Kirjoituskurssilla

Kirjoittajakurssille pääsy onnistui lopultakin. Olen hakenut lähialueen kursseille aikaisemminkin, mutta ne ovat peruuntuneet. Seitsemän muun kirjoittelijan kanssa pohdimme kahtena päivänä sukutarinoiden kirjoittamista.
Minulle oli uutta kuvaileva kirjoittaminen. Kirjoitteluni on ollut lähinnä asiakirjoittamista. Koin luovan kirjoittamisen sanoilla maalaamisena. Luonnostaan se ei minulta synny, sitä pitää opetella. Oli hauska tehdä nopeita harjoituksia ja heittäytyä tehtävän haasteeseen. Kun välillä malttoi vilkaista muita, olivat ilmeet hyvin keskittyneitä ja kynät suhisivat. Ryhmätöissä syntyi yllätystarinoita. Ohjaaja oli kannustava. Kritiikkikynnystä ei syntynyt. Turinointikin pyrki ottamaan osansa, kun asiat herättivät paljon muistoja ja ajatuksia.
Tärkeintä tässä on mielestäni pyrkimys itsensä kehittämiseen. Siihen ei ole ikärajaa. Vanhin osanottaja oli 86-vuotias. Ei hän meistä vähän nuoremmista mitenkään poikennut.

Kotoilun ytimessä

Sade kohisee kattoon, se ja pimeys ympäröivät talon, sulkevat muun maailman pois, kääntävät katseen ja olon sisäänpäin. Vietän iltaa yksikseni, mies on Helsingissä, äsken toivoteltiin hyvät illat ja yöt. Joskus on mukavaa olla hetki itsekseen.
Päivällä siivosin ja haravoin vähän, näyttää siistiltä. Vaihdoin pöytään punertavaruutuisen liinan ja ostin vaaleanpunaisia ruusuja pöydälle. Samalla ostin kukkapylvään päälle pitkävartisen muratin. Laitoin pienen vesilähteen solisemaan ja sytytin enkelikynttilän. Porraspäissä on isot keramiikkaruukut. Havujen ja kanervien joukkoon laitoin kynttilälyhdyt, sytytin sinne ensimmäiset kynttilät tänä syksynä.
Kuuntelin radiota, kudoin pitkän varren veljeni sukkaan. Meillä sisaruksilla on kodin perintönä tapana tahoillamme kuunnella iltahartaus ja sitä edeltävät hartaat sävelet.
Tässä on hyvä, olen kotona.

Hanki oma elämä

Kun työ ei enää kansoita eläkeläisen ajatusmaailmaa ja vapaudenhalu estää sitoutumasta muuhun toimintaan, on riskinä tulla ajan mittaan epäitsenäiseksi, liian riippuvaiseksi muista. Ajoittain ainakin minä tunnistan tämän tilanteen. Ajattelee ja seurailee varsinkin lastensa asioita, arvailee, odottelee, murehtii. Mukautuu liiaksi muiden toiveisiin, jos ei itsellä ole mitään omia menoja ja aikatauluja. Pikkuasioista voi tulla isoja, alkaa paisutella sanomisia. Odottelee vaikka tiettyä postia, joka kuitenkin tulee vasta ajallaan. Menettää itsenäisyyden tunnon.

Jotain aivan omaa ja kiinnostavaa pitää silloin aloittaa, mikä kullekin on mieluista ja mahdollista. Minä hurahdin aivan yllättävästi sukuselvityksiin. Olen kyllä kirjoittanut sukutaustoistani koosteen jo aiemmin, mutta en ole etsinyt itse tietoja asiakirjoista.

Netin kautta löytyy monia tiedostoja vanhemmista, edellisten vuosisatojen asioista. Varsinaisesti uutta tietoa en toistaiseksi ole paljon löytänyt enkä kaikkea hakemaani, mutta on hauskaa löytää jotain, vaikka isän isoisän perheen rippikirjamerkintöjä, osasivat lukea ja kirjoittaa ainakin välttävästi. Tai lukea joidenkin sukulaisten toistasataa vuotta vanhoja maahantulorekistereitä Ellis Islandin eli New Yorkin tulosataman asiakirjoista. Vastauksia kaikkiin arvoituksiin en ole löytänyt ja vikaankin voi mennä, kun en osaa kaikkea tulkita. Sain hienoa apua siirtolaisviraston työntekijältä. Löytämäni tieto isoäidin yllättävästä matkakohteesta osoittautui mahdottomaksi, kyseessä oli eri henkilö. Ainakin köyhien nuoruus oli 1800- luvulla lyhyt. Isäni äiti ja tädit lähtivät Amerikkaan piikomaan jo 16-18 -vuotiaina.
Eilen hurahti koko aamupäivä, kun kokosin lappusilta tiedot yhdelle paperille. Saatan aloittaa sukupuun tekemisen valmiille ohjelmakaaviolle.

