Työmuistoja

En malttanut olla lähtemättä tänäkään aamuna hetkeksi kallioille mustikkaan, vaikka en aikonut mennä. Oli hieno aamu, tuuli vilvoitti, hyttysmyrkkyä ei tarvittu, jäkäläiset kalliot ja korkeat männyt ovat kauniit. Poimiessa ajatus kulkee omia ratojaan. Olen unohtanut metsäneläinten vahtimisenkin, vaikka kilometrin säteellä on nähty karhu ja ilves. Hirvien polkuja siellä menee ristiin rastiin.

Mieltäni kuljetti alunperin Jari Sarasvuon kirjoituksesta lähtenyt keskustelu siitä, että työntekoa pitäisi opettaa jo lapsena, jos jatkossa aiotaan pärjätä taloudessa Aasian paineessa. Ajatuksissani upposin syvälle lapsuuteeni, etenkin kun eilen asioita muistelimme hyvämuistisen naapurintytön kanssa.

Minun lapsuudessani pienviljelijäperheessä lasten työnteko oli itsestään selvää, kun käsin tehtävää työtä oli paljon. Lapsuudenystävä muistaa, että minulla oli aina töitä eikä minua päästetty luvalla minnekään. Tiskiä, vedenhakua, puiden hakua, lakaisemista, tuntikeittoisen ruisvellin sekoittamista, pienempien vahtimista riitti vanhimmalle lapselle. Yhdeksänvuotiaasta asti tehtäväni oli kerran viikossa alustaa puolentoista litran pullataikina. Yhdeksänvuotiaasta asti olin myös leikkaamassa ruista. Äiti oli tyytyväinen, kun opin sirpin käytön ja olin ahkera pellolla. Hän itse oli ollut mielellään äidin apulainen ja pysynyt kotona, minä karkailin välillä naapureihin leikkimään. Siitä seurasi aina vitsarangaistus. Lapsen tunteet eivät olleet vanhemmille tärkeitä, totteleminen oli. Raja aikuisten ja lasten välillä oli monissa muissakin perheissä paljon suurempi kuin nykyään ja sillä on hyvätkin puolensa.
Kun yritin aikanaan luoda toisenlaista suhdetta omiin lapsiini ja koetin leikkiä heidän kanssaan lattialla, tulin aina levottomaksi, olin taas kuin luvattomilla teillä ja tiskit odottamassa.

Heinäpellolla tehtävänä oli pienempänä haravointi, isompana heinien seipäälle nosto. Muistan kiireen lähestyvien sadepilvien alla ja ilon, jos ehdittiin saada heinät seipäälle ennen sateen putoamista. Muutama päivä vuodesta oltiin naapureissa perunannostossa tai perunanistutuksessa. Nostokone kiersi, jokaisella oli, yleensä parittain, oma palstansa hoidettavana. Se kävi aika raskaaksi lapsenkin selälle. Ruoka-ja kahvitauot olivat odotettuja. Kun illalla kuudelta päästiin iltasta syömään, oli kuitenkin hyvä olo, urakka oli tehty siltä päivää ja työporukka silmäili yhteisiä aikaansaannoksiaan. Olisi ollut tosi noloa keskeyttää työ kesken päivän. Talkoista jäi mukavat muistot.

Kai meistä sitten työihmisiä tuli, mutta moni meistä ei varmaan ole hennonut omia lapsiaan näin työllistää. Käsin tehtävää työtäkin on vähemmän myös maataloudessa. Arvostan niitä perheitä, joissa lapsille osataan opettaa työntekoa ja yritteliäisyyttä innostavalla tavalla. Myös pitkäjänteiset harrastukset, kuten soittaminen ja urheilu, kehittävät työtaitoja. Voi olla, että osalla nuorista on kuitenkin heikot työtottumukset. Espoossa ylityöllistetty kampaamoyrittäjä kertoi, ettei löydä apulaista, kun nykyajan tytöt eivät viitsi tulla säännöllisesti töihin tai haastattelu kahdeksalta on aivan liian varhain. Hän arveli, että maalaistytöt olisivat ahkerampia. En tiedä, onko niin, mutta yritteliäitä, kekseliäitä ja sitkeitä ihmisiä tulevaisuutemmekin tarvitsee.

Näissä tuumauksissa ihminen samalla edelleen järjestää ja rakentaa elämäntarinaansa, vuosikymmeniä sitten alkanutta. Kyllähän velvollisuudentunnosta on hyötyä ollut, mutta rennompi elämä olisi ollut hauskempaa. Siksipä nyt vaalin tätä eläkeläisen vapautta!

Marjakausi

Tulihan se marjakausi tänäkin vuonna, ainakin tämä viikko. Olen käynyt kallion reunoilla mustikassa joka aamu, tänään menin jo kahdeksalta, että olisi vähän viileämpää. Löytyi vieläkin hyviä notkelmapaikkoja. Palattuani huuhtelin hiet saavissa lämmenneellä vedellä ulkona nurkan takana, pesu ulkoilmassa ikäänkuin uinnin korvauksena. Mies tuolla perkaa saalista, pakastin täyttyy. Ihmettelin, eikö kukaan muu enää marjasta, mutta sitten tuli vastaan naapuriserkku miehensä kanssa, tummat verkkohuput päässä. Sydämentahdistin ei estä serkkua metsään menemästä, kun on marjastamaan tottunut. Muita ei ole näkynyt.
Muistelin lapsuuden marjaretkiä naapurintyttöjen kanssa. Retkiä tehtiin porukalla kauemmaskin, kun oli isoja tyttöjä mukana. Marjareissuista tuli minulle elinikäinen tapa. Kerran söin paluumatkalla koko litran napolliseni ja kotona minulle naurettiin, oli vieraitakin tuvassa. Menin häpeissäni seinän ja kaapin väliin piiloon. Nyt ajattelen, että onneksi söin, tarvitsin niitä vitamiineja varmasti!
Mahtavatkohan tämän päivän lapset ja nuoret oppia marjastamaan? Siinäkin lajissa tarvitaan vähän "hiljaista tietoa" - esim. että minkälaisessa maastossa kunakin vuonna marjaa voi sääkulkujen mukaan olla, alavilla vai korkeammilla paikoilla, kuivemmilla vai kosteammilla, mistä löytyy samantapaisia paikkoja. Monet poimivat mustikan käsin, minä ahneuksissani vain poimurilla. Toivottavasti me sodanjälkeinen sukupolvi emme jää viimeisiksi suomalaisiksi metsämarjan poimijoiksi.
Kun silmät illalla sulkee, näkyy verkkokalvolla sininen marjasto kellanvihreiden varpujen päällä. Hien valuessa silmiin metsässä kuvittelin saarimökin vesimaisemia. Yhden kuvan vaihdoin koneen taustakuvaksi, jotta voin sitä ikävissäni katsella.

