreenit alkavat avautua ja tuoksua portaiden molemmin puolin, käki kukahtelee.Illalla saunan jälkeen katselin, kun navetan taakse laskeva aurinko siveli valoa vastapäisiin puihin, erityisesti isoon kuuseen. Se on kaksoiskuusi. Enoni ja naapurin Jussi ovat kuulemma kymmenvuotiaina kietoneet kaksi kuusentainta yhteen.Siitä on kulunut 75 vuotta.
Mieheni ihastelee kesäyön valoa, ei malttaisi mennä nukkumaan.
Pohjoispuolen avovintin ikkunasta näkyy myös pohjoissuunnan valo. Sinne olen vienyt nyt kaikki maalaustarvikkeeni. Pesin mattoja ja ne kuivuvat auringossa ja tuulessa, niihin tulee puhdas tuoksu.
Tämän vaiheen hienoutta on se, että on aikaa nauttia hetkestä. Tulevasta kun ei tiedä, ei säätiloista eikä elämän käänteistä, on vain tämä kirkas hetki.

Hauras mieli

Tätini mielenmaisemat hoivaosastolla ovat nyt jatkuvassa muutostilassa. Hän piristyi huomattavasti, kun hänet siirrettiin ikkunapaikalle paikan vapautuessa, kuten olin toivonut. Hän näkee taivaan, männynlatvat tuulessa ja kevään vihertymisen. Ikkunalaudalle sopii kukkia ja valokuvia niin, että hän näkee ne paikaltaan. Ihmettelenkin mielessäni, miksi hoivaosaston seinät eivät ole täynnä värikkäitä kuvia, kun siirto ovensuupaikalta vessan oven edestä ikkunanäkymiin teki niin elähdyttävän vaikutuksen vanhukseen.

Sitten eräänä aamuyönä tuli rytmihäiriöitä ja arvelun mukaan myös aivotukoksia. Hän siirtyikin vuosikymmenten taakse, nuoren aikuisen vaiheeseen. "Nyt tuli pesäero", hän sanoi tullessani, "ja äiti on lähtenyt jonnekin". "Jakakaa vaan, tämä talo", hän oudolla äänensävyllä jatkoi. Lapsuudenystävä oli tuonut hänet tänne täysihoitolaan, kun hänellä ei ollut enää menemistä kotiin. (Kotitalo siirtyi minun isäni ja perheemme omistukseen kuusikymmenluvulla mummon kuoleman jälkeen). Kaikki hänen sisäruksensakin olivat nyt elossa. Tuntui, että oli olemassa kotipaikkaan liittyvä trauma, joka nyt nousi pintaan.Mitään lisäselvyyttä siitä en kuitenkaan saanut, vaikka koetin tarkennella.

Arvelin, että olen johdattanut hänet lapsuusaikaan, kun olin vienyt hänen katseltavakseen kotimökin seinällä olleen taulun.Omaa kotiaan hän ei nyt muistanut lainkaan. En hennonut kertoa omaisten kuolemista, ei olisi pitänytkään.
Toin sitten hänen omasta kodistaan kaksi muuta taulua entisen tilalle sekä ottamiani valokuvia hänen omasta asunnostaan. Varoen näytin niitä joskus. Ensin ainoa missä oli jotain tuttua olivat keittiön verhot.
Vähitellen tilanne parani ja hän oli taas hyvinkin selkeä, muisti kotinsa ja läheisten kuolemat. Hänen äitinsä ja sisarensa kuolivat kumpikin tädin luona lyhyen sairausajan jälkeen, kun hän talutti heitä vessasta sänkyyn.Sitä hän aina ennen puhui toivomuskuolemana itselleenkin.

Entistä seurallista luonnetta on jäljellä. Olen laskenut, että yli kaksikymmentä ihmistä käy häntä katsomassa, vaikka kovin moni ystävä on jo kuollut.Erityisen ilon tuotti, kun hänen esimiehensä 25 vuoden takaa tuli häntä katsomaan. Hän oli kirjoittanut vierasvihkoon, että hymy on edelleen herkässä ja että muisteltiin menneitä aikoja. Se selvästi eheytti tädin muistikuvaa omasta elämästä. Hoitajat sanovat niin pitävänsä tädistäni, kun hän on niin elämänhaluinen.

Muutama päivä sitten keskustelimme jotain hänen asunnostaan, kun hän tuntui sen nyt hyvin muistavan ja kysyikin siitä jotain. Kerroin, että naapuri lupasi leikata ruohot hänen pihastaan ja hän mainitsi jotain sen korvaamisestakin. Kysyin sitten ensimmäisen kerran, haluaisiko hän mennä joskus kotiin käymään. "En minä, se on niin vaivalloistakin", hän vastasi.

Mutta seuraavana päivänä hän oli aivan menossa kotiin, oli unohtanut ettei pysty kävelemään eikä edes istumaan pyörätuolissa. Kengät pitäisi hakea ja sängyn laidat laskea, Kuopion kokoukseen lähteä. Anna-sisko odottaa kotona.

En tiedä,kuinka suuri osuus minun ohjailullani hänen hauraaseen mieleensä on. Tuntuu, että pienetkin virikkeet ovat siinä hiljaisuudessa suuria.Haurastuvissa aivoissa on muistijälkiä monesta ajasta, mutta kokonaiselämäkerrallinen muistaminen on hajonnut, se tulee esiin vain hetkittäin. Kuva, kysymys (kuten lapsuudenystävän kysymys: koska pääset kotiin sieltä sairaalasta),jokin kommentti saattavat sysätä toiseen aikaan.

Mutta mikä on vaihtoehto - valkoinen seinä ja hiljaisuus? Naapuripetin Maijaa ei kukaan käy katsomassa. Hänen puheissaan vilistävät lukuisat ihmiset ja tilaisuudet, on menoja häihin ja ristiäisiin.

Ja toki on kysymys verenkiertohäiriöiden, epilepsian ja tukosten vahingoittamista aivoista, joissa edelleen tapahtuu hapertumista.Tänään, kun kävin kävin katsomassa, hän kysyi: sano nyt ihan selvä mielipide, pitäisikö minun pärjätä vielä kotona? Tästä päästiin ainakin sillä hetkellä levolliseen lopputulokseen.Onkin ollut helppoa, kun hän ei ole tuskaillut kotiinpääsyä kuten niin moni laitosvanhus. Silti on vaikea uskoa, ettei hän kaipaisi viihtyisään, hyvinhoidettuun kotiinsa, joka oli monille muillekin avoin kuin koti. Jonnekin se asia on säilötty.
Minkähänlainen lie minun vanhuuteni?