On merkillinen tunne, kun vuosikymmenet ja vuosisadatkin hupenevat välistä pois, kun vaikka kirjaa lasten syntymiä 1870- luvulla, vuosisataa aiemmin kuin omat lapseni syntyivät. Sama tunne ajan katoamisesta tuli, kun joskus luin ortodoksien pyhimuystarinoita. Kun nunnat ja munkit mietiskelevät niitä, vuosisatoja sitten eläneistä henkilöistä tulee läheisiä.

Toinen hauskuus oli piirustuskurssi. Maalauskurssien jälkeen tuli tyhjän paperin kammo, mutta kansalaisopiston piirtämisilta olikin yllättävän hauska, kaikki muu unohtui. Harjoitustehtävistä tuli omasta mielestäni aika hyviäkin. Ihan virkistyin.

Tautien kourissa

Lapsesta asti- ystäväni on ollut kaksi viikkoa pahassa keuhkokuumeessa, hän jolla ei ole koskaan flunssaakaan. Kunto meni kurjaksi ja heikoksi, tilanne oli jo riskirajoilla. Keskussairaala otti hänet kiireellä sisään ja hoiti viikon tiputuksissa. Nyt hän on kotona, mutta toipuminen saattaa viedä viikkoja.
Sisarellani on ollut hankala ja kivulias iskias jo kolme viikkoa. Lääkkeet eivät tunnu auttavan lainkaan. Onneksi hän saa yöllä nukutuksi, mutta liikkuminen on vaikeata.
Tyttärelläni ja lapsilla on monioireinen, vaihteleva, yli kolme viikkoa kestänyt tauti: ajoiittain kovaa kurkkukipua, silmätulehdusta, päänsärkyä, ei juuri kuumetta. Apteekissa ja terveyskeskuksessa he kuulivat lukuisia samanlaisia kuvauksia pitkistä sairasteluista.
Blogimaailmassakin kuulee kivuista. Kolmannen portin Ellinoora on sairastanut tosi rankalta kuulostavaa sappivaivaa viikkokausia.
Tekee mieli sanoa jokaiselle sairastavalle: Voi lapsi parka, mihin kohtaan sattuu, saako puhaltaa? Toivottavasti kukin saa hyvän avun lääkäreiltä ja lähimmäisiltä.
Orkidea kukkii taas, vaikka kitui kauan!

Tuntuu aivan ihmeeltä olla terveenä. Yleensä minä olen saanut lapsilta tartunnat jopa räväkässä muodossa, joten odotellaan viime viikon hoitoreissun jatkoja.

Ikäharrastuksia

Selvimmin huomaan ikääntymiseni jälkiväsypäivistä. Yhtä ja toista jaksaa tehdä kuin nuorempanakin, mutta sitten pitää levätä. Nytkin Helsinginmatkan jälkeen olin seuraavana päivänä aivan väsyksissä, vaikka matkalla ei ollut mitään ponnistelua. Nukahdin iltapäivällä sängylle kirja vatsan päällä ja seuraavasta yöstäkin tuli harvinaisen pitkäuninen. Mikäs siinä, nythän on lepäilyyn aikaa. Olihan sitä kyllä nuorempanakin väsymystä, mutta ei voinut jäädä kotiin makailemaan.

Toinen kiusallinen vaiva on nimimuistin hataruus. Näin Akateemisessa kirjakaupassa Helena Lindgrenin. Nimi tuli melko pian mieleen ja hänestä Jorma Uotinen. Sitten muistelin muutkin Tanssii tähtien kanssa- tuomarit ja nimet tulivat melko vaivattomasti esille. Paitsi Jukka ...? Ei millään, ei vuorokauteen, vaikka nimi on aivan tuttu. Kotona näin isännöitsijämme nimen Haavisto ja siitä se pulpahti pintaan: Haapalainen.

Lohduttaudun sillä, että tämä koskee eniten julkisuudessa olevia, minun kannaltani fiktiota olevien nimiä, kuten näyttelijöitä, muusikkoja, kirjailijoita, juontajia. Ne eivät jääneet mieleeni koululaisenakaan, vaikka läksynä ja tenteissä olevat nimet painoin muistiini ja muistin hyvin. En kiinnitä tarpeeksi huomiota nimiin, kuin hyppään niiden yli. Sisareni on toista ääripäätä. Lapsena hän kyseli luokkatoverieni nimet koulukuvasta. Hän tunnisti kuvan perusteella luokkalaiseni, jos heitä tuli kirkonkylällä vastaan. Mies tietää missit ja nuorisobänditkin. Hän tarvitsee kaikenlaisia nimiä sanaristikoissa, minä teen sudokuja ja kryptoja.
Passiivisesti voin muistaa hyvinkin, siis jos annetaan vaihtoehtoja. Aktiivinen mieleenpalautus, että saa sanotuksi nimen, on monasti kuin paksun peiton alla, varsinkin väsyneenä. Joskus nimi löytyy aakkosia luettelemalla ja vaihtelemalla seuraavaa kirjainta. Alkukirjain on kuin portti, jota voi kolkutella. L-kirjaimella alkavat nimet ovat useimmin hukassa, siinä kohdalla on selvästi tukos. Pitäisi opetella painamaan nimiä mieleen.