Mieltä painaa

Mätäkuun haava tuppaa märkimään ja niin kävi miehenkin jalkahaavalle. Hänellä on pahaenteinen olo, että jalkapohjasta tulee pitkäkin vaiva. Toivottavasti antibiootti auttaa.
Vilpoinen saariemme olisi nyt helteillä oikea paikka olla ja elellä, mutta sinne emme nyt voi lähteä.Mutta mustikkaa löytyi läheisen kallion rinteiltä, jonne asti kesäkuun hallan kylmä huuru ei yltänyt. Kun silmä näkee kypsän sinistä marjaa, vaimenee ympärillä pörräävien kärpästen ja muiden lentävien surina korvissa.

Koko ajan metsässäkin pyörii raskaana mielessä Norjan joukkomurha, sen syyt ja sairas logiikka, nuorten uhrien kohtalo, perheet. Uutisten perusteella ei voi tietää, miten tästä ihmisestä on kehittynyt tunteeton tappaja, mtta mieli kokoaa vähistä aineksista kehityksen kuvaa. On vaikea ajatella muutoin, kuin että yksilökehityksen vauriot ovat laajentuneet yhteiskunnallisen vihamission muotoon, mutta paljon selittämätöntä jää varmaan niillekin,jotka asiaa tulevat tutkimaan.

Hänen lapsuudestaan tiedämme, että isä hylkäsi pojan jo varhain. Lapsen mielen voivat täyttää silloin monenlaiset toivon ja koston fantasiat. Nuoruusikä vaikuttaa paljon sosiaalisen roolin syntymiseen. Tästä miehestä on kerrottu, ettei hänellä ollut paljon kavereita. Nuoren elämässä toverisuhteet ovat kuin näyttämö, jossa jokainen on näyttelijä ja jokainen samalla yleisöä. Jatkuvassa näytelmässä haetaan omaa roolia ja arvostusta. Kun jonkun osa on aina jostain syystä yksinäisen sivustakatsojan, voi kehittyä fantasia, jossa hän esittää pääosaa ja kostaa kaikille suosikeille ja hylkääjille. Tämä poika hautoi suunnitelmaansa kuulemma yksitoista vuotta. Saattaa olla, että sen sisältö muuttui sinä aikana.

Olen 70-ja 80 -luvulla tuntenut useita tappamisfantasioissa eläviä nuoria poikia, yksinäisiä susia, joita ikätoverit pitivät liian outoina. Yksi rakenteli luokkalaisiaan varten pommeja ja sähkövirityksiä, toinen suunnitteli ampuvansa heitä kotinsa parvekkeelta. Perheestä ei ollut tukijaksi silloin eikä varhemminkaan. Jos nämä pojat olisivat saaneet sosiaalisen median kautta kontakteja ja kannattajia toisista samanlaisista, he olisivat voineet voimistua fantasioista toimintaan. He olisivat myös voineet löytää viharyhmistä yhteiskunnallisia kanavia, joissa ajatusmaailma olisi laajentunut isompiin uhkakuviin.

Eristäytynyt elämä on vaarallista. Ajatus voi muokata sairaita ja vääristyneitä rakennelmia, kun se ei kohtaa kritiikkiä eikä saa tuuletusta. Eristäytyneissä perheissäkin voi muodostua sairaita suhderakenteita ja tapoja. Salaamisen tarve lisää eristäytymistä ja outo logiikka voimistuu. Tämä itsestään näytelmän sankaria ja yhteiskunnan pelastajaa kuvitellut tappaja odotti teostaan aivan toisenlaista tulosta, kuin mitä nyt näyttää tapahtuvan: rauhan, demokratian ja yhteisyyden ideologia näyttää voimistuneen Oslon kaduilla.

Demokratia ja kaikenlaisista näkemyksistä käytävä keskustelu on terrorismin estäjä. Avoimessa keskustelussa mielipiteet tuulettuvat ja kehittyvät. Ehkä nytkin on ryhmiä, joiden mielipiteet torjutaan ja leimataan vääriksi perehtymättä niihin lainkaan ja jotka sitten eristyvät yhteiskunnallisen näyttämön ulkolaidoille. Se synnyttää turhaumaa, joka liittyneenä patologisiin taustatekijöihin on vaaran siemen.

Lauantaipyhää ja arkea

Taas minulle tuli eilen sunnuntai, kun ajelimme Torpalle rippijuhlista. Kai työaikana kaikki juhlatilaisuudet olivat sunnuntaisin, kun kaikki tapaamiset tekevät minulle pyhäpäivän tunnelman. Ja karu saaremme oli kuin ihanan trooppinen keidas. Olimme siellä ukkoskuurojen välissä vuorokauden. Uin ainakin kymmenen kertaa, flunssa oli poissa.

