Kolmannen portin läpi

Minua ei enää kiinnosta ajatella eläkkeelle jäämisen aikaa ja prosesseja, ei ole tainnut kiinnostaa vähään aikaan. Se kertoo minulle, että olen tainnut viimeinkin mennä kolmannen portin läpi, ehkä jo moneenkin kertaan ja eri näkökulmista kerrattuna ja toistettuna. Nyt on kulunut vähän yli viisi vuotta viimeisestä varsinaisesta työpäivästäni.
Mitään dramaattista ei tapahtunut, en pudonnut mihinkään kuiluun enkä pannut koko elämää uusiksi. Sitä en voinut kuitenkaan tietää eläkeajan enkä tämän blogin alussa. Maalle kyllä muutettiin. Blogista tuli aika tasaisen tien kertomus. Itse en koe näitä vuosia tylsän tasaisiksi. Minulle tuli tarve hakea ja nähdä myönteisiä asioita, keskittyä niihin. Se auttoi kirkastamaan viimeisten työvuosien jättämiä mielen varjoja, joihin en halunnut upota loppuelämäkseni. Kun tietoisesti hakee ilonaiheita, alkaa huomatakin sellaisia enemmän. Katseen suunta muuttuu ja sitä myötä mieli muokkaantuu. Olen kirjoittanut tähän vain "päänsisäisiä" asioita. Ajankohtaisiin asioihin olen osallistunut keskustelupalstoilla. En ole kirjoitellut tätä siksi, että se olisi jotain erityistä. Minua vain huvitti seurailla tällä tavalla, miten tämä yksi eläkeläinen siirtyy työelämästä toiseen elämänvaiheeseen. Nyt tämä blogi on tainnut tulla päätökseensä.

Sisäiset liikahdukset ovat pieniä, eteen ja taaksepäin häilähteleviä, mutta kuitenkin tunnistettavia muutoksia.  Elämän murroskohdille on hyvä antaa itsessään tilaa ilman hätäilyä. Kokemusten kirjaaminen on kuljettanut minua, vahvasti työorientoitunutta ihmistä, porttikongin läpi uuteen elämänvaiheeseen ja kuljettanee jatkossakin. Eläkkeelle on hyvä jäädä silloin, kun vielä on voimia luoda uudenlaista elämää. Eläkeajan alku oli minulla ja monilla muillakin kuin kuherruskuukausi vapauden kanssa. Ilokseni totean, että suhteesta näyttää tulevan pitkäaikainen kumppanuus: en ole kyllästynyt tai pettynyt vieläkään! Joskus pitää kyllä muistuttaa itseään, kun tuntuu arkiselta, että muista, mistä aluksi iloitsit.

Kolmas aika; tie jatkuu, maisemat ovat avarat, ne  muuttuvat vielä monta kertaa. Maailmassa on paljon kiinnostavia asioita ja tekemisiä, valinnaisia ja välttämättömiä. Eläkkeelle jäädään työstä, ei elämästä. Pitää ottaa vastaan se, mitä jatkossa tulee vastaan. On hienoa vain elää!

Hetki ja ikuisuus

Oliko vasta toissapäivän aamupäivää, kun puhelin soi? Veljeni naapuri soitti ja kertoi veljeni loukkaantuneen metsätöissä. Siitä hetkestä tähän hetkeen, kun olen palannut Taysista,tuntuu kuluneen ainakin viikko tai vaikka kuukausi. Lukematon määrä puheluja, selvityksiä, kulkemisia, tulevaisuuden murroksia venyttää ajan. Ja veljen selkärangan ja elämän mursi muutaman sekunnin aikana tapahtunut valtava isku, erehdys, kaatuvan puun voima.
Lääkärien mukaan hän tulee selviämään, mutta elämä tulee muuttumaan. Liikunnallinen mies liikkuu hyvässä tapauksessa pyörätuolilla.Yksin eläneen veljen elämänmuutos tulee vaikuttamaan suuresti myös minun ja sisareni elämään, varsinkin minun joka asun samalla paikkakunnalla. Kerron jatkossa siitä "Mumman raitamatossa".

Aika

Hitaasti muuttuu suhde aikaan. Vasta nyt, kun olen ollut kohta viisi vuotta eläkkeellä, alan muistaa itseäni muistuttamatta, että ei ole kiire, aikaa on. Joskus sitä on liikaakin, kuten joulun alla tuntui. Viikkoa ennen joulua on liian varhaista tehdä monia asioita, mutta ei osaa olla rauhassakaan, kun on tottunut tekemaan valmistelut ripeässä tahdissa, parissa kolmessa päivässä.Tämä siitä huolimatta, että en ole ollut ns. kiireinen eläkeläinen, sen päätin jo etukäteen, mutta se onkin eri asia. Se liittyy uskallukseen koettaa olla itsensä varassa.