Varmaankin tämä vastentahtoinen harrastukseni vain lisääntyy ajan kuluessa.

Etelänmatkalla

Teimme "etelänmatkan" Helsinkiin, vaivattomasti junalla ja mukavasti Ekstra-luokassa, edullisesti eläkeläislipuilla. Miehellä oli monena päivänä tilaisuuksia ja minä lähdin tällä kertaa mukaan. Sanon etelänmatkalla, koska harkinnassa oli joku isompikin matka, mutta ei viitsitty lähteä jonottamaan isoille lentokentille eikä ahtautua rasittaville lentomatkoille.

Eteläntuntua toi se, että Tampereen eteläpuolella puissa oli melkein vielä täysi lehti, täällä puut ovat jo enimmäkseen paljaina. Nautin keltaisen ruskan katselusta, Keravalla näin punaistakin. Mies teki työtä kuten aina junamatkoillaan, valmistelee seuraavaa kirjaa, ei juuri ulos katsonut, ehkä kerran, kun osoittelin keltaisena hehkuvaa haapametsikköä.

Ensimmäisen illan ohjelmana oli konsertti Musiikkitalolla. Ostin liput netistä ja vähistä mahdollisuuksista valitsemakseni paikaksi osoittautui D-parvi orkesterin takana. Konsertti oli aivan ihana ja helppotajuinen, Brahmsia ja Zemlinskyä, solistina Tuija Knihtilä. Ero Finlandiataloon on todella suuri. Siellä katselin tiiviisti soittajia mielenkiinnon säilyttämiseksi. Nyt teki mieli vain sulkea silmät ja antaa musiikin ympäröidä. Äänet nousivat ylös parvelle eloisina ja värikkäinä, takana istuminen ei sitä haitannut. Mielisoittimeni harppu pulpahteli kuin kevyet kuplat kuutamolammella tässä Merenneitofantasiassa, huilut ja muut puhaltimet kuuluivat raikkaasti.
Silmät teki kyllä mieli sulkea siksikin, että pääkatsomon penkkirivien ja käytävien rikotut linjat eivät ajan mittaan hivelleet silmää. Vierellä istunut nainen sanoi niiden särkevän hänen päätään. Ja istuminen oli vähän outoa. Alempana istuvan pää oli kengänkärkieni edessä, piti varoa ojentelemasta jalkoja. Isokokoisen mieheni oli vaikea saada jalkojaan sopimaan. Muutoin tilat myös näyttivät viihtyisiltä. Ulospäin talo ei kilpaile arkkitehtuurillaan, kuten hotellin ikkunasta otettu kuvakin kertoo. Seuraavalla kerralla koetan saada paikan toiselta suunnalta.

Lounastimme ystävien kanssa, kävin junalla Leppävaarassa kiertämässä tutut asuinsijat ja värikkäät vaahterametsiköt, vietin iltapäivän poikamme kanssa. Hän tuli ystävällisesti mukanani katsomaan Kiasman Afrikka-näyttelyn, vaikka oli sen jo nähnyt. Söimme WTC-talon Santa Fe:ssä ja sain niin ihanan vuohenjuustosalaatin, että tekee mieli sitä mainostaa: monenlaisia salaatteja, eksoottisia hedelmiä, mansikoita, hyvä kastike, kruununa iso lämmin viipale vuohenjuustoa. Perjantaipäivän istuimme Edistyksen päivillä kuuntelemassa tutkijoiden luentoja ihmiskuvasta: Jumalan kuva vai oman elämän sankari. Oli kiinnostavaa, tuli kunnolla ajatusvirikettä. Tapasimme vuosikymmenien jälkeen opiskeluaikaisen kämppäkaverinkin.

Toisen päivän iltana tuli jo mieleen, että kotiinkin voisi lähteä. Iso pyörä pyörii stadissa ympärivuorokautista kiertoaan ilman minuakin. Nyt on kiva kotoilla muutama päivä, ennenkuin lähdetään Jyväskylään hoitamaan lapsenlapsia, heillä kun on syysloma.

Mitäs me kotoilijat

Kuuntelin pojan sukkaa kutoessani radiosta Anu Harkin haastattelua kotoilusta eli homingista. Tajusin, että minähän olen synnynnäinen kotoilija, vaikka jokin minussa pitää sitä vähäpätöisenä puuhana! Tämä blogikin kertoo enimmäkseen kotoiluista, jonka eläkkeelle jääminen sallii.