Kestokesä

Yllätyskesän lämmössä menimme katsomaan saarimökkiämme ensimmäistä kertaa tänä vuonna. Viimeksi kävimme siellä syyskuun puolivälissä.
Veneen käännöstä asti meillä on tutut roolit. Hän nostaa veneen laidan, minä otan vastaan. Hän menee istumaan soutajan paikalle, minä työnnän korkeavartiset kumisaappaat jalassa veneen irti pohjasta ja nousen sitten veneen sisälaitoja myöten kokkaan istumaan.Hän soutaa, matka saareen on lyhyt.
Katse kiertää järven ääriä, kysytään, onkohan kaikki kunnossa.Vesi on niin korkealla, että veneen saa hyvin vedetyksi maihin. Minä nousen ensin, nostan samalla osan tavaroista maihin. Painollani pidän venettä tasapainossa, kun hän nousee veneessä. Kannamme tavaroita isolle puupöydälle. Vien kylmälaukun kellarikuoppaan, nyt emme taida laittaa kaasujääkaappia päälle, kun olemme vain huomiseen. Kuopassa oleva muuripata on pysynyt siistinä.
Minä menen ottamaan lasioven edestä riu'un, joka on vinosti oven edessä kertomassa linnuille, että tässä on este.Kiskon liukuoven auki. Kuistilla on taas linnunjälkiä, arvaan että jostain löytyy pieni vainaja, joka on tunkeutunut sisään jostain rakosesta. Otan avaimen piilopaikastaan. Sisällä on kaikki paikoillaan, ilmakin jo lämmennyt ja kuivunut, tuuletusaukot jätettiin syksyllä auki.
Syömme pikalounaan, paikallissta kaupasta ostettua lämmintä grillibroileria.Sitten seuraa kevättuuletus ja siivous. Haen järvestä pesuvettä, kauhon siitepölykerrosta pois veden pinnasta. Siivoan ensiksi kuistin ja löydän västäräkkiparan. Kannan petivaatteet, matot, sohvatyynyt ulos aurinkoon, rapsin lehdeksillä katot ja seinät ja hyllyt, lakaisen, pyyhin pinnat ja lattiat, pesen näkyvät tahrat ikkunoista. Jätän varsinaisen pesun toiseen kertaan. Puusee on kunnossa, vanhat ET-lehdet pinossa tuolilla, pitää muistaa seuraavalla kerralla tuoda uusi kasa ET-lehtiä. Täällä niistä löytyy aina uutta luettavaa.
Mies haravoi huolellisesti, nostaa lehdet metsän puolelle maata lannoittamaan, kokoilee pudonneita männynoksia. Siivoilen saunaa ja saunakuistia, tuon varastosta matot ja poppanaliinan kuistin pöydälle. Lauteet ovat sileät, muistan että laitoin syksyllä niihin pellavaöljyä. Kannan matot ja petivaatteet paikoilleen, petaan petin tuomillani lakanoilla.

Keitän kahvit,istun mukin kanssa kuistin nojatuoliin, katselen järven kimallusta ja vastarantojen profiilia, joka aina ilmaantuu piirustuksiini. Kaikki on kuin viime kesänä. Tuntuu, että juurihan täältä viimeksi lähdettiin, on kuin talvea ei olisi ollutkaan!

Tuuliviiri näyttää edelleen tuulevireen suuntaa. Se ei kitise, kun syksyllä kaadoin sen juureen vanhaa ruokaöljyä. Kuiva, kallioinen maa on lämmin jalan alla, kuin lämmitetty lattia.
Enää en suunnittele tänne mitään laajennuksia enkä remontteja, tämä on hyvä näin. Ennen piirsin aina loman alussa laajennuspiirroksia. Mitään ei koskaan tehty, paitsi ulkomaalausta, saunan alushirsien vaihtoa ja kattopäällystystä 20 vuotta sitten.

Saaren eteen tulee lintupari, kaakkureita luulen. Käki kukahtaa rantametsikössä ja sitten kuuluu mustarastaan vihellys. Se on uutta täällä. Sorsa kirahtelee ja kauempana töräyttää joutsen.
Lämmitän saunan, kannan vedet, kiukaan päällä riipputelineessä kypsyy makkara iltapalaksi kuten aina, ennen saunaan menoa teen salaatin valmiiksi. Menen ensin uimaan ja vesi on yllättävän lämmintä, mittari näyttää 23 astetta pinnassa. Aloitan saunomisen yksin, kun otan kovemmat löylyt, oikaisen lauteelle, laitan pojan koulussa tekemän puisen saunatyynyn pääni alle. Täällä taas!
Saunan jälkeen lepään, luen omalla sohvallani, mies toisella, 16 vuotta sitten asennettu aurinkosähkö antaa lukuvalon nurkkiin. Siniseen makuusoppeen on ihana mennä nukkumaan ja odottaa aamun kirkkautta. Yöllä herään mielelläni pissalle, katselen himmentynyttä maisemaa, jossa kuun puolikas heijastuu veteen ja joutsen töräyttää taas hiljaisessa yössä, lokki kirskahtaa.Jokainen ääni kuuluu myös sisälle, luonto on läsnä. Missään muualla en nuku kymmeneen.

Jatkuvuuden tunne on voimakas, kahdenkymmenen kolmen vuoden kesät avautuvat mielessä. Työelämän paineissa tämä oli hoitopaikka, vesihoitola, sielun lepo. Rannan joskus isoissakin vastalaineissa opettelin vaikeuksien voittamista niitä aallonharjalta toiselle myötäillen. Vanhanaikaisten roolien tuki auttoi parisuhteen kiukuissa: mies sahasi polttopuita kuin isäni ennen, hänelläkin oli kotirooli. Olisi kauheata, jos joku murtautuja rikkoisi vuosikymmenten sielunrauhan.

Oikea äiti

Äitienpäivän jälkeen mielessäni on kysymys, kuka on oikea äiti. Monen lapsen kokemuksen mukaan joku muu kuin biologinen äiti on ainakin samanveroinen, mutta eri tavalla. Varhainen leimautuminen ja perinnölliset samankaltaisuudet yhdistävät syntymä-äitiin niissäkin tilanteissa, joissa äiti ei pysty huolehtimaan lapsestaan, mutta on virhe uskoa, että se riittää.

"Se joka rakastaa ja hoitaa" on se kokemuspohja, mistä kasvuvoimia antava vanhemmuus koostuu. Iloitsen syvästi niistä ystävistäni, jotka ovat luoneet hoitamiinsa "toisten lapsiin" korvaamattoman ja elinikäisen ihmissuhteen. Tämä on usein tapahtunut erittäin ristiriitaisissa ja kypsyyttä koettelevissa elämäntilanteissa. Tällainen suhde jatkuu sen jälkeen, kun virallinen huoltosuhde on päättynyt ja äiti (sijaisäiti, perhehoitaja, lapsikylä-äiti) on esimerkiksi eläkkeellä.
Kovin yksinäisiä ja riskinalaisia ovat elämän taistelukentillä ne lapset, joilla ei ole aikuistumisensa kriiseissä vanhempaa ja kotia, jonne palata tankkaamaan. Oli ihana kuulla nuoresta miehestä, joka äitienpäivänä oikaisi itsensä entisen hoitovanhempansa sohvalle vatsa täynnä ja nukahti siihen. Uskon, että hänen sisimpäänsä karttui siinä lämpöä ja jatkuvuuden tuntoa arjen varalle.