Työ ja elämä

Työstä jäädään eläkkeelle, ei elämästä.

Go-go, slow-go ja no-go eli
mennään kovaa, mennään hiljaa ja menot on menty- vaiheet
tulevat kunkin elämään yksilöllisessä tahdissa ja välillä vuorotelenkin.

Oikeasti eläkkeelle

Minulla on ollut merkillisen vapautunut ja levollinen olo. Illalla tulimme taas Torpalle. Istuin ja kudoin tyttären ryppyvarsisukkaa, maistelin välillä viiniä, katsoin  televisiota, oli  helpottunut olo.

Viisi vuotta olen ajoittain  tuskaillut kaikesta vakuuttelustani huolimatta jonkun merkillisen suorituspaineen kanssa, johon en kuitenkaan ole valmis satsaamaan. En oikeastaan tiedä, mitä minun pitäisi suorittaa. Ei kai jokin toteutumaton haave  jäänyt näin vahvasti mieleeni siitä, kun kauan sitten teimme Aslak-kurssilla aarrekarttaa ja suunnittelin siinä kirjoittamista, vaikka dekkaria! Aarrekartan tekohan ohjaa ihmistä voimakkaasti. Muut tavoitteet taitavat olla toteutuneita, tämä eräänlainen maallemuutto esimerkiksi..

Oikea tekeminen syntyy tekemisen ilosta tai sisäisestä paineesta tuoda ulos jotain eikä minulla sellaisia paineita nyt ole, paitsi näitä pöytälaatikko-perhehistorioita kohtaan. Koin ilokseni flow-tilanteen  työalan kirjoja kirjoittaessani, ne syntyivät sisäisestä sanomisen tarpeesta. Se oli hauskaa.

On tärkeätä erottaa, mikä on sisäistä itsensä toteuttamisen tarvetta - Maslowin tarvehierarkiassa ylintä - ja mikä arvottomammista lähteistä nousevaa mielenliikettä. On hyvä, jos pystyy toimimaan sen mukaan. Tein pari päivää sitten rituaalin, jossa kirjoitin kaikenlaiset self-talk- ajatukseni paperille, arvioin niiden arvon tosiasioiden valossa, revin turhat pois ja panin roskiin. Se selvitti tilannetta.

Nyt on aika siirtyä nauttimaan elämästä, oikeasti. Voin rauhassa piirtää, kirjoitella, mennä kursseille, huvin vuoksi. Sitä voin tehdä ehkä 15 vuotta, jos satun pysymään  terveenä.0

Haluan elää enemmän reaalimaailmassa kuin virtuaalimaailmassa. Blogin kirjoitus on ollut jotain työelämän jatkoa, olla ikäänkuin olemassa oman piirin ulkopuolella, kirjata asioita ja "julkaista" jotain.

Aloitin vapaaehtoistyöt, muun muassa yhtenä päivänä viikossa olen diakoniakirpputorilla. Odottelen tuettavaa ystävää.Olen tutustunut moniin uusiin ihmisiin. Diakonian piirissä on yhteisö, johon voi tuntea kuuluvansa. Ensimmäisenä päivänä minua pyydettiin katselemaan kirpputoritilaa "uusilla silmilläni". Sain sisustaa tilaa hieman uudelleen. Ahtaanoloinen huonetila avartui ja rauhoittui pienin keinoin. Muutkin innostuivat sisustamaan. Eipä ole taidettu ennen ottaa niin mukavasti vastaan missään työpaikassa.

On kuin olisi taas jokin etappi tullut  kohdalle. Nyt myönnän, että olen jo aika vanha. On oma lupa olla mummeli tai kotirouva tai kirpparimyyjä. Etsin iloa joka päivälle.Kirjoittelen rauhassa perhepiirille.Teen valmiiksi isoäidin perheen tarinan, kun saan vielä lisää tietoja. Täydennän ja elävöitän oman perheen kertomusta. Sukupuun rakentamisessa  valmisohjelmaan on aika lailla puuhaa.Tädin henkilökuvan lähetin niiden  kokoajalle julkaistavaksi ja hän kiitteli sitä. Joku voi sata vuotta myöhemmin olla tyytyväinen, kun  löytää kertomukset tästä ajasta. Ainakin minulle olisi aarre, jos löytyisi vanhoja muistiinpanoja.