Kotoilussa on olennaista, että suuntaa mieluiten toimintansa tai ainakin vapaa-aikansa kotiin eikä sen ulkopuolelle. Vuosia sitten mieleeni jäi Ikean mainos: Pysy kotona! Miksi pitää hankkia kallis koti, mutta siellä ei saa oleilla, vaan pitää olla aina menossa muualle?
Eläkeläisiäkin varoitetaan kovasti jäämästä "neljän seinän sisään". Moni eläkeläinen kuitenkin nauttii leppoisasta kotona olosta ja siihen liittyvästä luovuudesta. Ymmärrän toki varoituksen, jos kotona olo merkitsee yksinäisyyttä ja eristäytymistä. Nuorempia syyllistetään sohvaperunana olosta.
Kotoilun muodot ovat monenlaisia, mutta käsillä tekeminen on tyypillistä kotoilijalle. Käsin tehtiin pakosta varhempina aikoina, mutta kun ostotavaraa alkoi tulla varsinkin seitsemänkymmenluvulla, itse tekemisen taidot vähenivät. Nytkin ostettavaa on, mutta moni haluaa tehdä itse harrastuksen tai laadun vuoksi. Ruuanlaitto, sisustaminen, lemmikkieläimet, lasten kanssa puuhailu, käsityöt, lukeminen, huonekasvit, puutarha, marjastus, leipominen, puiden pilkkominen,musiikin kuuntelu, saunaillat, mökkeily, vieraitten kutsuminen kotiin, kotisohvalla löhöily ovat kotoilua. Maailma tulee helposti kotiin monien välineiden kautta, kun sitä haluaa.

Tämä kotoilutrendi on minusta kiinnostava asia. Kuusikymmen-ja seitsemänkymmenluvun trendinä ja ohjeena oli kuva neuvostonaisesta traktorin penkillä miehen rinnalla. Suomalainen nainen omaksui tämän ideaalikseen paljon vahvemmin kuin neuvostonainen koskaan. Tunnistan vaikutuksen itsessäni, vaikka en liittynytkään näihin ihailijaryhmiin. Sisäistetty vaikutus on se, että pitäisi suuntautua kodista ja itsestä ulospäin, olla aktiivinen muualla kuin kotona. En olisi seitsemänkymmenluvulla voinut jäädä kotiin lapsia hoitamaan tästäkään syystä. Etelä-ja Keski-Euroopassa kotikeskeisyys on ollut vahvempaa kuin meillä. Siellä kuulin jopa, että he säälivät suomalaista naista ja lasta. Meillä kuitenkin vieläkin sanotaan helposti, että kotikeskeinen nainen on hellan ja nyrkin välissä.
Kotoilutrendi liikkuu siis isommissa ajan virroissa. Menemiskultuurin paineissa eläviä voi trendiksi julistaminen helpottaa. Käsityö- ja sisustusblogien suuri määrä ja suosio kertovat trendistä. Kotoillaan me eläkeläisetkin nyt omalla tavallamme ja hyvällä omallatunnolla!

Runosauna

Avasin radion asetuttuani istumaan infrapunasaunaamme, pieneen yhden hengen kopperoon. Siellä tulee ilman kuunneltavaa aika pitkäksi, kun ei heitellä löylyjä tai ojennella pitkäkseen tai käydä jäähyllä. Jos on mietiskelytuulella, paikka on kyllä siihen sopiva.

Radiossa oli runoilta, syksyisiä runoja. Juuri luettiin Eino Leinon runoa, jonka sanat löysin nyt netistä.
"Mitä ne miettivät pienet linnut
metsässä syksyisessä,
kun pilvet riippuu ja mätäs on märkä
ja kuuset on kyynelissä?"

Kyynelet tulivat silmiini. Mitenkähän olin niin herkällä tuulella. Juuri sitä ennen kyynelehdin kuullessani televisiokonsertissa Mikko Alatalon Suojelusenkelin:
" Oi jos voisin paikata edes laudat lahoimmat
Tuon sillan, jonka yli kaikki lapset kulkevat".

Ilahdutuksia

Seniorikerhossa sanottiin, että ikäihmisen pitäisi aivojensa takia tehdä välillä jotain toisin kuin yleensä, silloinkin kun vaihtoehdot ovat vähissä. Voisi vaikka syödä eri kohdassa kuin muulloin tai vahdata eri ikkunasta pihalle.
Minulla ei kyllä ole varsinaisesti vaihtelun tarvetta asumisen suhteen, pikemminkin eri kodit tarjoavat muistiharjoitusta. Pitää miettiä, missä huushollissa kahvi olikaan lopussa ja mihin piti ostaa vessapaperia. Kuitenkin teki mieli Torpalla tehdä vähän muutosta. Ruokapöytä nostettiin toisen ikkunan ja pitkän penkin eteen. Ruokapöydän takaa vapautui pehmustettu puusohva vapaampaan käyttöön ja keinutuolille tuli mukavampi tila. Oikein oli hauska siinä sukkaa kutoessa katsella kirkasta syyspäivää eri vinkkelistä kuin yleensä! Ja nyt voin katsella maaten tuvan televisiota, mikä ilahduttaa selkääni.
Tuttuahan tämä huonekalujen siirtely minulle on. Varsinkin silloin, kun lapset olivat pieniä ja mies paljon poissa, vaihtelin jatkuvasti huonekalujen paikkoja. Sain sillä tavalla virkistystä kodin seinien sisällä.
Mieltä ilahdutti myös poikamme kolmen päivän visiitti. On hauskaa, kun olen viime vuosina saanut hänestä kuntoilukaverin, tästä meidän nuorestamiehestä. Jonkun mielestä hän taitaa olla jo keski-ikäinen. Aikuiset lapset elävät nykyään usein aivan erilaista elämää kuin vanhempansa ja haastavat heidän uskomuksensa elämän kulusta. Enää tämä ei tuota minulle valvottuja öitä, näen että voi elää hyvää elämää eri kaavalla kuin mikä minulle oli aikoinaan tärkeätä. Elää omannäköistään, ei ulkoa ohjattua elämää on poikamme motto.