"Se riemuitsee sun riemustas ja tuntee huoltas, tuskias" määrittelee äitiyttä tuttu laulu. Jos ihminen vielä lainaa nuorelle autoaan, kuten edellä kerrottu sijaisäiti, on kyse jo aika paljosta.
Minun elämäni olisi toisenlainen, ellei tätini olisi ottanut minua luokseen asumaan parikymppisenä. Anoreksiani parani sen talven aikana ikäänkuin vierihoidossa, vaikka täti ei asiaa sillä tavalla osannut ajatellakaan. Joskus paljon myöhemmin yritin sitä hänelle kertoa ja kiitellä.

Uutisissa kerrotaan tänään, että lastensuojelun tarpeessa on paljon enemmän lapsia kuin mitä tiedetään. Seuraavassa lauseessa kaivataan lisää sosiaalityöntekijöitä. Miksi ei kaivata oikeita vanhempia, sellaisia jotka paneutuvat lastensa tarpeisiin, jakavat heidän riemujaan ja tuntevat heidän huoliaan, saavat motivaation elämäänsä lasten takia? Missä on kampanja vanhemmuuden arvostamiseksi?

Eläkeläisten ruokataloutta

Ruokataloutemme sai uutta ilmettä, kun miehellä todettiin kakkostyypin diabetes noin vuosi sitten. Tytär oli jo sitä ennen siirtynyt perheineen vähähiilihydraattiseen ruokavalioon pienen tyttärensä huikean makeannälän takia. Hän suositteli sitä meillekin. Pikku hiljaa niin tapahtui.Olin jo kauan ajatellut, että pitäisi vähentää leivän syöntiä.Iltaisin varsinkin hain yhä uusia voileipiä, siis verensokeri nousi ja laski ja kierre syntyi. Se oli vain lapsuudesta asti tullut niin ykkösasiaksi - saatteena leivinuunissa paistuvan ruisleivän tuoksu hankien yllä, kun hiihtäen palailin koulusta kotiin.

Nyt pääateria useimmiten laitetaan höyrykeittimessä: alimpaan astiaan broileria, pihvejä, kalaa mausteineen, seuraaviin kukkakaalta, parsakaalta, wokkisekoituksia ja ylimpään sulamaan voita, vähän mineraalisuolaa ja sitruunaa, kypsymisjärjestyksessä asetellen. Sitten vain odotellaan valmistumispiippausta sudokua ratkoen.Ja ihme kyllä, lihakin kypsyy höyryssä ja maistuu. Lisänä on aina oliiviöljyllä maustettu iso salaatti, jossa usein on jotain juustoa tai avokadoa mukana. Joskus kyllä paistan pannulla tai uunissa, esim. munakoiso-vuohenjuustopihvejä. Lihapulliin tarvitaan vain mausteita, ne pysyvät kasassa ilman korppujauhoja. Jälkiruuaksi on usein oman pihan ja metsän marjoja, hedelmiä, jogurttia, kermavaahtoa, rahkaa.
Aamuisin jo oikein odotamme kahvia leipäjuuston ja kerman kera sekä munakasta, eilinen salaatti menee mukana. Se laittaa, joka ensiksi nousee. Lounas on joskus turkkilaista jogurttia ja pähkinöitä, joskus jokin keitto, esim. helppo broileri-pakastevihanneskeitto. Ruisleipää otan ehkä palan tai pari päivässä. Mies syö varrasleipää. Voipaketti kuluu hitaasti, kun sitä pannaan harvoin leivän päälle.

Joskus leivon manteli-tai kookosjauhoilla pikku leivonnaisia.Tumma 81-prosenttinen Lidlin suklaa on herkkuhetki,lähes päivittäinen. Pullat ja piirakat ovat jääneet, mutta kylässä otamme, mitä tarjotaan. On kiva huomata, että lastenkin herkkumaku on muuttunut vähäsokeriseksi. Marjat ja kermavaahto menevät täydestä ilman makeutusta tai minimakeutuksella, samoin tumma suklaa.

Riisi, peruna, pasta ja kaikki keinotekoiset rasvat, einekset ja leikkeleet ovat meiltä jääneet. Nyt vasta olen lukenut tuoteselosteista, miten paljon lisäaineita ja sokeria lisätään kaikkiin teollisiin tuotteisiin.
Ruokakaupoissa on pitkiä ohi käveltäviä rivistöjä: sipsit, virvoitusjuomat, keksit, pullat, valkoinen leipä, einekset, karkit, ryynit, jauhot ja makkarat paitsi Vatajan nitriitittömät nakit.
Ruuanlaitosta on tullut helppoa ja silloin tällöin, kuten eilen vappuaattona, on kiva laittaa pieniä kodin juhlahetkiä kahdestaankin: siisti kattaus, kynttilät palamaan,lasi valkoviiniä, jälkiruokaherkku tällä kertaa karpaloista,jotka hain lähisuolta samana päivänä. Ne ovat hetkiä, jolloin ei kaipaa minnekään muualle.

Mikä on tulos? Miehen paino on laskenut 20 kiloa, minun normaalipainosta pari kiloa, kummankin kolestroliarvot ovat parantuneet entisestään, varsinkin hyvä kolestroli on noussut ja mikä tärkeintä, miehen sokeriarvot ovat pysyneet hyvinä 1-2 iltaisin otetun metformin -tabletin avulla. Insuliinia ei ole tarvinnut aloittaa.

Nettisivustojen ruokasotakeskustelua seuraamme ja joskus olen siihen osallistunutkin. Onhan se metkaa, että viime vuosikymmenten ruokasuositukset ovat johtaneet diabeteksen ja ylipainon räjähdysmäiseen lisääntymiseen. Tutkimuksia arvioidaan metatutkimuksin uudelleen ja niistä ollaan jatkuvasti montaa mieltä. Työväestön sydänkuolleisuus väheni kuulemma Pohjois-Karjala-projektin aikana monella muullakin alueella ja muissa maissa ja väheneminen alkoi jo ennen projektia. Em. projekti koski vain miehiä, naisilla samalaista ongelmaa ei ollutkaan. Mielestäni tärkeätä kaiken tämän keskellä on seurata omaa hyvinvointiaan ja toimia sen ja kohtuusperiaatteen mukaan.