Asumisessakin tuntuu olevan viimeinkin levollinen tasapaino. "Vanha ja uusi tupa" eli Torppa ja keskustan rivitaloasunto täydentävät toisiaan.Toisessa osallistutaan, toisessa puuhaillaan pihapiirissä ja ollaan luonnon rytmissä.
Blogi hävisi jokin aika sitten itseltänikin, kun kokeeksi suljin asetuksia. Ehkä mobiilimalli ei tunnistanut oikein perinteisen asetustoimintoja. Piti hankkia uudet tunnukset, että sain myöhemmin tämän avatuksi.

Vuosimuistoja

Vuosi sitten tätini kamppaili elämästään keuhkokuumeessa. Hengitys kävi yhä vaikeammaksi. Olin melkein koko ajan hänen vierellään. Kirjoitin paljon, mutta en ole avannut vihkoja ainakaan vielä. Hänen kuolinpäivänään vajaan kahden viikon päästä kokoonnumme vielä muistelemaan häntä hänen pitkäaikaisen luottamusalansa diakonian puitteissa. Kirjoitan paikkakunnan historialliseen tietokantaan artikkelin hänen uraauurtavasta sosiaalialan työstään ja laajasti arvostetusta persoonastaan.
..........

Viisi vuotta sitten olin päättänyt hakea varhennettua vanhuuseläkettä. Päätös selkeytti elämää, mutta kuitenkin olo oli monasti epätodellinen, kuin en olisi uskonut jääväni pois pitkäaikaisesta työpaikastani. Teimme uusia suunnitelmia ja samalla tiesin, että en ole niissä mukana. Irtauduin ja pidin kiinni. Halu päästä vastuista vahvistui ja olo selkeni. Olin osani tehnyt.

Nyt on siis todella menty eläkeportista läpi. Pian on viides vuosipäivä. Oman itsensä kanssa eläkkeelläkin elellään, ilonaiheet ja mielen käänteet ovat ennestään tuttuja, ehkä vähän uusissa muodoissa. Eläkeaikani alku kutoutui vahvasti rakkaan tätini loppuvaiheisiin, vaikka en ole ollut varsinainen omaishoitaja. Minua tarvittiin täällä. Se vaikutti paljon siihenkin, että muutimme takaisin kotiseudulle. Nyt tulee tilaa uusille tuulille.

 Minun pitää aika ajoin uudistaa lupani olla eläkkeellä omalla tavallani ammatillisesti aktiivisen mieheni rinnalla. Kun taas muistan asemoida itseni nykyhetkeen, tulee helpotuksen huokaus ja pieni hymy.
Vanha sanonta kuuluu: Kun se parasta on ollut, on se työtä ja vaivaa ollut. En usko, kyllä eläkkeellä olo on ainakin melkein elämän parasta aikaa, niin kauan kuin on terveenä ja läheiset ovat ympärillä.

Lohtukudin

Käsityö auttaa ihmeesti päivänä, jolloin en osaa mitään enkä ole koskaan osannutkaan ja jona minusta ei pidä kukaan eikä ole koskaan pitänytkään. Käsityö ei saa olla liian yksinkertainen, vaan sellainen jossa pitää vähän keskittyä laskemaan silmukoita tai seuraamaan kuviota, jotta ajatukset pysyvät käsissä. Pikkuhiljaa siinä mieli tasoittuu ja muistaa, että tällaisenahan minä olen elellyt kuitenkin jo yli kuusikymmentä vuotta.

Pitää pysäyttää puikot, ettei joudu purkamaan, jos alkaa ajatella vaikka blogissa "Lähtölaskennan jälkeen" olleita ajatuksia itsensä rakastamisesta ja peilin valitsemisesta.Tai jos suunnittelee huomisen minäänsä: että en antaisi itseni elättää ikäviä muistoja, murehtia liikaa, laiskistua liikaa, vaatia itseltäni turhia enkä verrata itseäni toisenlaisiin. Muistaisin ilon ja kiitoksen aiheet ja olisin vaan mukava mummu, jota ei haittaa, vaikka virheitäkin näkyy.
Kyllä se valo taas sieltä metsänrannan takaa kirkastuu.

Muistohetki

"Maksettu on, velkani mun, ylistys olkoon Ristiinnaulitun". Kyynelet valahtivat poskilleni vainajien muistotilaisuudessa, kun viulu ylisti ja kuoro soinnutti tätä Riihikirkkohymniä kotikylän puukirkossa. Vajaa vuosi sitten tätini arkku oli tuossa alttarin edessä. Tuli tunne, kuin hän olisi ollut läsnä. Olen paljon muistellut hänen, hänen äitinsä ja isoäitinsä, tämän keskenään hyvin läheisen naisketjun elämänkohtaloita kuluneen vuoden aikana. Kaikki lepäävät tuolla saman hautausmaan kätkössä.

Jokaiselle vuoden aikana kyläkirkon hautausmaan multiin peitellylle sytytettiin kynttilä nimeltä mainiten. Yönpimeä hautausmaa oli kynttilämerenä.