Lepään piikkimatollani

Harva se aamuyö otan paidan pois ja levitän piikkimaton alleni. Muutama vuosi sitten niitä mainostettiin kovasti joulun alla. Ostin muutaman sellaisen lahjaksi. Muut eivät ole siihen innostuneet, mutta huomasin, että matolla makailu rentouttaa minua. Otin mattoja takaisin itselleni ja sijoitin yöpöydän ja sängyn väliin.
Heräilen melkein aina aamuyöstä ja joskus viiden maissa tuntuu, että unet loppuvat. Jos ne loppuvat, olen väsynyt päivällä. Joskus tulin kokeilleeksi mattoa yöllä ja huomasin, että olin ainakin torkahtanut. Otin maton apuvälineeksi unen pitkittämiseen.
Ei matto kovin pisteliäs ole pehmeän patjan päällä, mutta aluksi kuitenkin tuntuu sopivasti. Vähitellen pistely lakkaa tuntumasta. Olen mielestäni hereillä ja aikaa kuluu ehkä vartti. Havahtuessani huomaan kuitenkin , että tunti tai puolitoista on hurahtanut päivää kohti. Tämän akupunktiohoidon jälkeen uinahdan usein vielä tunniksi pariksi katselemaan väkirikkaita unia. Tässä siis yksi apukeino ikäihmisen lyhytunisuuteen.

Lapsi sydämessä

Katselin televisiosta Mikkelinpäivän jumalanpalvelusta, pikkulasten messua. Se ohjattiin kauniisti kuin Theraplay-periaatteiden mukaan: katse, ihailu, kosketus, laulu. Hyvä siinä oli nukahtaakin.

Mutta jostain syystä aivan kuin rintaani painaa murhe niiden puolesta, jotka ovat joutuneet kokemaan niin suuren surun, että sitä on vaikea sanoakaan: lapsen menetyksen. Tai sen, että odottava syli jäi tyhjäksi. Ja niiden lasten puolesta, joiden pyhäaamu on aivan erilainen kuin näiden kirkossa helliteltyjen.

Haudalla käynti

Pyöräilin yhdeksän kilometrin päähän hautausmaalle, jossa hoidettavanani on kaksi hautaa, isovanhempieni sekä enoni. Minusta on mukava puuhailla hautausmailla. Usein joku tulee juttelemaan nähdessään minut tuntemallaan haudalla. Nytkin tuli samalta kylältä lähtöisin oleva nainen tervehtimään: sinun täytyy olla Annikki..
Aika hyviä olivat vielä kesäkukat, mutta vaihdoin kanerviin ja havuihin, pianhan halla ne kuitenkin vie. Leikkasin kuunliljat ja särkyneen sydämenkin pois. Isovanhempien haudalle laitoin keväällä havukasveja ja kiviä. Se hauta mäntyjen alla on meidänkin tuleva hautapaikkamme. Vähän kummalta tuntui siinä kiviä asetellessa katsella käsiäni, jotka joskus ovat tuolla syvällä mullan alla. Oman hautapaikan hoitelu on toisaalta levollista ja lohdullista, toisaalta se tuntuu epätodelliselta. Ei sitä tarvitsekaan enempää ajatella. Täällä maalla on kuitenkin luonnollista tietää tuleva paikkansa.

Nyt on tänään, kaunis, viileä syyspäivä. Takaisin päin ajellessa oli vastatuulta, sai ponnistella itsensä hikeen- ja tuntea elävänsä.

Tyhjän keinun syndrooma

Lastenlasten piti tulla mummolaan, mutta reissu peruuntui flunssaoireitten takia. Koulussa ja eskarissa on alkanut flunssakierre. Keinussa ei ole elämää, syystuuli vain hiljaa liikuttaa istuimia. Kuistilla odottavat viimeksi maalatut kivet ja askartelut. Ja olisi niin ihana syyspäiväkin.