Ei se pyhäpäivän tuntu nyt mikään ongelma ole, vaikka hetken joutuu tarkistamaan ajatuksenjuoksuaan: niin ei lähikauppa olekaan huomenna auki, kun ei huomenna olekaan maanantai. Pyhätuntu lienee eläkeläisen huolista pienimpiä!
Silti on pari kertaa noussut mieleen, että mitäs jos hankkisin vähän töitä ensi talveksi. Vapaaehtoistöitä voisi löytyä. Vapaa aikataulu on ollut minulle suuri arvo nämä neljä vuotta, mutta nyt tuli tuntu, että voisin sitoutua vaikka joihinkin kirpputorivuoroihin tai vanhusta avustamaan yms.

---
Nyt pitäisi olla marjakausi. Viimevuonna oli huikea marjakesä, kolme pakastinta tuli täyteen ja monille riitti jaettavaa, mutta nyt ovat lähimetsät tyhjät mustikoista, muutama sininen pilkistää siellä täällä. Kesäkuun hallayöt tekivät hallaa. Viinimarjaa ja vadelmaa kyllä on pensaissa. Perjantain iltahelteessä kävin tutkimassa vakiopaikkojani mökkimaastossa, vain muutaman litran sain kahdessa tunnissa. Siinä tuli jo arki mieleen. Diabeetikolle mustikka on kuulemma hyväksi, siksi sitä koetan saada.

Palasin lähähdyksissäni metsästä ja kiukuttelin miehelle, joka istui edelleen mökin kuistilla ristikon kanssa, ettei se sinun diabetestäsi auta, jos minä ramppaan ötököitten syötävänä metsässä, lähde liikkeelle siitä. No hän lähti soutelemaan, minä lämmitin sillä aikaa saunan. Saunan kuistilla kun oli 39 astetta, niin ei siinä monta kalikkaa pesään tarvittukaan. Reippaasti mies meni järveen tekemään vesijumppaa. Kehuin, että tässä vesihoitolassa se terveys taas kohenee kuten ennen työaikoinakin. Hän oli menossa veteen toiseen kertaan, kun kuului räsähdys, laiturin lauta petti, toinen jalka raossa, toinen hankalasti ulkopuolella. Jalkapohjaan tuli haava, varmaan laudan sälöistä. Onneksi ei mitään murtunut. Ei muuta kuin päivystykseen naapurikaupunkiin keskellä yötä, kolme tikkiä jalkapohjaan. Siinä taas meni liikuntaharrastus vähäksi aikaa.

Piti lähteä mökin kivisiltä poluilta Torpalle tasaisempiin maastoihin. Miehelle nousi illalla kuume, mutta aamulla se oli poissa. Sitä saa, mitä tilaa: minulle tuli nyt henkilökohtaisen avustajan pesti.Suihkutusta, propolista (jota nuorempi käly antoi mukaan), kuumemittaria, vesilasia, Buranaa, sanomalehteä, kynää..

Kesäflunssa

Mistä se nyt tuli, tämmöinen flunssa, meille molemmille? Kurkku kiristää, korvat tukossa, kuumetta nostaa. Olimme viime viikolla useissa yleisötilaisuuksissa, jostain se pöpö tuli mukaan.
Pitäisi päästä lähtemään mökille, kun sielläpäin on rippijuhlat lauantaina ja tytär lapsineenkin on tulossa.

-Onpa hienoa kun saa rauhassa maata, kun sinäkin olet aloillasi, sanoi mies. Aamu oli ihanan lämmin ja menin ulos keinuun makaamaan, otin aurinkohoitoa tukkoiseen päähäni. Mikäs tässä on sairastellessa, vapaan ihmisen, kunhan vain huomiseksi tai viimeistään ylihuomiseksi tokenee eikä tartuta muita.
Jaa-a, kuinkahan käy.

Juhlimista

Heinäkuussa meillä on aina juhlakausi. Alkuun on Herättäjäjuhlat, sitten vuosittainen miehen suvun "serkkuseminaari", sitten kesäteattereita, vierailuja, sukulaisia, mökkikesää, nyt on rippijuhlat tulossa. Tämä serkkuseminaari on jo parinkymmenen vuoden mittainen kesätraditio. Serkkuperheet ovat lisääntyneet, nyt on jo kolmatta polvea mukana kymmenkunta pikkaista ihmettä. Ensi kesänä on meidän järjestelyvuoromme.
Kesäteattereissa on hienoa paikallisten ihmisten innostus ja talkootyö. Tällä paikkakunnalla on kaksi teatteriryhmää ja mukana on paljon nuoria. On ilo katsella heidän esiintymisiään. Mukana on selvästi myös lahjakkuuksia.

Juhlimisella tarkoitetaan yleensä ryyppäämistä, mikä aina kalahtaa korvaani.
Lapsenlapset tulivat kerran junassa äitinsä kanssa. Junassa oli ollut armeijasta lomalla olleita poikia, joita lapset olivat kuunnelleet. Tyttärenpoika suunnitteli: -Kun minä pääsen armeijasta, niin sitten juhlitaan.-Kuinkas sitä juhlitaan?, kysyin. -No tehdään täytekakku ja ostetaan pillimehuja, oli vastaus. Tekisi mumman mieli toivoa tämän viattoman maailman säilymistä!

Suurta juhlaa on loikoa mökillä riippumatossa.