Nyt THL on hieman muuttamassa virallisterveellisyyden suosituksiaan,kun tutkimuksista ei ole löytynytkään todisteita eläin- ja maitorasvojen oletetuista haitoista. He myös suosittavat luomuruokia. Miksi aina luomua oleva voi ei kuulu suosituksiin, vaan keinotekoiset rasvaseokset edelleen? Ostaisin käsittelemätöntä, mieluiten kuivaheinällä tuotettua maitoa, jos sitä jostain löytyisi. Oli metkaa, kun Innsbruckin kaupungin laitamalla tuli vastaani kaksikin navettaa, toinen kirkon vieressä, joista myytiin suoraan täysmaitoa. Lisäaineetonta lihaa löytyy harvoin, Vatajan nakkeja ja leikkeleitä ostetaan. Onko teollisesti käsitelty ruoka suuresti syyllinen terveysongelmiimme?

Tyhjäkäyntiä

Yli kolme vuotta olen ollut eläkkeellä ja nyt on ensimmäisen kerran tullut tyhjäkäynnin tuntoja. Mitä oikein tekisin, kysyy mieli, sellaista mikä kiinnostaisi. Ikkunoiden pesu ruutujen välistä, kylpyhuoneen lattian peruskuuraus, vintin siivous - eipä huvita. Käsitöitä tein koko syksyn, mutta nyt ei ole senkään aika. Yhteydet ystäviin ovat harvanlaisia.
Teen kyllä enimmäkseen samoja asioita kuin tähänkin asti, mutta jokin tilan muutos on ilmennyt. Onhan tässä ohjelmaa, kursseja, pieniä matkoja, perhejuhlaa, lastenlapsia, miehen läsnäolo, mutta jotain puuttuu.
Ennen kaikkea sävytti tulevaisuus ja valmistautuminen uusiin tehtäviin.Onhan se tuleva läsnä tietysti nytkin, esim. kuntoilun tavoitteena ettei pian joutuisi toisten hoidettavaksi.
Siis pakoa odottavasta tulevaisuudesta.Siinä se sävyero.
Taitaa olla, että se tätini auttaminen on auttanut minua välttämään tarpeettomuuden tuntoa. Sehän oli viime syksyyn asti aivan puolipäivätyöhön verrattavaa puuhaa. Nytkin käyn lähes päivittäin, mutta hän pärjää siellä ilman minuakin.
Mitään suurta lisää en silti kaipaa. Kun on enemmän ohjelmaa, on jonain päivänä sitten väsynyt.
Alan ymmärtää, miksi moni tarttuu lasiin aikansa kuluksi.Vaatii suurta sisältä nousevaa tasapainoa elellä mielekästä elämää, jos on tarpeeton, yksinäinen, sairas tai rahaton.
Nyt pitää varoa, etten ala esim. vaihtaa asuntoa saadakseni puuhaa!Pitää rauhoittua, rentoutua,nauttia tästä päivästä,kevään ja valon lahjasta. Minullahan on itseni ja yhteiskunnan antama lupa olla vapaalla pitkän työelämän jälkeen!

Helpottava tapaaminen

Tapasimme Lapin rajoilla tutussa kurssikeskuksessa, kuusi entistä työyhteisöni eläkeläistä. Oli mukava ajatus matkustaa paikkaan, johon liittyy paljon hienoja, joskin osin paineisiakin muistoja.Olemme kaikki olleet eläkkeellä muutaman vuoden tai vähemmän.
Kolme paikallisinta jäsentä huolehtivat ruuista.Saimme herkutella Lapin itsetehdyillä tuotteilla ja nauttia vieraanvaraisuudesta.
Ensimmäisenä iltana istuttiin saunan jälkeen takkatulen ääressä ja kerrottiin kuulumisia, mitä kullekin on tapahtunut. Toisena aamuna käytiin läpi ikävimmät ja mieltä edelleen vaivanneet työ-ja eläkkeellejäämiskokemukset.Kuuntelimme toisiamme, jaoimme tuntoja. Vain yksi meistä oli voinut jäädä eläkkeelle aivan oman suunnitelmansa mukaan. Se on jättänyt koko työelämää ja itsetuntoa leimaavan tahran mieleen. Kyllä on työelämässä kehittämistä, jos nostettava eläkeikä aiotaan kunnialla saavuttaa tulevasuudessa.
Iltapäivän kirkastuessa kuljimme laavulle, joimme nokipannukahvit ja iloitsimme vaaramaisemista.Palattuamme kerroimme iloisimmat ja kannustavimmat muistot toisillemme. Kerroimme samalla toisillemme mitä hienoa toisistamme muistamme. Ydintehtävässä onnistuminen oli kannustavinta. Osalle oli jäänyt niistä elinikäisiä ihmissuhteita. Työtoverien tai esimiesten huomaavaisuus oli myös jäänyt lämmittämään mieltä.
Vielä jaoimme eläkeohjeita toisillemme: Katkeruutta emme haudo, haemme iloa, lähdemme liikkeelle, vaalimme mielekästä tekemistä, iloitsemme siitä terveydestä mitä meillä on, elämme tätä päivää.
Minäkin sain kuulla yllättävää palautetta siitä, mitä olen joillekin merkinnyt ja se ilahdutti sydäntä.
Viimeisenä päivänä koimme kaikki erityistä helpotuksen tunnetta. Olimme tulleet kuulluiksi ja nähdyiksi. Moni sanoi, että oli helppo puhua, kun toiset tiesivät mistä oikein puhuttiin ja olivat osallisiakin samoihin tuntoihin. Eläkeläisyys toi myös puhumisen vapautta.
Me olemme nyt työpaikkamme historiaa ja moni asia siellä on muuttunut. Kaikesta emme halua enää tietääkään, mutta tuttujen ihmisten kuulumiset kiinnostavat.
Me muistamme samoja aikoja ja asioita. Aikanaan teimme parhaamme. Totesimme, että paljon enemmän oli sittenkin hyviä asioita, omaa kasvua ja oppimista, vaikeuksista selviämisen antamaa voimaa, yhteistä ponnistusta ja jakamista.
Tämä pieni piirimme oli meille rikastavan yhteisön kokemus Pekka Himasen sanoin.