Oikeasti on väärin puhua tästä otsikon tyyliin. On hienoa, kun on jotain mitä voi odottaa, vaikka kauemminkin. Keinu voi olla tyhjä paljon traagisemmista syistä. On vaikea osata edes kuvitella menetyksen kokeneiden vanhempien ja omaisten tunteita tai sitä, ettei keinua ole tarvinnut koskaan pystyttääkään.
Äskettäin eräässä isovanhempien tilaisuudessa puhuttiin myös siitä, ettei lapsenlapsia ole tullut. Minulla on aavistusta näistä tunnoista. Koin hämmästyneenä, miten vietinomaisen vahva oli minullakin toive lastenlapsista. Kun ajattelin, ettei minulle ei sellaisia ehkä tulekaan, olin niin kateellinen lapsenlapsiaan esitteleville tuttaville, etten halunnut mennä vauvoja näkemäänkään. Siitäkin tilanteesta pitää monien selviytyä eteenpäin. Joillekin on tullut lohtu kummilapsista, lähipiiristä tai jonkun lastensuojelujärjestön kautta löydetyistä. Isovanhemman energiavarastoa on voitu sillä tavalla käyttää lasten avuksi ja omaksi iloksi.

Jakamattoman kuolinpesän yllätys

Tulipa vielä perunkirjoitusasiaa hoidettavaksi tätini asunnon myynnistä, puolen vuoden tauon jälkeen. Asia tuli minulle asunnonvälittäjämme kautta, jolle oli verovirastosta soitettu viisitoista vuotta sitten kuolleen toisen tädin osuudesta kauppakirjan muotoilussa. Myyjäksi olisi pitänyt merkitä myös edesmenneen tädin perikunta. Tämä toinen täti oli asunnon toisen puolikkaan omistaja ja heillä oli keskinäinen hallintaoikeustestamentti. Eipä ollut koskaan tullut mieleen, että me tätien sisarusten lapset omistimme asunnosta yhden kolmasosan.Välittäjä kehoitti soittamaan verotoimistoon.
Tein niin, ja selvisi, että asunnon toisen puolikkaan osuudesta tulee perillisten maksettavaksi myyntivoittoveroa. Aikanaan olemme maksaneet perintöveron tämän perukirja-arvon mukaisesti. Myyntihinnan ja perukirja-arvon välille jäi erotus, ns. myyntivoitto, josta menee 28 % pääomavero. Viidentoista vuoden takaista perukirja-arvoa ei suhteuteta tämän päivän rahan arvoon, vaan se muutetaan sellaisenaan euroiksi ja sen mukaan lasketaan mahdollinen myyntivoitto. Toinen vaihtoehto on 40 % hankintameno-olettama ja edullisempi tietysti valitaan.Virkailija oli erittäin selkeäsanainen ja ystävällisen oloinen, selitti asiat niin että ymmärsin, mistä oli kyse.
Verolasku lähetetään yleensä kuolinpesän nimellä ja maksetaan kokonaisuutena. Tässä tapauksessa summa pitäisi sitten jakaa osakkaiden maksettavaksi, koska kuolinpesällä ei ole rahaa. Veron maksajaksi ja osuuksien kerääjäksi joutuisin arvattavasti minä myöhemmän kuolinpesän hoitajana.
Pyytelin, että voisiko sitä saada jokaiselle erikseen lähetettynä laskuna niin että jokainen maksaisi osuutensa suoraan verottajalle, kun osuuksien perijän osa tuntuu niin hankalalta. Virkailija lupasi selvittää, voiko niin tehdä. Seuraavana päivänä hän soitti ja kertoi, että hän aikoo lähettää erilliset laskut, mutta siinä tulee ongelmia, jos joku ei maksa eli summa ei täyty. Summa on kuitenkin pienempi kuin mitä hän edellispäivänä laskeskeli, koska hän oli myöhemmin huomannut verottajan korottaneen perukirja-arvoa. Ns myyntivoitto jäi siis pienemmäksi. Osuuksien suuruudet ovat muutaman sadan euron luokkaa. Lupailin, että kaikki maksavat. Kiittelin häntä ja kysäisin samalla hänen tutusta sukunimestään. Kävi ilmi, että hän on pikkuserkkuni tytär! Tätä pikkuserkkua en tosin tunne.

Ilmoittelin asiasta muille osakkaille sähköpostilla. Mökille puolukkametsään soitti minulle serkkuni Helsingistä ja sanoi etteivät he sisarukset mielellään mitään maksa. Selvitin asiaa pitkään ja luultavasti lopulta sain hänet ymmärtämään, mistä on kysymys. Ainahan myyntivoitosta pitää vero maksaa, vaikka tämän "voiton" synty on toki mutkikkaampi asia. Hän ihmetteli, ymmärränkö minä tämän asian.
Viittasin välillä siihen, että olemme kaikki seitsemän perillistä saaneet rahaakin molempien tätiemme jäämistöstä ilman omaa ansiotamme. Tätiemme säästäväisyyden ansiosta jotain jaettavaa jäi veljien lapsille. Tämä tuntui korjaavan hänen asennettaan, se puoli oli tainnut vallan unohtua. En kertonut, että maksettava summa on pienempi kuin ensin tietämäni, ehkä se helpottaa maksamista.
Mutta maksutapaan liittyen jäi kaivertamaan lause: Jos raha olisi pitänyt lähettää sinulle, olisimme luulleet että pistät sen omaan taskuusi! Vastasin, että en aikonutkaan sitä tehtävää ottaa, vaan ehdottaa sitä sinulle.
Epäkiitollinen homma on joutua pesänhoitajaksi. Nyt se tuli vastaan, mistä minua oli varoiteltu.