Pyöräilymeditaatiota

Pyöräily on ihana tapa liikkua. Voi nähdä, kuulla, tuntea ja haistella sopivassa tahdissa. Näkee viljojen kasvun ja kulloinkin kukkivat tienvieruskasvit, haistaa niiden tuoksut -nyt mesiangervon tuoksu on voimakas, ohralla ja kauralla on tuoksunsa, kaadettu heinä tuo lapsuusmuistot mieleen. Lintuja näkee ja kuulee aina, mustarastas ilahduttaa erityisesti, kurki tai joutsen lentelee yllä. Eilen juoksi vaaleanruskea-valkoinen kissa edelläni pitkän matkan, kunnes sukelsi riihen alle. Lehmäkarjaa piti ihan pysähtyä katsomaan, en ollut pitään aikaan nähnyt lehmiä läheltä. Vasikat ovat suloisia. Avaralla taivaalla vaihtelee pilvien ja valon näyttely. Pyöräilyn rytmi rauhoittaa ja virkistää kehoa. Siinä vain on ja katselee kaikilla aisteillaan.

Samalla olen osa kylän maisemaa. Katselen erityisesti tyhjiä taloja ja ilahdun, kun kesällä pihassa saattaa olla auto, eilen oli sellaisenkin talon pihassa auto ja koira, jossa en ole koskaan nähnyt ketään. Mies sanoo, että minä pidän taloja elävinä olentoina, luulen, että ne kärsivät yksinolosta. Arvaan, että aina myös joku näkee minut ikkunastaan ja tunnistaa: tuolla se taas ajelee. Laitan nimen liikuntavihkoon, olen sillä lailla osa kylän elämää.

Eilen mietin, mitähän ajattelisin elämästäni, jos näkisin sen työaikani keskeltä, tämän nykyhetken syvällä eläkemaassa. Voisin pitää tätä tylsänä, kun työn rytmi, latautuminen, jännite ja irtautuminen puuttuvat, mutta voisin arvostaa myös tilaa ja aikaa eläytyä hetkeen, ilman että mieli on koko ajan jossain itseni ulkopuolisessa ongelmanratkaisussa kiinni.

Eilen tummat pilvet kohosivat ajeluni aikana. Tuli sama tunne kuin lapsena heinäpellolla; kiire saada heinät seipäälle ennen sadetta. Olin parin kilometrin päässä kotoa, kun ensimmäisen kerran jyrähti. Ajoin niin kovaa kuin pääsin, mutta kastuin ennen kotipihaa. Ei se mitään, suihkun jälkeen oli ihanan rentoutunut ja virkistynyt olo ja keho oli tullut happea täyteen.

Katsele kukkaa, puuta

On toistaitoinen olo, väsyttelee. Useampi aamuyö on mennyt herällessä, syinä lienevät varhaisen matkaanlähdön odottelu, nouseva kuu ja pienet säryt. Päiväunen jälkeen olo on turtunut.
Tuntuu, että pitäisi varmaan tehdä jotain, toimia kuten tapani on. Vai koettaisiko opetella Eckhart Tollen läsnäoloa ja tyyneyttä, katsella tätäkin olemisen kohtaa kaikessa rauhassa?

Lueskelin tämän henkisen opettajan kirjaa "Tyyneys puhuu". "Voit myös jäädä ikävystymisen ja levottomuuden tilaan ja tarkkailla, miltä tuntuu olla ikävystynyt ja levoton. Kun lisäät tunteeseen tietoisuuden, tunteen ympärillä on yhtäkkiä ikään kuin tilaa ja tyyneyttä. --Ikävystyminenkin voi opettaa sinulle, kuka olet ja kuka et ole".

"Katsele eläintä kukkaa, puuta ja huomaa, miten se lepää olemisessa. Se on oma itsensä. Kotonasi oleva kasvi, oletko koskaan todella katsonut sitä?Oletko huomannut, kuinka syvästi rauhallinen se on? Sillä hetkellä, kun tulet tietoiseksi kasvista huokuvasta tyyneydestä ja rauhasta, kasvista tulee opettajasi".
"Mikään, mikä on, ei voisi olla muulla tavalla.--Todellinen vapaus ja kärsimyksen loppu tarkoittaa elämistä sillä tavoin, kuin olisit täysin valinnut tällä hetkellä tuntemasi ja kokemasi. Tämä sisäinen liittoutuminen läsnäolon kanssa merkitsee kärsimyksen loppumista.--Ajatuksesi, tulkintasi, itsellesi kertomasi tarinat tekevät sinut onnettomaksi.-- Hyväksy vallitsevan hetken luonne. Se riittää.--Kun hyväksyt tämän hetken sellaisenaan, voit kokea sisälläsi tilan tunteen, joka on syvästi rauhallinen."

Näitä voi mietiskellä. Katsoin talvella kukkinutta orkideaa, joka nyt kuin vahvalla voimalla työntää uutta lehteä, mutta ei ole ainakaan vielä kukkinut uudelleen. Se tosiaan kuin lepää omassa sanattomassa itsessään ja tarkoituksessaan. Katsoin myös haapaa, joka näkyy tuvan ikkunaan. Se ei lepää itsessään, vaan värisee ja tärisee pienimmästäkin tuulen liikkeestä ympärillään ja hermostuttaa ympäristönsäkin. Siinäpä opettajia.

Anna toivon kantaa

"Anna toivon kantaa" on Oulun herättäjäjuhlien tunnus ja puheiden teema. Olin sisareni kanssa juhlilla, kuten monena vuonna olemme olleet. Näillä juhlilla minuun eniten vaikuttaa virren väkevyys. Virsi hyrisee yleensä mielessäni viikon jälkeenpäin. Tänä vuonna Oulussa lauantaina virsi oli mielestäni heikompaa kuin yleensä. Kansa istui hajallaan urheilukentän katsomossa ja sen alla sekä kupolihallissa, ensin polttavaa aurinkoa ja sitten sateita ja ukkosta paossa. Keskikentän penkkirivit olivat tyhjinä. Esillä oli myös uudempia ja vieraampia virsiä. Kävellessäni kotiin paikkakuntamme linja-autolta puoli yhdeltä yöllä huomasin kuitenkin hyriseväni iltavirttä: Mua siipeis suojaan kätke. Se oli iltaseurojen loppuvirsi ja se laulettiin myös paluubussissa.
Puheista minua kiinnosti eniten teologiopiskelija Joona Raudaskosken uskonpohdiskelu, jonka luin kotona netistäkin. "Herra on salatussa uskossa ilmenevä Jumala, joka ei lopulta maailman viisauden ja ihmisjärjen kautta avaudu, eikä sille alistu".