Taitamattoman tuhinaa

Olen tässä työelämän jälkeen joutunut huomaamaan, että en osaa tehdä mitään oikein hyvin, monia asioita toki kotitarpeiksi. Eläkkeelle jäädessäni päätin, että en ohjelmoi itseäni enkä pakota mihinkään, vaan katson mitä minusta nousee, mitä oikein haluan. Sitä seuratakseni aloin blogin kirjoittamisenkin.
Nyt totean siis, etten osaa tosiaankaan mitään hyvin. En osaa laittaa hienoja illallisia, kuten yksi ystäväni,en tehdä upeita käsitöitä kuten lapsuudenystäväni, en uida kahta kilometriä vauhdilla kuten toinen ystävä. En osaa remonttihommia kuin aivan alkeellisesti. En ole sosiaalinen enkä aina vieraanvarainen kuten tätini, en hauska seuraihminen, en kiinnostava kotiinsa linnoittautunut originelli kuten kouluaikainen ystäväni.
Pääsiäisen ihanien musiikkiohjelmien aikana huomaan, kuinka moni osaa laulaa ja soittaa korkeatasoisesti, minä en ollenkaan. Kuuntelen paljon klassista musiikkia, mutta kuulomuistia minulla ei ole juuri lainkaan, joten tunnistan vain aivan erityislaatuiset teokset kuten Maurice Ravelin Boleron tai Griegin Aamutunnelmia, en siis ole musiikin asiantuntijakaan.Miljardit ihmiset ajavat autoa suurkaupunkien ruuhkissa, minä hädin tuskin kotikulmilla, sekin opeteltuna vasta eläkkeellä. Lukunopeuteni on kyllä hyvä, mutta usein luen niin erittelemättä ahmien, että en muista lukemaani. Kirjoittamista arvostaisin, mutta en ole opetellut kaunokirjallista kirjoittamista, asiatekstiä ehkä jonkin verran, koska olen kirjoittanut kaksi kirjaa ammatissani.Mieheni on kuitenkin huippukirjoittaja.

En edes kaivannut tällaisia taitoja, kun opiskelu ja työ täyttivät mieleni, pärjäsinkin ja sitouduin liiankin paljon työpaikkoihini.Ihailin vain toisten käden tai mielen taitoja. Itsetuntoni oli ammatillisesti aivan hyvä, vaikka kovin rajallisiksi nekin taidot ovat nyt osoittautuneet.

Ja nyt vasta olen huomannut, kuinka tylsä ja taitamaton ihminen oikeasti olen! Eihän meillä lapsina syrjäkylässä mitään harrastuspiirejä ollut.Uimaopetuksenkin antoivat isommat tytöt.Olen valmis maksamaan lastenlasteni harrastuspiirien maksut, jos he jotakin innostuvat opettelemaan.

Onko minulla nyt jäljellä muuta kuin äitini vahva toivomus: Ei tarvitse olla etevä, kun vain olisit kiltti! Isä sanoi murroiän kamppailujeni aikana: Älä koskaan mene ammattiin, jossa pitäisi olla ihmisten kanssa tekemisissä. Kumpaakin toivetta uhmasin vuosikymmenet, mutta ne ovat vaikuttaneet mieleni pohjalla.Olen itse(kin) rakentanut pääni päälle lasikattoa. Mieheni äiti taas oli vakuuttunut, että tästä pojasta tulisi jotain suurta. Mitähän kaikkea minä olen sanonut lapsilleni??

On minulla hiukan taipumuksia piirtämiseen ja väritkin löysin viime talvena.Nöyrästi siis harrastelen niitä kansalaisopistossa ja koetan kehittyä, vaikka alkutekijöissä olenkin. Olisi pitänyt nuorempana varata aikaa omaan harrastukseen, mutta turha sitä on nyt surra, menen vain metalligrafiikan kurssille seuraavaksi. Tämä siksi, että on mukava oppia jotain ja joskus tuntea vähän onnistuvansakin. Pitää nyt etsiä joitain lohtulauseita.Olen kirjoittanut perheemme ja sukujemme tarinan, kirjoitan jatkuvasti lastenlasten päiväkirjaa sekä omaa päiväkirjaani. Nyt kokoan sukutarinaa täydentävää valokuvakokoelmaa. Ehkä ne kiinnostavat lapsenlapsia tai heidän lapsiaan joskus.

Täällä Torpalla saan olla vain olemassa,jatkaa äitini suvun elämää vanhassa talossa. Se on armollista. Joutsenet töryyttelivät juuri yli peltoaukean. Koetetaan pärjätä näillä eväillä!

Puuhellan ylistys

Torpalle laitettiin muutama vuosi sitten Susanna- puuhella vanhan kaminan tilalle. Se on erinomainen kapistus ja hoitaa yhtä aikaa monta tehtävää. Tupa lämpiää nopeasti, uuniin voi laittaa lihapotin kypsymään tai paistaa pullaa, hellalle sopii monta kattilaa ja pannua, vaatteet kuivuvat oskarinoksilla tai pellinvarsilla, pesuvettäkin voi tarvittaessa kuumentaa, elävä tuli virkistää. Tämä edellyttää tietysti, että on hyviä polttopuita ja meillä onneksi niitä on.
Eilen oli mieleni apea, kun tulin Torpalle, oli vähän pettymyksiä ja hämminkiä. Täällä kotilieden lämmössä olen taas tasoittunut.Olen katsellut auringon nousua tuvan päätyikkunasta, hiihdellyt auringonpaisteisilla hangilla, kuivatellut hikiset vaatteet hellan päällä, keittänyt mutteripannulla kahvia hellalla, katsellut kuutamon valoa illalla, nukkunut puutalon viileässä,lammittänyt selkääni uunin kyljessä.

Hoivaosastolla

Joskus vuosia sitten mietin nähdessäni televisiossa kuvia hoivaosastolla suu auki makaavista hoidokeista, että millaistahan se ihmisen elämä silloin oikein on. Nyt hoivaosastolla käynnit ovat melkein jokapäiväistä arkeani.
Tätini on pitkäaikaisasukkina kolmen hengen huoneessa. Hän makaa liikkumattomana ja syötettävänä petissään, hänen kotoaan tuomani värikkään huovan alla.Herättelen hänet syömään ja hän syö aina melkein kaiken. Ruoka on muusattua,se on välttämätöntä, mutta monipuolista. Ruuan jälkeen pitää pestä tekohampaat, raikas suu on hänelle mieluista. Voitelen myös kasvot Nivealla ja tukan pesun jälkeen laitan papiljotit harveneviin hiuksiin.
Kantapää on haavoilla ja selkään sattuu, mutta niistä ei sovi paljon kysellä. Hän ei ole koskaan halunnut valitella vaivojaan. Kipulaastari helpottaa varmaan osaksi.Kylpypäivä on viikon kohokohta, ruoka varmaan päivittäin ja varmaan myös vierailijat, vaikka useimmiten hän ei heitä seuraavana päivänä muista käyneiksi, tuntee kyllä tulijat. Vierailuvihko välittää tietoa kävijältä toiselle.

En osaa nytkään sanoa, mitä siellä makaavien mielissä liikkuu tai mitä mieltä tätini on tästä elämänsä vaiheesta. Olen silloin tällöin kysynyt häneltä, mitä hän siellä maatessaan ajattelee. Vastaus on ollut: en minä mitään ajattele. Keskustelua rajoittaa se, että useimpina päivinä hänen puheensa katkeaa kesken lauseen, loppu unohtuu tai ei saa sanotuksi.

Vein vastapäiselle valkoiselle seinälle hänen kotoaan vanhan painokuvataulun, jonka hänen äitinsä on tuonut Amerikasta yli sata vuotta sitten. Siinä on sukkaa kutova tyttö koiran kanssa metsätiellä. Se on ollut hänen kotinsa seinällä koko hänen elinikänsä. Monena päivänä hän on saanut sanotuksi siitä jotain, että hän katselee sitä, että se on tuttu.