Hello there!

Minua ihmetyttävät nämä bloggerin viimeaikaiset bloginsisäiset tilastot, jotka kertovat "sivun katseluista". Nimittäin "katsojat" -kohta kertoo, että USA:ssa on esim. viime viikon aikana luettu 445 sivua, tänään 64, viime kuun aikana toista tuhatta.
En taida ymmärtää tämän tilaston logiikkaakaan, mutta kysymykseni on, että onko siellä USA:ssa oikeasti joitakin lukijoita? Vai ovatko luvut jotain mobiiliversioon liittyvää tekniikkaa? So, if there in USA really is somebody reading this blog, please send a comment, you can select nimetön (anonymous) as profile ! It comes to my e-mail and I need not to publish it.

Kirjoituskurssilla

Kirjoittajakurssille pääsy onnistui lopultakin. Olen hakenut lähialueen kursseille aikaisemminkin, mutta ne ovat peruuntuneet. Seitsemän muun kirjoittelijan kanssa pohdimme kahtena päivänä sukutarinoiden kirjoittamista.
Minulle oli uutta kuvaileva kirjoittaminen. Kirjoitteluni on ollut lähinnä asiakirjoittamista. Koin luovan kirjoittamisen sanoilla maalaamisena. Luonnostaan se ei minulta synny, sitä pitää opetella. Oli hauska tehdä nopeita harjoituksia ja heittäytyä tehtävän haasteeseen. Kun välillä malttoi vilkaista muita, olivat ilmeet hyvin keskittyneitä ja kynät suhisivat. Ryhmätöissä syntyi yllätystarinoita. Ohjaaja oli kannustava. Kritiikkikynnystä ei syntynyt. Turinointikin pyrki ottamaan osansa, kun asiat herättivät paljon muistoja ja ajatuksia.
Tärkeintä tässä on mielestäni pyrkimys itsensä kehittämiseen. Siihen ei ole ikärajaa. Vanhin osanottaja oli 86-vuotias. Ei hän meistä vähän nuoremmista mitenkään poikennut.

Kotoilun ytimessä

Sade kohisee kattoon, se ja pimeys ympäröivät talon, sulkevat muun maailman pois, kääntävät katseen ja olon sisäänpäin. Vietän iltaa yksikseni, mies on Helsingissä, äsken toivoteltiin hyvät illat ja yöt. Joskus on mukavaa olla hetki itsekseen.
Päivällä siivosin ja haravoin vähän, näyttää siistiltä. Vaihdoin pöytään punertavaruutuisen liinan ja ostin vaaleanpunaisia ruusuja pöydälle. Samalla ostin kukkapylvään päälle pitkävartisen muratin. Laitoin pienen vesilähteen solisemaan ja sytytin enkelikynttilän. Porraspäissä on isot keramiikkaruukut. Havujen ja kanervien joukkoon laitoin kynttilälyhdyt, sytytin sinne ensimmäiset kynttilät tänä syksynä.
Kuuntelin radiota, kudoin pitkän varren veljeni sukkaan. Meillä sisaruksilla on kodin perintönä tapana tahoillamme kuunnella iltahartaus ja sitä edeltävät hartaat sävelet.
Tässä on hyvä, olen kotona.

Hanki oma elämä

Kun työ ei enää kansoita eläkeläisen ajatusmaailmaa ja vapaudenhalu estää sitoutumasta muuhun toimintaan, on riskinä tulla ajan mittaan epäitsenäiseksi, liian riippuvaiseksi muista. Ajoittain ainakin minä tunnistan tämän tilanteen. Ajattelee ja seurailee varsinkin lastensa asioita, arvailee, odottelee, murehtii. Mukautuu liiaksi muiden toiveisiin, jos ei itsellä ole mitään omia menoja ja aikatauluja. Pikkuasioista voi tulla isoja, alkaa paisutella sanomisia. Odottelee vaikka tiettyä postia, joka kuitenkin tulee vasta ajallaan. Menettää itsenäisyyden tunnon.

Jotain aivan omaa ja kiinnostavaa pitää silloin aloittaa, mikä kullekin on mieluista ja mahdollista. Minä hurahdin aivan yllättävästi sukuselvityksiin. Olen kyllä kirjoittanut sukutaustoistani koosteen jo aiemmin, mutta en ole etsinyt itse tietoja asiakirjoista.