Sade lankesi silmiä polttavalta taivaalta useaan kertaan kuin armon virvoitus, yllättävästi alkaen kuin saavista niskaan. Sade oli suuria, lämpimiä pisaroita, harvinaista meillä. Ihmisiä enemmän nauratti kuin harmitti. Minä jäin kerran vessaan, kun katto alkoi äkkiä ropista ja iso lämmin suihku ympäröi kopin.

Olen aina iloinnut lasten leikistä näillä juhlilla, vapaasta leikistä veisaavan vakaan ja turvallisen kansan keskellä, katseiden alla. Iltaseuroissa lapset kiipeilivät katsomon tyhjillä penkeillä, juoksentelivat kentällä ja lotrasivat syntyneissä lätäköissä. Pieni vaaleanpunamekkoinen tyttö lenteli kuin perhonen kentällä ja penkeillä, juoksi iltaseurojen aikana varmaan monta kilometriä kevyillä jaloillaan, kävi välillä äitinsä kyljessä.

Paikallisradiosta kuuluu parhaillaan juhlajumalanpalvelus. Nyt väki on varmaan keskikentällä, lähellä toisiaan.

Terveisiä saaresta

Pakkasimme toisen kerran tänä kesänä kamppeita, ruokaa ja vettä kasseihin ja säiliöhin ja lähdimme saareen. Onhan siinä se ylimääräinen vaihe, kun kaikki kannetaan kiven koloja varoen autopaikalta veneeseen ja siellä taas kivistä polkua tupaan, mutta minusta se käy kuin itsestään neljännesvuosisadan tottumuksella. Mies on alkanut valittaa yhtä ja toista saareen menosta. Hän viihtyisi vain Torpan pihapiirissä. Hänen rauhaansa häiritsevät myös mökkipaikan korjausta vaativat kohdat.
Kolmantena iltana hänkin tuli saunaan ja kapusi laiturilta veteenkin. Niin vain vesihoitolamme alkoi taas toimia ja asettui mieskin maisemaan, mainitsi jotain hyvistä löylyistä. Poika oli vaihtanut uudet kivet ja löylyt olivatkin pehmeämmät kuin ennen. Helteestä mentiin rankkasateeseen ja ukkosen alle, ei ollut pitkäveteistä säätä. Tuvassa oli sateen ropistessa hyvä lukea aurinkosähkön valossa, luin mökkihyllyn tutuista valikoimista nyt Seitsemää Veljestä ja nauraa kihertelin itsekseni veljesten sanailukuvauksia. Uskomatonta kielen rikkautta. Kesällä kannattaa aina lukea vanhoja tuttuja klassikkoja, muutakin kuin ET-lehtiä.

Sosiaalisia päiviä

Enimmäkseen eläkeolomme on hiljaisia päiviä omassa tahdissa ilman vieraita. Nyt olivat tytär ja lapset neljä päivää, sitten miehen "työvieras" yövieraana ja tänään tulevat naapuriserkut kahville. Talo on lasten aikana eloisa, vinttikin herää, pihapiiri samoin, pöytää katetaan. Helsingin vieras ihaili hiljaisuutta ja rauhaa, kuunteli aamuyöstä käen kukuntaa. Sellaiset päivät ovat mukavia, ovathan ne juhlaa itsellekin, vaikka vierailun jälkeen kaipaakin ohjelmatonta lepäilyaikaa.

En tiedä, miksi olen kuitenkin niin laiska kutsumaan vieraita (lapset eivät kuulu vieraisiin). Vain muutama on sellaisia, joiden kutsumiseen tai tuloon ei ole mitään kynnystä. Laiskuus kai se on, pitäisi laittaa paikkoja ja tarjottavaa. Tätini ystävien määrää selittää se, että hän herkästi kutsui tapaamiaan ihmisiä kotiinsa kahville. Nuorempana mekin kutsuimme vieraita useinkin, mutta viime vuosikymmeninä ei ole ikäänkuin jaksanut. Pääkaupunkiseudulla oli normina laittaa vieraille illallinen. Siihen olin aivan liian väsynyt ja taitamaton. Täällä maalla kutsutaan kahville, mikä on paljon helpompaa. Nytkin olisi mielessä useita kutsuttavia, kun saisi aikaiseksi.

Kotiin kutsuminen lienee yleisestikin vähentynyt ja elämä irrallistunut. Sosiaalisen tuuletuksen ja vuorovaikutuksen puutteella saattaa olla haitallisia seurauksia ihmisten ja perheiden elämään.

Tukikohta-kerrostalomme on täynnä yksinään asuvia vanhuksia. Monien ovien takaa en ole koskaan kuullut mitään enkä nähnyt ketään liikkeellä. Ovatkohan he hyvin yksinäisiä hiljaisuudessaan? Siellä on tullut mieleen, että leipoisi jotain ja soittaisi ovikelloja tai laittaisi kutsuja postiluukuista. Tulisikohan kukaan?

Suvikukkia

Lempipuuhaani on aina ollut luonnonkukkien poimiminen. Se tuntuu oikealta kesältä. Löysin pyöräillessäni kukkia Helsingistä ja Espoostakin, oli rakentamattomia tontteja, ojanvieruksia, metsiä, mäensyrjää. Joskus löytyi hylätty asuinpaikkakin, jossa saattoi kasvaa syreeni tai ruusu, vaikka talosta oli vain nurkkakivi jäljellä. Lupiini oli minulle uusi tuttavuus 80-luvulla. Innolla odotin niitä nousemaan erään joutomaan reunalle.
Tänään näin juhannusruusun yhden vanhan talonpaikan raunioilla. Taloa ei ole ollut minun muistini aikana, mutta vanha ruusu kasvaa sitkeästi korkean ruohon keskellä.
Sitkeitä ovat vanhat!