Kirjoitin tästä näin tarkkaan, kun huomaan monien peruasioita hoitavien ajautuneen blogiini hakusanojen mukaan, löytämättä kuitenkaan mitään asia-asiaa. Jakamattomissa kuolinpesissä pitää siis ottaa huomioon vanhojen peruarvojen esiin tulo, kun omaisuutta aikanaan myydään.
Katsoin muuten vanhan perukirja-arvon muunnettuna tämän päivän arvon mukaiseksi, se käy helposti netistä löytyvän rahanarvo-taulukon mukaan. Maksettava summa olisi pienentynyt, mutta maksettavaa olisi silti jäänyt. Vuoden 1995 kerroin tämän päivän arvoksi on 1,26. Kumma ettei verottaja päivitä rahanarvoa.

Työn jälkiä

Kuljeskelin Torpan lähistöllä kamera kädessäni ja näin taas nämä esi-isieni työn jäljet; pellolta käsivoimin sivuun kangetut kivet, joita näillä kivisillä pelloilla nousee pintaan edelleenkin. Käden jälki on myös kivinavetan kivissä. Enoni ovat ne kolmekymmenluvulla osanneet kalliosta halkaista, tuoda pihaan ja pystyttää. Näkyykö jossain minun työni jälki? Aika vähiin taitaa jäädä.
Suurimmasta osasta ihmisen työstä ei jää dokumenttia, se elää silloin kun se tapahtuu ja vaikuttaa niihin, joihin se kohdistuu. Joiltakin jää käsitöitä, joiltain istutettu puu, talo, kiviaita, joiltain kirja tai sävellys. Olen minäkin muutaman puun istuttanut.

Jotain innostusta

Ei minusta mitään ihmeellistä uutta noussut esiin eläkkeelle jäätyäni, vaikka annoin sille tilaa, ainakin tarkoitin niin. Ehkä se ei ihan niin mennytkään, vaikka en ohjelmoinut päiviäni niinkuin monet neuvovat eläkeläistä tekemään. Elämä on asettunut aika lailla arkisiin uomiinsa, mutta viitsiminen vähenee entisestään. Tuon tuostakin on hyväksyttävä itsensä uudelleen. Kaipa se pakko on ollut paras muusa minullekin. Saisikohan sitä jotain uutta vielä itsestään irti?

Toisen kerran peruuntui paikallinen kirjoituskurssi, se harmittaa. Eilen menin senioriklubiin ja olikin mukava ensi tapaaminen. Puhuttiin heti elämästä.

Tänään innostuin etsimään tietoa niistä Amerikkaan muuttaneista isotädeistä ja -sedistä. Suvuista on ehkä muutoin riittävästi tietoa, mutta tämä isänpuolen suvun iso muutto kiinnostaa. Seitsemän isäni tätiä ja setää muutti Amerikkaan, useimmat alle kaksikymppisinä. Millaisia he olivat, miten pääsivät maan korvesta matkaan, millaista oli jättää koti ja vanhemmat, lähtikö kavereita yhdessä, millainen oli matka, millainen alkuunpääsy uudessa maassa? Mitään kokemustietoa ei ole, ei yhtään kirjettäkään. Millaista oli isoisoäitini elämä, kun hän ei nähnyt koskaan enää muita lapsiaan kuin takaisin kutsutun mummoni? Tämä tiedon puute on vaikuttanut siihen, että olen kirjoittanut tarinan perheemme ja sukujemme historiasta lapsia tai lapsenlapsia varten. Mitään niin jännittävää kuin muutto tuntemattomiin oloihin ei kuitenkaan ole ollut kerrottavaksi. Matkat Ruotsiin kesätöihin lukioaikana olivat toki sivukylän tytölle hiukan rohkeutta vaativia, mutta kalpea versio isoista muutoista.

Löysin eilen siirtolaisinstituutin sivut ja sieltä pari uutta tietoa. Se tiedosto alkaa vuodesta 1899 ja silloin suurin osa sisaruksista oli jo lähtenyt. Tiedoissa on puutteita ja ehkä virheitäkin, mutta mummoni lähtöpäivän taisin löytää: 21.10.1899 Polaris-laivalla Hangosta ensin Englantiin ja sieltä yli Atlantin. Matka maksoi 45 dollaria. Joku ennen lähteneistä oli tietysti lähettänyt rahan, ei sellaista muutoin olisi siitä torpasta löytynyt. Hinta olisi nykyrahassa 1111 dollaria ja euroina 804, jos rahanarvotaulukko sopii dollareihin. Matkakumppanikin oli, kahdeksanvuotias poika.