Netin kautta löytyy monia tiedostoja vanhemmista, edellisten vuosisatojen asioista. Varsinaisesti uutta tietoa en toistaiseksi ole paljon löytänyt enkä kaikkea hakemaani, mutta on hauskaa löytää jotain, vaikka isän isoisän perheen rippikirjamerkintöjä, osasivat lukea ja kirjoittaa ainakin välttävästi. Tai lukea joidenkin sukulaisten toistasataa vuotta vanhoja maahantulorekistereitä Ellis Islandin eli New Yorkin tulosataman asiakirjoista. Vastauksia kaikkiin arvoituksiin en ole löytänyt ja vikaankin voi mennä, kun en osaa kaikkea tulkita. Sain hienoa apua siirtolaisviraston työntekijältä. Löytämäni tieto isoäidin yllättävästä matkakohteesta osoittautui mahdottomaksi, kyseessä oli eri henkilö. Ainakin köyhien nuoruus oli 1800- luvulla lyhyt. Isäni äiti ja tädit lähtivät Amerikkaan piikomaan jo 16-18 -vuotiaina.
Eilen hurahti koko aamupäivä, kun kokosin lappusilta tiedot yhdelle paperille. Saatan aloittaa sukupuun tekemisen valmiille ohjelmakaaviolle.

On merkillinen tunne, kun vuosikymmenet ja vuosisadatkin hupenevat välistä pois, kun vaikka kirjaa lasten syntymiä 1870- luvulla, vuosisataa aiemmin kuin omat lapseni syntyivät. Sama tunne ajan katoamisesta tuli, kun joskus luin ortodoksien pyhimuystarinoita. Kun nunnat ja munkit mietiskelevät niitä, vuosisatoja sitten eläneistä henkilöistä tulee läheisiä.

Toinen hauskuus oli piirustuskurssi. Maalauskurssien jälkeen tuli tyhjän paperin kammo, mutta kansalaisopiston piirtämisilta olikin yllättävän hauska, kaikki muu unohtui. Harjoitustehtävistä tuli omasta mielestäni aika hyviäkin. Ihan virkistyin.

Tautien kourissa

Lapsesta asti- ystäväni on ollut kaksi viikkoa pahassa keuhkokuumeessa, hän jolla ei ole koskaan flunssaakaan. Kunto meni kurjaksi ja heikoksi, tilanne oli jo riskirajoilla. Keskussairaala otti hänet kiireellä sisään ja hoiti viikon tiputuksissa. Nyt hän on kotona, mutta toipuminen saattaa viedä viikkoja.
Sisarellani on ollut hankala ja kivulias iskias jo kolme viikkoa. Lääkkeet eivät tunnu auttavan lainkaan. Onneksi hän saa yöllä nukutuksi, mutta liikkuminen on vaikeata.
Tyttärelläni ja lapsilla on monioireinen, vaihteleva, yli kolme viikkoa kestänyt tauti: ajoiittain kovaa kurkkukipua, silmätulehdusta, päänsärkyä, ei juuri kuumetta. Apteekissa ja terveyskeskuksessa he kuulivat lukuisia samanlaisia kuvauksia pitkistä sairasteluista.
Blogimaailmassakin kuulee kivuista. Kolmannen portin Ellinoora on sairastanut tosi rankalta kuulostavaa sappivaivaa viikkokausia.
Tekee mieli sanoa jokaiselle sairastavalle: Voi lapsi parka, mihin kohtaan sattuu, saako puhaltaa? Toivottavasti kukin saa hyvän avun lääkäreiltä ja lähimmäisiltä.
Orkidea kukkii taas, vaikka kitui kauan!

Tuntuu aivan ihmeeltä olla terveenä. Yleensä minä olen saanut lapsilta tartunnat jopa räväkässä muodossa, joten odotellaan viime viikon hoitoreissun jatkoja.

Ikäharrastuksia

Selvimmin huomaan ikääntymiseni jälkiväsypäivistä. Yhtä ja toista jaksaa tehdä kuin nuorempanakin, mutta sitten pitää levätä. Nytkin Helsinginmatkan jälkeen olin seuraavana päivänä aivan väsyksissä, vaikka matkalla ei ollut mitään ponnistelua. Nukahdin iltapäivällä sängylle kirja vatsan päällä ja seuraavasta yöstäkin tuli harvinaisen pitkäuninen. Mikäs siinä, nythän on lepäilyyn aikaa. Olihan sitä kyllä nuorempanakin väsymystä, mutta ei voinut jäädä kotiin makailemaan.

Toinen kiusallinen vaiva on nimimuistin hataruus. Näin Akateemisessa kirjakaupassa Helena Lindgrenin. Nimi tuli melko pian mieleen ja hänestä Jorma Uotinen. Sitten muistelin muutkin Tanssii tähtien kanssa- tuomarit ja nimet tulivat melko vaivattomasti esille. Paitsi Jukka ...? Ei millään, ei vuorokauteen, vaikka nimi on aivan tuttu. Kotona näin isännöitsijämme nimen Haavisto ja siitä se pulpahti pintaan: Haapalainen.