Mittumaaria

Vuoden kierron korkein kohta, tämä valoisin aika. Vuorotellen sadetta, aurinkoa, kosteanraikas ilma, se on lempisääni.
Mieli on tänään levollinen. Me olemme miehen kanssa Torpalla, täältä hän ei kaipaa minnekään. Saaressa maisemia katselee poikamme läheisimpiensä kanssa, mukana kaksi pientä helsinkiläispoikaa. Heille saareen pääsy on vuoden kohokohta. Nautin heidän kaikkien ilostaan. Tyttären perhe tulee huomenna Torpalle. Tein lapsille aarrekartan valmiiksi vintin aarrearkkujen löytöön.
Tänään saunoskelemme kahdestaan. Koivut tuoksuvat porraspielissä. Illalla tuuli tyyntyy ja pilvet katoavat. Mieli karkaa tuon tuostakin mökkijärvelle. Ihanaa että järvi tyyntyy siellä koko kauneuteensa vieraittensa iloksi. Aurinko laskee viimeisimpään luoteisen metsänrannan pykäläänsä. Kuvat ovat viime kesältä.
Hyvää juhannusta Sinulle!

Puheluja

Eräs ystäväni arveli, että viimeaikaiset kirjoitteluni ovat kuin huolettoman lapsen puhelua äidille, jonka kanssa olen päässyt levolliseen suhteeseen ja että hän siellä rajan takana mielellään kuulumisiani lukee. Ei taida kuitenkaan olla niin, tuskin hän nytkään olisi kovin kiinnostunut tekemisistäni.
Tämä toi kuitenkin mieleeni Iida-tädin. Hänen soittaessaan kuului aina kysymys: -Mitäs te nyt olette siellä touhunneet? Yleensä vastaukseni oli: -Ei tässä nyt ole paljon mitään touhuttu. Mutta jos oli, kerroin kyllä tarkkaan ja hän oli kiinnostunut. Samoin hän kertoi puuhansa ja kuulumisensa. Hän soitti joka päivä, jos emme tavanneet, niin kauan kuin pystyi puhelinta käyttämään. Olin kiitollinen, että eläkeikäiseksi asti minulla oli vanhemman polven ihminen, jolle olin tärkeä.
Nyt puhelin on aika hiljainen.

Haltioomassa

Pääsimme taas lapsenlapsia hoitamaan, "haltioomahan", kuten täälläpäin sanotaan. Siinä sanassa on mielestäni arvostava kaiku. Se sana avasi viime kesänä ylimääräisen ajan terveyskeskuksessakin, kun miehen tikkienpoistoaika oli sekaantunut. Kun piti keriitä haltioomahan, ilmaantui takatiloista hoitaja: -Kyllä minä ne nappaan.

Sadeilmalla oli hyvä apu sisäleikkipuistosta ja planetaariosta. Paremmalla säällä kelpasi aivan yhtä hyvin tuttu leikkipuisto, jossa molemmat viettivät perhehoidossa ollessaan aamupäivätunteja. Kun kysyin lähdetäänkö sinne, sanoi ekaluokan päättänyt poika: -Joo mennään, minä en ole siellä käynytkään sitten hoitoaikojeni. Ja hupaisasti löytyi tekemistä pikkulapsiaikojen telineissä ja pensaskäytävissä, heidän lapsuusmaillaan.

Nyt on kolme vuotta kulunut siitä, kun muutimme Espoosta Etelä-Pohjanmaalle, minun nuoruusmailleni. Viime aikoina olen tuntenut täällä asettumisen, viihtymisen ja juurtumisen tunnetta, vaikka olisin halunnut muuttaa Keski-Suomeen. Nyt vierailemme siellä, asumme täällä. Lakeuden avaruus ja taivaankuvun yli alati kulkeva pilvi- valoteos antavat vetää henkeä syvään.

Murre on yksi osa maisemaa. En ole lapsena varsinaisesti puhunut leveää murretta, koska kasvoin Järviseudun murrealueella, mutta oppikouluaikoina kuulin sitä vuosikaudet. Nyt puhun joskus pohojalaasta, kun haluan sulautua joukkoon ja ehdin harkita, mitä sanon. On mukavia sanoja, muitakin kun haltioominen. -Voinko ottaa tämän? -Johannyttoki! Siinä on paljon enemmän varmistusta kuin vaikka kyllä- sanassa. -Häiritsenkö? -Ethännyttkoki.
Nuori jumppaohjaaja sanoi:-Tehkää ny lopuuksi nämä liikkehet aivan leppoosasti vaan. Lauseessa on oma leppoisa rytminsäkin.
Aivan leppoosasti vaan, siinä olisi leppoistamisliikkeelle sopiva tunnus.
--
Käly kävi tekemässä tupatarkastuksen miehensä kanssa. Hän hyväksyi kaiken, lattiankin, vaikka mies epäili etteivät sano oikeata mielipidettään. Minä en epäile, uskon mitä sanottiin.

Huokailuja

Tänään kävimme selvittelemässä miehen väitöstilaisuuden järjestelyjä yliopistokaupungissa. Väitöstilaisuus, tarjoilut, karonkkaillallinen, majoitukset on nyt alustavasti sovittu. Silti palasimme aivan uupuneina tukikohtakotiimme Keski-Suomessa. Monta järjestettävää ja ratkaistavaa pientä asiaa on vielä edessä. Mies tuskaili: miksi ollenkaan rupesin tämmöiseen. Minäkin huokailin, kun en oikein osaa kehitellä tällaisia ideoita. Ja pukeutuminen? Tavasin pukukoodeja netistä, se aikomani entinen vaate ei kai olekaan sopiva.
Syy huokauksiin on se, että emme ole juhlaihmisiä emmekä varsinkaan muodollisen tilaisuuden ja akateemisten kiemuroiden ihailijoita, vaikka toki haluaisimme järjestää hienon päivän. Nyt tarvittaisiin juhlakonsultti!