Nuorimman sisaren miehen lähdön löysin, mutta en tämän sisaren tietoja lainkaan. Laitoin kysymyksiä hänen nuorimmalle pojalleen Illinoisiin, meillä on sähköpostiyhteys.
Koko isänäidin puoleinen suku on Amerikassa. Serkustasolla yhteyttä oli aika paljon, tätinikin kävi kuusi kertaa heitä tapaamassa ja muutamat sieltä kävivät Suomessa. Pikkuserkkujanikin on kymmeniä, mutta vain yksi heistä pitää yhteyttä. Vuonna 1979 kävin tätini kanssa Ohiossa ja tapasin monia silloin elossa olevia isän serkkuja perheineen. Kovin paljon en osannut silloin muuttohistoriasta kysellä.
Kumma että tämä nyt alkoi näin kiinnostaa, kun ei ole enää juuri ketään, jolta kysyä.

Syysmuuttoa

Kurjet lähtivät, nekin lähisuon kolme kurkea, jotka tankkasivat ravintoa monta päivää tuossa sänkipellolla. Kovasti töryyttivät lähtiessään. Minä jäin.

Oma suunta

Vaikka kasvun tiellä on esteitä, voi silti puhjeta kukkaan.

Aikamatkoja

Katselin taas Subilta elokuvaa "Paluu tulevaisuuteen, osa 3". Kuuntelin kyllä samalla radiosta klassisen musiikin toivekonserttia. Jotenkin se aikamatkailuidea kiehtoo, ehkä siksi kun itsekin voi kuljeksia monissa vuosikymmenissä. Kymmenen vuotta sitten olin eräässä Latvian maaseutukaupungissa. Oli kuin olisin palannut viisikymmenluvulle ja oli kuin helpompi hengittää.
"Paluu menneisyyteen kuulostaa loistavalta idealta viettää tulevia eläkepäiviä", lausui filmissä keksijä Doc. Niinhän moni tekee, tahtoen ja tahtomattaan.

Tahtoen voidaan paneutua sukututkimukseen. Tässä filmissä palattiin vuoteen 1885. Haluaisinpa aikamatkata siihen aikaan, vaikka en Teksasiin. Niinä vuosina minun isoäitini ja hänen kuusi sisarustaan olivat varmaan kuin kuumeessa, kun Amerikkaan lähdöstä tuli "muotia". Ensimmäisenä siitä köyhän torpan sisarussarjasta lähti 19-vuotias Maria. Varmaan hänen kavereitaan lähti silloin porukalla. Kaikki muutkin lähtivät vuorotellen Ohion alueelle. Isoisoäiti Valpuri näki lapsistaan enää vain isoäitini, joka ainoana palasi kotiin isänsä kuoleman jälkeen vuonna 1910. Varmaan he kaikki lähettivät valokuvia ja kirjeitä, mutta yhtään ei ole löytynyt tätini jäämistöstä. Olisi niin hienoa tietää, millaista se kaikki oli. Mummoni kertoi laivamatkasta talonkorkuisten aaltojen kurimuksessa ja osasi puhua fingliskaa, mutta muuta en juuri muista. Tiedän, että kaikki sisarukset löysivät paikkansa uudessa maailmassa kovalla työllä, tytöt palvelijoina ja pojat metsätöissä. He perustivat perheet ja isällä oli siellä paljon serkkuja. Naftaliininhajuisia amerikanpaketteja sieltä tuli. Minulla on yhteyttä vain kahteen isän serkkuun, muut ovat jo kuolleet. Täytyy kysellä heiltä, olisiko heillä kenestäkään isoäidin sisaruksesta valokuvia. Minulla on tädin peruina mummon Amerikoista tuomat veitsi ja lusikka. Niissä tuntuu lämmin kädenjälki.

Tahatonta aikamatkailua näin joka kerta hoivaosastolla käydessäni. Täytyy tässä vielä elää tätä päivää! IPadia opetellaan käyttämään.

Ihanan raikas, aurinkoinen syyspäivä, yöllä halla ja kuutamo ympäröivät tupaamme.Kyllä syksykin on hieno, vaikka kevättä aina odotankin.

Läsnä

Ihmeellistä, että illansuussa minuun laskeutui läsnäolo ja rauha. Tunnen nyt olevani kotona täällä, missä olen. Syksyn lepo ympäröi Torppaa. Pellot on kynnetty mullalle odottamaan uutta kevättä, koivut ja pensaat kellastuvat, ilta pimenee, sumuinen sade ympäröi tupaa, havumetsä kohisee, peltikatto rapisee.
Koko kesän minua on vaivannut vieras olo, kuin en olisi aivan paikalla siellä, missä olen. En ole oikein nauttinut Torpalla olostakaan niinkuin ennen. Onko tuo miehen projekti pitänyt minuakin salaisessa pinteessä? Missähän hänen mielensä nyt asustaa?