Lohduttaudun sillä, että tämä koskee eniten julkisuudessa olevia, minun kannaltani fiktiota olevien nimiä, kuten näyttelijöitä, muusikkoja, kirjailijoita, juontajia. Ne eivät jääneet mieleeni koululaisenakaan, vaikka läksynä ja tenteissä olevat nimet painoin muistiini ja muistin hyvin. En kiinnitä tarpeeksi huomiota nimiin, kuin hyppään niiden yli. Sisareni on toista ääripäätä. Lapsena hän kyseli luokkatoverieni nimet koulukuvasta. Hän tunnisti kuvan perusteella luokkalaiseni, jos heitä tuli kirkonkylällä vastaan. Mies tietää missit ja nuorisobänditkin. Hän tarvitsee kaikenlaisia nimiä sanaristikoissa, minä teen sudokuja ja kryptoja.
Passiivisesti voin muistaa hyvinkin, siis jos annetaan vaihtoehtoja. Aktiivinen mieleenpalautus, että saa sanotuksi nimen, on monasti kuin paksun peiton alla, varsinkin väsyneenä. Joskus nimi löytyy aakkosia luettelemalla ja vaihtelemalla seuraavaa kirjainta. Alkukirjain on kuin portti, jota voi kolkutella. L-kirjaimella alkavat nimet ovat useimmin hukassa, siinä kohdalla on selvästi tukos. Pitäisi opetella painamaan nimiä mieleen.

Varmaankin tämä vastentahtoinen harrastukseni vain lisääntyy ajan kuluessa.

Etelänmatkalla

Teimme "etelänmatkan" Helsinkiin, vaivattomasti junalla ja mukavasti Ekstra-luokassa, edullisesti eläkeläislipuilla. Miehellä oli monena päivänä tilaisuuksia ja minä lähdin tällä kertaa mukaan. Sanon etelänmatkalla, koska harkinnassa oli joku isompikin matka, mutta ei viitsitty lähteä jonottamaan isoille lentokentille eikä ahtautua rasittaville lentomatkoille.

Eteläntuntua toi se, että Tampereen eteläpuolella puissa oli melkein vielä täysi lehti, täällä puut ovat jo enimmäkseen paljaina. Nautin keltaisen ruskan katselusta, Keravalla näin punaistakin. Mies teki työtä kuten aina junamatkoillaan, valmistelee seuraavaa kirjaa, ei juuri ulos katsonut, ehkä kerran, kun osoittelin keltaisena hehkuvaa haapametsikköä.

Ensimmäisen illan ohjelmana oli konsertti Musiikkitalolla. Ostin liput netistä ja vähistä mahdollisuuksista valitsemakseni paikaksi osoittautui D-parvi orkesterin takana. Konsertti oli aivan ihana ja helppotajuinen, Brahmsia ja Zemlinskyä, solistina Tuija Knihtilä. Ero Finlandiataloon on todella suuri. Siellä katselin tiiviisti soittajia mielenkiinnon säilyttämiseksi. Nyt teki mieli vain sulkea silmät ja antaa musiikin ympäröidä. Äänet nousivat ylös parvelle eloisina ja värikkäinä, takana istuminen ei sitä haitannut. Mielisoittimeni harppu pulpahteli kuin kevyet kuplat kuutamolammella tässä Merenneitofantasiassa, huilut ja muut puhaltimet kuuluivat raikkaasti.
Silmät teki kyllä mieli sulkea siksikin, että pääkatsomon penkkirivien ja käytävien rikotut linjat eivät ajan mittaan hivelleet silmää. Vierellä istunut nainen sanoi niiden särkevän hänen päätään. Ja istuminen oli vähän outoa. Alempana istuvan pää oli kengänkärkieni edessä, piti varoa ojentelemasta jalkoja. Isokokoisen mieheni oli vaikea saada jalkojaan sopimaan. Muutoin tilat myös näyttivät viihtyisiltä. Ulospäin talo ei kilpaile arkkitehtuurillaan, kuten hotellin ikkunasta otettu kuvakin kertoo. Seuraavalla kerralla koetan saada paikan toiselta suunnalta.

Lounastimme ystävien kanssa, kävin junalla Leppävaarassa kiertämässä tutut asuinsijat ja värikkäät vaahterametsiköt, vietin iltapäivän poikamme kanssa. Hän tuli ystävällisesti mukanani katsomaan Kiasman Afrikka-näyttelyn, vaikka oli sen jo nähnyt. Söimme WTC-talon Santa Fe:ssä ja sain niin ihanan vuohenjuustosalaatin, että tekee mieli sitä mainostaa: monenlaisia salaatteja, eksoottisia hedelmiä, mansikoita, hyvä kastike, kruununa iso lämmin viipale vuohenjuustoa. Perjantaipäivän istuimme Edistyksen päivillä kuuntelemassa tutkijoiden luentoja ihmiskuvasta: Jumalan kuva vai oman elämän sankari. Oli kiinnostavaa, tuli kunnolla ajatusvirikettä. Tapasimme vuosikymmenien jälkeen opiskeluaikaisen kämppäkaverinkin.