Mies lähti pizzalle ja minä lenkille, tyypilliset ratkaisumme ahdistavaan oloon. Osuin sattumalta upeaan lenkkimaastoon omakotialueiden välissä, alueelle, jota en ole ennen huomannut ollenkaan. Oli aivan kuin olisin yhtäkkiä joutunut erämaahan, korkeiden, hiljaisten, sateen jälkeen vielä vettä tippuvien kuusten alle. Kaipa taas kaikki järjestyy, asia kerrallaan.

Iloista tekemistä

Mietin koko illan, miksi näistä tavallisista puuhistani kirjoittelen. Tulin siihen tulokseen, että minua huvittaa kertoa niistä siksi, että olen tehnyt näitä asioita ilolla. En nyt toimi velvollisuudesta, vastuuntunnosta, pakosta, arvosanojen tai muiden ihmisten takia, kuten melkein koko elämäni olen toiminut. En halunnut tuottaa isälle pettymystä, kun hän kuudennen luokan jälkeen uskalsi päästää minut pyrkimään oppikouluun, rahaa kun oli erittäin niukasti linjuri -ja kirjamaksuihin. Siitä alkoi velvollisuustie.

Hiukan tunnen vieläkin syyllisyyttä siitä, että keskityn vain ns. omiin asioihini. Tätini hoivailu kuului niihin, perhepiiriin. En halua ottaa muita tehtäviä, kun luultavasti nytkin sitoutuisin niihin liikaa ja ottaisin mieleni kannettavaksi sellaistakin, mihin en voi vaikuttaa. Niin koinkin käyvän yhdessä koulutusprojektissa, jossa olen ollut täällä mukana. En ole vieläkään oppinut rajaamaan.
Luvan tähän eläkeläisen vapauteen olen antanut itselleni monta kertaa, mutta aina pitää näköjään kerrata.

Mutta taas tänä aamuna oli tosi hauskaa pestä vielä muutama matto kaivolla auringon kilossa ja käydä viileässä ammekylvyssä sen päälle. Mieli on läsnä siinä, mitä kädet tekevät, ei kaukana työasioissa kuten ennen. Se on meditatiivista olemista. Käki kukkuu, syreenit tuoksuvat, posti tuli juuri.

Hellepäivän huveja Torpalla

Aurinkoon makaamaan tai terassille istumaan, eikö se ole hellepäivän normikäytöstä? No ei, vaan mattoja pesemään, kun nyt kuivuu niin hyvin. Mistä sen tietää, onko muita helleviikkoja koko kesänä. Olen tällä viikolla pessyt joka päivä pari mattoa. Kaivovesi, joka taitaa kyllä pian loppua, lämpenee saavissa. Penkin päällä harjaan ja oion selkää aika usein, telineellä huuhtelen letkulla. Puhtaiden mattojen kasa vintissä kasvaa. Tänä aamuna värkkäsin vanhan painepesurin käyttöön ja pesin kolme isoa mattoa ja muutaman pienemmän.
Kun ne olivat kuivumassa mattotelineellä ja kaiteilla, näkyi postiauto tulevan. Nyt postikahvit, ajattelin, niinkuin lapsuuden kodissakin kymmeneltä, navetta-askareiden jälkeen. Se oli äidin lepohetki, korppukahvit ja päivän posti. Maistuivat ne meillekin, mies kun oli ajanut nurmikot, oli ikäänkuin tehty jotain.
Mies teki lähtöä Helsinkiin parin päivän matkalle. Mitä teet sillä aikaa, hän tiedusteli. Ei mitään käsitystä, vastasin.
Tuvassa on kuuma ja menin läpivetoiseen aittaan riippumattoon lukemaan. Ei ollut hyvä kirja eikä tullut unikaan. Tuli mieleeni, että saisinkohan välieteisen perälle sen tupaan siirretyn ison kaapin paikalle verhon kattoon, vähän kuin siivouskomeroksi, imurin ja silityslaudan eteen. Mies miettii siihen infrapunasaunaa, mutta ei ole syntynyt päätöstä. Äkkiä sen verhon nappaa pois, jos tulee muuta käyttöä. Etsin vajan laatikoista värkkejä, tuumailin. Löytyi yksi iso ja yksi pieni koukku ja yksi uun muotoinen. Ja kapean penikkalistan kappale tangoksi.
Miehellä on isoja työkalupakkeja, mutta minulla on oma laatikkoni, hieman vaatimaton tosin: nauloja, vasara, meisseleitä. Sanoin tyttärentyttärelle, että naisella pitää aina olla oma pieni työkalupakki. "Ni-in", hän vastasi.
Yksi kohta katossa pisti vastaan ja koukku kilahti lattialle monta kertaa, vaikka siirsin paikkaakin. Hiki valui. Onneksi ei ollut kukaan katselemassa. Lopulta laitoin sen liian pienen koukun toiseen päähän ja siitä kiinni verhopitimen, tilapäisesti, kunnes pääsee ostamaan toisen ison koukun. Toisen pään koukku pysyy hyvin, toista ei parane nyt rasittaa yhtään. Ei ole "iän aset", todellakaan, mutta piti saada tehdyksi. Kokeilin tankoon vanhoja verhoja. Yksi valkoinen verho oli tarpeeksi pitkä, se siinä nyt on, aikansa, siivouskomeroni.