Tädin tila vaihtelee paljon. Eilen hän on puhellut ja ilahduttanut sillä vierailijoitaan, tänään sanoja ei juuri tullut. Yhtenä päivänä hän sanoi, ettei hänen aikansa tule siellä pitkäksi, kun hoitajat tulevat niin usein tekemään jotain. Sitten hän sanoi kuitenkin: toivoisin että istuisit siinä aina.
Tällä osastolla hoitohenkilökunta on ystävällistä, tervehtivät aina vierailijaakin ja juttelevat mukavasti. Kuulen muistakin huoneista, miten he kärsivällisesti maanittelevat joitain asukkeja syömään, avaamaan suun tai nielaisemaan.Jotkut heistä ovat tunteneet tädin jo hänen voimiensa päivinä.

Toistenkin kahden asukin kunto vaihtelee. Keskipetillä on viehättävän oloinen rouva, joka nukkuu aina, mutta herää itse syömään sen vähän, mitä syö. Eilen hän sanoi, että haluaisi jutella jotain. Kuuntelen sitten ja nyökyttelen, kun hän ei kuule. Hän myös pyytää apua pikku asioihin, pääpuolen laskuun, vesimukin saantiin jne. Hän kiittelee kauniisti ja sanoo: olet ihana ihminen ja hymyiletkin. Hän arvelee, että hänen äitinsä käy minun tätiäni katsomassa.Hoitajienkin hymyjä on kommentoi: sinä et hymyillyt. Hoitaja sanoi hädissään: minulla on vähän murheita. Voi, minä rukoilen sinun puolestasi, sanoi vanhus.
Kolmas muori pystyy kahden hoitajan auttamana vähän kävelemään ja istumaan pyörätuolissa. Joskus hän olisi itse lähdössä liikkeelle sängystään; pitää tästä jo nousta, mutta laidat estävät. Hän kaatuisi heti, jos joutuisi yksin jaloilleen. Hän tuntuu elävän aika ajoin muuta elämää. Tänään hän teki ilmoitusta puuttuvista ruokatarvikkeista: nisu on lopussa ja leipä ja riisipuuro loppui, viinimarjoja on vielä.Perunoita pitää mennä hakemaan asemalta. Olisiko hän ollut keittiöllä töissä. Tätiä syöttäessäni vastailen naapurillekin jotakin: syödään nyt sitä mitä on jäljellä, onko kiisseli hyvää.

Tätini toivoi aina, että saisi kuolla niinkuin hänen äitinsä ja sisarensa: kotona hänen käsivarsilleen. Se toive ei toteutunut, sen hän sanoi kerran.
Hänellä on tuttu, usein toistettu lause: se on nyt näin. Sillä hän on ylittänyt kyselyni ajatuksista tai tunteista monta kertaa vuosien aikana. Ehkä se suojaa herkkyydeltä. Vedet tulevat monasti nytkin silmiin ja hän pyyhkii niitä. Mutta häneltä ei voi kysyä: itkettääkö sinua. Aina sinä tuommoisia kyselet, olisi varmaan äkeä vastaus nytkin.
Ehkä ihminen sopeutuu, laitostuu, kapeutuu niin, että ajatukset ja kysymykset rajoittuvat ympärillä oleviin tapahtumiin. Suuri heikkous ja uupumus pitävät unessa suurimman osan päivää. Mieli jää salatuksi.

Torppahoidossa

Yöllä satanut lumi kimmeltää puhtaana aamuauringon valossa. Olo on levollinen hyvin nukutun yön jälkeen. Monta viikkoa vaivannut huonounisuus kaikkosi torpan luomupalveluissa.
Tulimme eilen lyhyen matkan päästä kapungista. Lumet olivat tulleet enimmäkseen katoilta alas. Ryhdyin kohta kertalämmitteisen saunan monituntiseen lämmitykseen. Ulkorakennuksen sauna oli tietenkin jääkylmä. Kannoin saunapataan pesuvadilla lunta ja sytytin alle pienen tulen. Pesä veti hyvin, vaikka savupiipun päällä nökötti vielä lumikasa. Se kertoi että kiukaan pesäkin alkaa vetää hyvin. Niin olikin ja yli kymmenen vuotta vanhat enon koivuklapit alkoivat heti iloisesti palaa aitokiukaassa. Olo alkoi kohta tuntua paremmalta.
Puun ja lumen lisäysten välissä hiihtelin ja kävelin lumikengillä lähimaastossa. Löysin navetan takaa naapurin metsittyvältä pellolta oikein hirvien leirin: Useita makuuuksia, paljon kulkujälkiä ja isoja papanakasoja. Täällä ne ovat hiljaisuudessa hakeutuneet noin lähelle asumusta, sitä ei ole ennen tapahtunut. En kuitenkaan nähnyt oksistossa syömäjälkiä.
Kahden ja puolen tunnin kuluttua kiuaskivet olivat punaisia. Istuskelin lämpenevässä saunassa ja odottelin oikeata sulkemishetkeä: että ei tulisi häkää, mutta lämpö ei karkaisi.Saunatuvan puolella oli jo padassa runsaat pesuvedet kuumana.
Kun sain pellit kiinni, lähdin hiihtämään kauemmas. Oli hienoa hiihdellä läheisellä suojärvellä pitkästä aikaa. Saatoin nähdä ilveksen jäljet, isoja pyöreitä tassun jälkiä. Yhdessä oli viisi ison kynnen raapaisun näköistä jälkeä. Täällä on hiljattain nähty ilves. Ketun, hirvien, peurojen ja jänisten jälkiä oli runsaasti. Hanki kantoi iltapäivälläkin. Vapauden tunne on hieno, kun voi suunnistaa minne haluaa.

Ja sitten saunaan. Niin pehmeä ja kostea on kertalämmitteisen Aitokiukaan löyly, vain savusauna voittaisi sen.Välillä kävin ulkona, otin lumipesua ja takaisin saunaan iho sihahdellen. Miehen selkä sai kunnon pesun, se kuuluu saunarituaaleihin.
Saunoin vielä yksinkin. Lopuksi istuskelin kuivuvan saunan lauteilla olutpullon kanssa, katselin hämärtyvää pihapiiriä ja nautin olostani. Yksi olut riittää mainiosti, mutta maistuu saunan kanssa.

Sauna on tosi maalaissauna, saunatupa laitettu entisestä navetan karjakeittiöstä eli "köykistä", suihkua ei tietenkään ole vaan pestään vadista. Ei sinne kaupunkilaisia voisi viedä, vaikka karjanpidosta on jo yli neljäkymmentä vuotta.