Toisen päivän iltana tuli jo mieleen, että kotiinkin voisi lähteä. Iso pyörä pyörii stadissa ympärivuorokautista kiertoaan ilman minuakin. Nyt on kiva kotoilla muutama päivä, ennenkuin lähdetään Jyväskylään hoitamaan lapsenlapsia, heillä kun on syysloma.

Mitäs me kotoilijat

Kuuntelin pojan sukkaa kutoessani radiosta Anu Harkin haastattelua kotoilusta eli homingista. Tajusin, että minähän olen synnynnäinen kotoilija, vaikka jokin minussa pitää sitä vähäpätöisenä puuhana! Tämä blogikin kertoo enimmäkseen kotoiluista, jonka eläkkeelle jääminen sallii.

Kotoilussa on olennaista, että suuntaa mieluiten toimintansa tai ainakin vapaa-aikansa kotiin eikä sen ulkopuolelle. Vuosia sitten mieleeni jäi Ikean mainos: Pysy kotona! Miksi pitää hankkia kallis koti, mutta siellä ei saa oleilla, vaan pitää olla aina menossa muualle?
Eläkeläisiäkin varoitetaan kovasti jäämästä "neljän seinän sisään". Moni eläkeläinen kuitenkin nauttii leppoisasta kotona olosta ja siihen liittyvästä luovuudesta. Ymmärrän toki varoituksen, jos kotona olo merkitsee yksinäisyyttä ja eristäytymistä. Nuorempia syyllistetään sohvaperunana olosta.
Kotoilun muodot ovat monenlaisia, mutta käsillä tekeminen on tyypillistä kotoilijalle. Käsin tehtiin pakosta varhempina aikoina, mutta kun ostotavaraa alkoi tulla varsinkin seitsemänkymmenluvulla, itse tekemisen taidot vähenivät. Nytkin ostettavaa on, mutta moni haluaa tehdä itse harrastuksen tai laadun vuoksi. Ruuanlaitto, sisustaminen, lemmikkieläimet, lasten kanssa puuhailu, käsityöt, lukeminen, huonekasvit, puutarha, marjastus, leipominen, puiden pilkkominen,musiikin kuuntelu, saunaillat, mökkeily, vieraitten kutsuminen kotiin, kotisohvalla löhöily ovat kotoilua. Maailma tulee helposti kotiin monien välineiden kautta, kun sitä haluaa.

Tämä kotoilutrendi on minusta kiinnostava asia. Kuusikymmen-ja seitsemänkymmenluvun trendinä ja ohjeena oli kuva neuvostonaisesta traktorin penkillä miehen rinnalla. Suomalainen nainen omaksui tämän ideaalikseen paljon vahvemmin kuin neuvostonainen koskaan. Tunnistan vaikutuksen itsessäni, vaikka en liittynytkään näihin ihailijaryhmiin. Sisäistetty vaikutus on se, että pitäisi suuntautua kodista ja itsestä ulospäin, olla aktiivinen muualla kuin kotona. En olisi seitsemänkymmenluvulla voinut jäädä kotiin lapsia hoitamaan tästäkään syystä. Etelä-ja Keski-Euroopassa kotikeskeisyys on ollut vahvempaa kuin meillä. Siellä kuulin jopa, että he säälivät suomalaista naista ja lasta. Meillä kuitenkin vieläkin sanotaan helposti, että kotikeskeinen nainen on hellan ja nyrkin välissä.
Kotoilutrendi liikkuu siis isommissa ajan virroissa. Menemiskultuurin paineissa eläviä voi trendiksi julistaminen helpottaa. Käsityö- ja sisustusblogien suuri määrä ja suosio kertovat trendistä. Kotoillaan me eläkeläisetkin nyt omalla tavallamme ja hyvällä omallatunnolla!

Runosauna

Avasin radion asetuttuani istumaan infrapunasaunaamme, pieneen yhden hengen kopperoon. Siellä tulee ilman kuunneltavaa aika pitkäksi, kun ei heitellä löylyjä tai ojennella pitkäkseen tai käydä jäähyllä. Jos on mietiskelytuulella, paikka on kyllä siihen sopiva.