Olin aivan hiessä. Seuraava huvi oli pesu saunatuvalla ja viilennys omassa uima-altaassani. Se on vanha amme, jonne kannoin aiemmin vettä lämpenemään itsekseen. Siellä makailin viilentymässä, paremman uimapaikan puutteessa. Ei kannata muuten koskea siihen kalkitsemaani seinään, se varisee. Miten ihmeessä sen tein 12 vuotta sitten paljon paremmin, vaikka ei ollut netin neuvojakaan käytössä.
Kun en sitten muuta keksinyt, tulin kirjoittamaan, vaikka on vähän hassua näin usein kirjoitella olemattomista asioista.

Ovi lapsuuden kesiin

Kävimme sisareni kanssa kotikylän hautausmaalla laittamassa haudoille kesäkukkia. Kuuma kesätuuli puhalteli läpi kirkkomaan. Kotijärvi näkyi tummissa laineissaan kirkkomaalle. Kävimme järven toisella puolella kotimökissämme, jossa velipoika asuu.

En koskaan siellä käydessäni malta olla menemättä rantaan, siihen, jossa lapsena aina uitiin. Tie sinne kulkee edelleen tuttua reittiä. Puita on hakattu ja toisaalla korkeita puita on siellä, missä ennen niitä ei ollut. Kuitenkin tien käänteet ovat samat, naapuritalo sama, ladot samat, metsänrajat ja tuoksut tutut. Puolukka oli jo kukassa. Muistan missä kasvoi mustikka, missä puolukka, paljon oltiin marjassa. Vastaan tulee pikkupelto, ennen synkän kuusikon keskellä oleva aukio tien molemmin puolin, nyt melkein huomaamaton alue. Siinä pidettiin voimistelukurssia, kun olin kymmenvuotias. Uimakoulu sen piti olla, mutta oli liian kylmä ja sateinen sää uimiseen. Sain tästä harvinaisesta virikkeestä innostuksen liikuntaan. Liikuntaa opiskeleva vetäjä teki hienosti spagaatin. Koko talven harjoittelin sitä tuvan lattialla, mutta en minä siihen koskaan kunnolla venynyt.
Rantapellon laidan polku on tutun savensekainen, kuiva. Tuon kiven kupeessa kasvoi mansikoita. Mieleen muistuu pölisevän kuiva kesä, kun savipöly lensi juostessamme avojaloin rantaan. Tuolla oikealla oli metsäinen mäki, josta talvella lasketeltiin järven jäälle. Metsä on kaadettu, mutta kasvaa uutta tiheää kuusikkoa.
Ranta on tuttu, nyt parempi kuin ennen, kun siihen on ajettu hiekkaa. Menen ilman muuta uimaan, riisun rantapusikossa kuten silloinkin. Veden tuoksu on tuttu, soinen. Kaislikko samassa paikassa, pohja matala ja kova. Vesi on pehmetä, raikasta, ei kylläkään vielä "kuin keitettyä", kuten lapsena sanottiin. Ei meitä kukaan aikuinen ehtinyt vahtia, vahdimme varmaan toisiamme, kun kukaan ei hukkunut.
Joka vuosi olen ainakin kerran käynyt siellä uimassa. Se on kuin rituaali, avain lapsuuden kesiin ja se jotenkin huuhtelee lempeästi mielen kerroksia.
Kun kävelen takaisin uimapukua heilutellen, tulee mieleen yhä uusia lapsuusmuistoja. Kasvit, paikat, maasto, kivet olivat tärkeitä. Muistelemme sisaren kanssa, missä kohdissa ja missä sängyissä milloinkin nukuttiin. Isä, äiti, mummo tulevat puheisiimme. On etuoikeus päästä näin helposti käymään lapsuusmaassa. Illalla tulee Torpalle vielä käymään entinen naapurin tyttö, leikkikaveri siitä rantatien varren talosta.
Mikä päivä nyt on? Tiistai. Tuntuu aivan sunnuntailta.

Suvi suloinen

Espoossa ajattelin, että tulen aina kesäkuun alussa katsomaan kukkivia puita ja pensaita, joita ihailin työmatkani varrella. Eipä tarvitse. Porraspään syreenit ovat juuri avautuneet tuoksuvaan kukkaan. Pihlajan kukat alkavat erottua. Ja miehen omenapuut ovat täydessä kukassa. Tänä vuonna vuorenkilpi on kukkinut erityisen runsaasti joka paikassa. Tuomi, minun kymmenen vuotta sitten istuttamani, on jo lopettamassa valkoisia tuoksujaan. Halusin pihaan tuomen, kun se oli lapsuuteni ihannepuu. Koulutien varrella oli erään talon liepeillä tuomi ja siitä taitoin salaa oksia kotiin. Kaksi voikukkapeltoa Torpan lähellä on keltaisenaan ja kohta taas ensi vuoden kasvusto leijailee pihoilla. Mies käy taistelua niitä vastaan.

Nyt taas voi istua kahvikupin kanssa portailla ja puhella pääskysen kanssa, sellainen kun usein lennähtää istumaan läheiselle sähkölangalle. Eilen tulivat ne haarapääskyt, jotka pesivät autokatoksen hirren päällä (jolloin autoa ei viitsi pitää pesien alla), aiemmin tulivat jo lavettaladon asukit. Räystäspääskytkin kiertelivät räystäänalusia. Kyselin, oliko raskas matka ja toivotin tervetulleiksi. Risulinnut pysyvät maassa. (Kuvia voi klikata isommiksi).
Kotikyläni kirkossa pappi puhui elävästä vedestä ja lähdeihmisistä. He ovat niitä, joista virtaa toisille rohkaisun,kannustuksen ja muistamisen sanoja. Mieleeni tuli heti yksi ystävä, jolla on hallussaan loputon viisaiden runojen ja lauseiden lähde. Minulla on kymmeniä hänen lähettämiään kortteja ja muistoja monista rohkaisun sanoista.