Nautin samalla myös torpan luomuelementeistä, esim. siitä että nyt sai veden lumesta eikä johdosta. Tupaan ei tarvinnut panna jääkaappia päälle, kun kylmälaukku pärjää kylmällä kuistilla.Hella ja takka lämmittävät tuvassa. Ilmalämpöpumppu kyllä kohisee peräkamarissa.

Lauantai-illan rutiineja on saksalaissarjan katsominen. Ja niin kävi kuin monasti ennenvanhaan: Nukahdin sohvalle kesken ohjelman ja havahduin loppumusiikkiin, kysyin: kuka se oli. Ja nukuin koko yön tämän päälle, seitsemään asti, heräsin uutena ihmisenä. Olin ulkona ja liikuin noin kolme tuntia. Se ja sauna auttavat ihmistä!
Nyt lähden kohta taas hiihtelemään kantaville hangille. Ihmettelen monasti, kuinka jaksoimme anakin kerran kuussa ajaa Helsingistä tänne melkein neljäsataa kilometriä. Tänään en taas ihmettele.
Sen sijaan ihmettelen,miksi kirjoitan taas tätä blogia, vaikka kirjoitan päiväkirjaakin ja samalla sitä, miksi laitoin tämän taas blogilistalle.

Paastonaikaa

Viime vuoden kevättalvella satuin menemään toisen seurakunnan kirkkoon, jossa oli tuhkamessu. Puhuttiin tietenkin paastosta. Minulle nousi paaston aiheeksi Kauniitten ja rohkeitten katsominen. Olen ollut koukussa siihen 15 vuotta, noloa tunnustaa. Puolustelen sitä sillä, että oli rentouttavaa katsella jatkuvia ongelmia, joihin ei tarvinnut itse löytää ratkaisua - vaikka katsoja sen helposti olisi löytänytkin. Mutta joka tapauksessa, olihan se noloa seurata vuodesta toiseen parien vaihtumisia ja ikuisia juonitteluja. Messussa tehtiin tuhkaristi otsaan ja sitten annettiin vielä ehtoollinen. Ja melkein sanoisin, että ihme tapahtui: menetin täysin mielenkiintoni kyseiseen ohjelmaan enkä ole alkanut katsoa sitä paastonajan loputtua. Kerran koetin katsoa, mutta ällötti suorastaan.
Nyt en päässyt tuhkamessuun, mutta radiosta iltahartautta kuunnellessani keksin uudeksi aiheeksi keskittymisharjoitukset. Kuuleminen on aina ollut minulle vaikeata tai paremminkin kuulemalla hahmottaminen. Vaikka kuuntelen paljon klassista musiikkia, en tunnista kappaleita. Säveltäjän joskus arvaan tyylistä kyllä. Puheita ja varsinkin saarnoja minun on vaikea kuulla, yleensä en muista sanaakaan. Nyt ajattelin, että radiohartaudet ovat sopivan mittaisia harjoituskohteita. Koetan siis pitää harhailevat ajatukseni kasassa ja kuulla, mitä puhuja sanoo, mikä viesti hänellä on. Siis etten kesken kaiken ala kelata seuraavaa ruokaa tai lapsille soittamista.
Tänään keksin toisenkin harjoituksen: luen joka viikko jotakin kehittävääkin, en vain dekkareita ja romaaneja. Sain tähän idean lapsenlapselta. Häntä, kuusivuotiasta kiinnosti katsoa viikinkielämän DVD:tä. Nelivuotiasta siskoa se ei kiinnostanut, hän halusi katsoa smurffeja. "Annaa ei kiinnosta tieto", totesi isoveli.

Tuli mieleeni, että työelämästä erottautumisen lisäksi henkiseen laiskuuteeni voi vaikuttaa äidin asennoituminen henkiseen ponnisteluun. Samalla se tuntuu kyllä epäuskottavalta kaikkien vuosien jälkeen. Hän sanoi kuitenkin aina, että älä opiskele mitään, jossa pitäisi kauheasti vaivata päätä. "Nätysti vaan" ammattiin. Monessa muussakin asiassa olen joutunut vanhemmiten toteamaan, että äidin kanta on minussa vahvistunut, kaikesta aiemmasta vastustuksestani huolimatta.

Oikeneeko lommo?

Torpassa on taas hiljaista, kun lapsenlapset ja vanhempansa ovat lähteneet. Neljä vilkasta, hauskaa ja touhun täyteistä päivää jäivät muistoihin. Täytyy tunnustaa, että viimeisenä päivänä väsytti, kun oli flunssakin tulossa. En halua myöntää, että lapsista väsyisin, onhan heidän kanssaan nyt paljon helpompaa kuin silloin kun heitä piti vahtia joka sekunti. Olen kirjoittanut lapsipäiväkirjaan taas tämän hiihtoloman tekemiset ja kokemiset.

Minua ihmetyttää jotenkin, että työelämään liittyneet ihmiset, jotkut heistä, ovat niin usein mielessäni nyt kolmen vuoden jälkeen. Tajuan, että kaipaan heitä, se puoli on nyt noussut esiin. Olen nähnyt heitä hyvin harvoin eikä moniin heistä, jotka nyt ovat mielessäni, ole avointa yhteyttä. Tämän nosti vahvemmin esiin se, että äskettäin sain yllättäen syntymäpäiväonnittelut yhdeltä hyvältä työtoverilta, joka siis muisti.
Olin viimeisessä työpaikassani kaksi vuosikymmentä tekemisissä monien kanssa, onhan se jaettua elämää. Jaoimme työprojekteja, ongelmia, illanistujaisia ja myös yksityisiä asioita. Mutta tosi on, että yhteyttä on vain niiden kanssa, joihin minua yhdisti jokin muukin kuin työtehtävät. Olen ennenkin kirjoittanut, että hengellisen elementin olemassaolo oli se, joka teki ihmisistä läheisimpiä ja loi yhteyttä, vaikka aiheesta ei olisi puhuttukaan. Arvelen, että yhteinen viitekehys, vaikka vain lapsuuskasvatuksen elementteinä, luo keskinäistä ymmärrystä. Mutta en ole ottanut yhteyksiä kehenkään nyt mielessäni oleviin. Pelkään torjutuksi tulemista: eikö se ole päässyt vieläkään irti. No, sekin auttaa minua eteenpäin, että tunnustan itselleni kaipaavani hyviä hetkiä monienkin työtovereiden kanssa ennen viimeisiä katastrofivuosia. Enemmän niitä hyviä vuosia oli kuin huonoja, oli moninkertaisesti enemmän.

Hämmästyttävää on, että nyt myös pääkaupunkiseutu on alkanut nousta mieleeni kuvina: asuinpaikkojen kulmia, pihapiiri, tuttu Prisma, asuntojen yksityiskohtia, mieluisia paikkoja. Aivan kuin olisin alkanut kaivata niitäkin nyt kolmen vuoden jälkeen.