Radiossa oli runoilta, syksyisiä runoja. Juuri luettiin Eino Leinon runoa, jonka sanat löysin nyt netistä.
"Mitä ne miettivät pienet linnut
metsässä syksyisessä,
kun pilvet riippuu ja mätäs on märkä
ja kuuset on kyynelissä?"

Kyynelet tulivat silmiini. Mitenkähän olin niin herkällä tuulella. Juuri sitä ennen kyynelehdin kuullessani televisiokonsertissa Mikko Alatalon Suojelusenkelin:
" Oi jos voisin paikata edes laudat lahoimmat
Tuon sillan, jonka yli kaikki lapset kulkevat".

Ilahdutuksia

Seniorikerhossa sanottiin, että ikäihmisen pitäisi aivojensa takia tehdä välillä jotain toisin kuin yleensä, silloinkin kun vaihtoehdot ovat vähissä. Voisi vaikka syödä eri kohdassa kuin muulloin tai vahdata eri ikkunasta pihalle.
Minulla ei kyllä ole varsinaisesti vaihtelun tarvetta asumisen suhteen, pikemminkin eri kodit tarjoavat muistiharjoitusta. Pitää miettiä, missä huushollissa kahvi olikaan lopussa ja mihin piti ostaa vessapaperia. Kuitenkin teki mieli Torpalla tehdä vähän muutosta. Ruokapöytä nostettiin toisen ikkunan ja pitkän penkin eteen. Ruokapöydän takaa vapautui pehmustettu puusohva vapaampaan käyttöön ja keinutuolille tuli mukavampi tila. Oikein oli hauska siinä sukkaa kutoessa katsella kirkasta syyspäivää eri vinkkelistä kuin yleensä! Ja nyt voin katsella maaten tuvan televisiota, mikä ilahduttaa selkääni.
Tuttuahan tämä huonekalujen siirtely minulle on. Varsinkin silloin, kun lapset olivat pieniä ja mies paljon poissa, vaihtelin jatkuvasti huonekalujen paikkoja. Sain sillä tavalla virkistystä kodin seinien sisällä.
Mieltä ilahdutti myös poikamme kolmen päivän visiitti. On hauskaa, kun olen viime vuosina saanut hänestä kuntoilukaverin, tästä meidän nuorestamiehestä. Jonkun mielestä hän taitaa olla jo keski-ikäinen. Aikuiset lapset elävät nykyään usein aivan erilaista elämää kuin vanhempansa ja haastavat heidän uskomuksensa elämän kulusta. Enää tämä ei tuota minulle valvottuja öitä, näen että voi elää hyvää elämää eri kaavalla kuin mikä minulle oli aikoinaan tärkeätä. Elää omannäköistään, ei ulkoa ohjattua elämää on poikamme motto.

Lepään piikkimatollani

Harva se aamuyö otan paidan pois ja levitän piikkimaton alleni. Muutama vuosi sitten niitä mainostettiin kovasti joulun alla. Ostin muutaman sellaisen lahjaksi. Muut eivät ole siihen innostuneet, mutta huomasin, että matolla makailu rentouttaa minua. Otin mattoja takaisin itselleni ja sijoitin yöpöydän ja sängyn väliin.
Heräilen melkein aina aamuyöstä ja joskus viiden maissa tuntuu, että unet loppuvat. Jos ne loppuvat, olen väsynyt päivällä. Joskus tulin kokeilleeksi mattoa yöllä ja huomasin, että olin ainakin torkahtanut. Otin maton apuvälineeksi unen pitkittämiseen.
Ei matto kovin pisteliäs ole pehmeän patjan päällä, mutta aluksi kuitenkin tuntuu sopivasti. Vähitellen pistely lakkaa tuntumasta. Olen mielestäni hereillä ja aikaa kuluu ehkä vartti. Havahtuessani huomaan kuitenkin , että tunti tai puolitoista on hurahtanut päivää kohti. Tämän akupunktiohoidon jälkeen uinahdan usein vielä tunniksi pariksi katselemaan väkirikkaita unia. Tässä siis yksi apukeino ikäihmisen lyhytunisuuteen.

Lapsi sydämessä

Katselin televisiosta Mikkelinpäivän jumalanpalvelusta, pikkulasten messua. Se ohjattiin kauniisti kuin Theraplay-periaatteiden mukaan: katse, ihailu, kosketus, laulu. Hyvä siinä oli nukahtaakin.

Mutta jostain syystä aivan kuin rintaani painaa murhe niiden puolesta, jotka ovat joutuneet kokemaan niin suuren surun, että sitä on vaikea sanoakaan: lapsen menetyksen. Tai sen, että odottava syli jäi tyhjäksi. Ja niiden lasten puolesta, joiden pyhäaamu on aivan erilainen kuin näiden kirkossa helliteltyjen.