Äskettäin etsin mieheni pyynnöstä erästä kirjoittamaani juttua. Kestin nyt samalla lukea myös muita työssä kirjoittamiani juttuja eivätkä ne niin huonoilta tuntuneetkaan kuin luulin, niissä oli mielestäni mukavaa ammatillista ja vastuualueeni mukaista sävyä. Osasinko kuitenkin jotain?

Alkaako se työelämän loppuvuosina saamani lommo oieta?

Minäkuva valinkauhassa

Olen mukana värien ja kuvien voimavarakurssilla. Siellä keskustellaan omaan itseen liittyvistä teemoista ja lopuksi maalataan tunnelmia. Tämä lienee nostanut minussa esiin moninaisia olotiloja ja unettomuutta. Moneen kertaan läpi käydyt asiat kääntävät kylkiään.

Viimeksi nousi esiin selvää surua siitä, että tulin työpaikassani loppuvuosina hylätyksi. Tapahtumien aiheuttama viha on haihtunut, suru nousee pintaan vasta kolmen vuoden jälkeen. Niin kävi, tulin hylätyksi. Syitä olen kelannut monella tasolla. Ainakin tietty ryhmä sulki minut pois.  En ollut kaikesta samaa mieltä ja yruitin sovitella. Joka tapauksessa tunnen jotenkin epäonnistuneeni ainakin loppumetreillä. En ollut niin hyvä ja tarpeellinen kuin joskus nuorempana luulin.

Muutkin epäonnistumiset nousevat mieleen, luetteloin niitä. On onnistumisiakin, muistan kyllä. Ei auta kuin hyväksyä tämä kaikki taas uudelleen. Olen aika kapea-alainen, käytännöstä orientoituva, en teoreetikko. Se on minua ja minun elämääni. Olen tämän jo moneen kertaan kuitannut ja ollut tyytyväinen, että pääsin työuralla vanhuuseläkkeelle asti.

Tärkeintä on tämä hetki, mitä nyt teen. Henkinen laiskuuteni on alkanut vaivata uudelleen. Miksi säästän päätäni? Sudokuun asti voin sitä vaivata. Kai olen kokenut henkisen työn puolella lopulta niin vähän onnistumista, että olen tehnyt siihen pesäeron, vältän kaikkea vanhaan työrooliini viittaavaa. Väsymys tuli velvollisuudesta, jonka toteuttamisessa olen kyllä ollut vahva. Itseluottamus sai elämän aikana kolhuja. Poikkeuksena oli viimeinen puoli vuotta. Sain uudelta esimieheltä niin kannustavaa palautetta, että en ole koskaan kokenut. Tunsin sen voiman. Mutta se oli irrallinen ja lyhyeksi jäänyt ilmiö.

Käsillä tekeminen on mukavaa ja maalaaminen on alkanut oikein innostaa, olen kursseilla oppinut jotain. Kirjoittaminen kiinnostaisi, mutta en ole kokenut siinä mitään onnistumisia, pettymyksiä kyllä. Tai olihan se työpaikan kustantama kirja kyllä aikanaan aika toimiva. En kyllä ole koskaan mennyt edes kirjoittajakursseille, en siis ole kehittänyt itseäni.

Nyt kai on korkea aika ajatella, että teen itselleni, vertaan itseeni, jatkan vapaudesta nauttimista. Hoivatehtävät ovat asia erikseen.
Moneen kertaan pitää näköjään asioita itselleen selvittää. Vuodet eivät itsessään tyhjennä tai muuta asioita. Minusta kannattaa kelata asioita, koska "totuus on tekevä teidät vapaiksi". Täysi totuus ei siis ole vielä hallussani.
Tulossa oleva eläkeläisten tapaaminenkin taitaa nostaa asioita pintaan.

Sain hetken

Joskus tulee sellainen hetki, että aika pysähtyy ja piirtyy muistiin. Tänä aamuna istuin hyvässä tuolissani, yksin kotona, aamun musiikki radiossa, ulkona valostuva talvipäivä, aamukahvi juotuna, pieni kotimme lämpimänä ympärillä. Viereisen virastotalon naiset ajavat parkkipaikalle kahdeksaksi, minä katselen sitä kahvikupin takaa pyjamassani. Työhön mennessäni kävelin aina yhden asunnon ohi, jonka valaistusta ikkunasta näkyi mies aamulehtiään lukemassa. Nyt se aika on minulla!
Tuli hyvä olo, ilo siitä että olen saanut kokea eläkepäiviä, stressitöntä ja tervettä olotilaa. Nyt niitä on jo kolme vuotta. Vaikka muutosta tulisi piankin, olen saanut nämä vuodet ja tämän hetken.
Hyvänä viipyy mielessä myös eilisiltainen elävän mallin piirustuskurssi. Ohjaaja oli napakka ja opin mielestäni jotain, työstä ei tullut ihan huono. Katselen kotona eilistä ja aikaisempia maalaustöitä ja korjailen niitä ajan mittaan. Tänään on maalausterapeuttinen kurssi, sen odotus tuo myös hyvää mieltä.
Kurssin jälkeen lähden vävyn kyydissä toiseen kaupunkiin ja saan taas olla lastenlasten kanssa. Mies on jo vierailuasunnossamme työasioissaan. Mukanani on pikkutytön pyytämä kaulahuivi. Toivottua pom-pom -lankaa ei löytynyt enää mistään. Tein huivin silkkisenä kiiltelevästä Funny-pörrölangasta läpivetomallilla. Toivon että hän pitää siitä. Minusta on siis tullut käsillä tekijä.
Kotona on jotenkin enemmän tilaa tai aikaa, kun mies on poissa. Minussa tulee silloin tilaa vaikka kirjoittamiselle. Se on vähän kumma, ei hän mitenkään tilaa ottava ole, minusta itsestäni johtuu, että en täytä tai käytä omaa tilaani silloin. Hän on ehkä niin luova, tuottelias ja lahjakas omissa puuhissaan, että se täyttää minunkin kapean mieleni.
Kohta lähden taas tätiä katsomaan. Eilen hän jäi niin tyytyväisenä uinumaan syötettynä, pestynä, voideltuna ja peiteltynä, oma villahuopa päällimmäisenä leukaan asti. Hänen maailmansa on nyt rajoittunut hoivaosaston sänkyyn. Mietin usein, mitä ne kaikki vanhukset vuoteissaan ajattelevat. Tätini vastaa aina, ettei hän ajattele mitään. Joskus viereisen sängyn jatkuvasti nukkuva mummeli on kuitenkin valveilla ja puhuu itsekseen. "Tulikohan nyt liian sakeaa", erotin kerran. Tuli hyvä mieli, hän puuhaa omassa keittiössään!
Kumma että minulle tulee mieleen tämä blogikirjoitus vain silloin, kun minulla on hyvä olo. Päiväkirjoihin taas on vuodatettu harmin, masennuksen ja pettymyksen tunteet. Pitää varmaan joskus hävittää niitä.