Vaarallisia ja muita tuntoja

Tein kaiken mielelläni tätini auttamiseksi ja hautajaisetkin järjestelin mielihyvin. On ollut mukava kuulla, että hautajaiset olivat lämpimät, kauniit ja tätini näköiset, eivät synkät.
Mutta nyt nämä perikunnan asiat vähän tökkivät. Meitä on seitsemän jakamassa tätini pientä "pesää". Onhan se selvä, että minulle peruasiatkin jäivät, kun muut asuvat kauempana. Olen setvinyt pienen taloyhtiön asioita ja tehtyjä remontteja, joista ei mitään paperilla ole. Jouduin ottamaan kolmannenkin välittäjän arvion, kun edelliset arviot erosivat niin paljon toisistaan. Lunastuspykälä tuottaa hankaluutta, kun naapurin nuorimies oli sanonut laittavansa kapuloita rattaisiin. Hän on kiinnostunut laajentamaan omaa asuntoaan, mutta aikoo kait odottaa että hinta laskisi myynnin aikana ja vasta sitten ilmoittautuu. No, kysyn mitä tämä tarkoittaa, kun kerron hänelle hintapyynnön, kuten on sovittu.

Tajuavatkohan välittäjät muuten, että me asiakkaat arvioimme heidän myyntikykyään siinä, miten he käsittelevät vastaansa tulevaa asuntoa? Yksi oli hyvä, näki heti hyvät puolet ja heikkoudet,osasi punnita niitä, tajuan miksi hän onkin paikkakunnalla eniten myyvä. Asunnonvälitysasiat jopa kiinnostavat minua, mutta jokin tökkii kuitenkin.

Minussa nousee kiukkua joitain perikunnan jäseniä kohtaan, jotka eivät ole tulleet katsomaan tätiään eivätkä nytkään edes soita. Vastasin ilkeästi serkulle, joka laittoi tekstiviestiä harrastusmenoistaan, konserteista ym. Vastasin, että minun aikani kuluu perikunnan asioissa ja etten aio yksin asuntoa ja varastoja tyhjentää, että hänen pitäisi varata aikaa tännekin. Hän vähän säikähti, kun ei ole kiukkuiseen minuun tottunut.

Saapa nähdä, kuinka mieluisten tavaroiden jako sujuu? Minussa nousee tunteita, että minullehan ne lautaset kuuluvat,vaikka serkkukin ne haluaa.Ja se vanha painokuva, mummun Amerikasta sata vuotta sitten tuoma, sukkaa kutova tyttö ja koira metsätiellä,lapsuuteni taulu. Uskomatonta,minäkö, minäkin?!
Mies sanoo, että hän ostaa minulle vaikka minkä astiaston, kun vain pidän pääni kylmänä.

Tädin lopullinen poissaolo ei ole oikein avautunut, kun totuin toista vuotta käymään hänen tyhjässä asunnossaan.Kuukauden päästä pidämme siellä hänen lähiystäviensä kanssa muisteluhetken, kun kaikki kodissa on vielä ennallaan. Heistä saattaa olla tulossa minunkin ystäviäni.He ovat minua vähän nuorempia. Tädillä oli neljännesvuosisadan itseään nuorempia ystäviä, niiden lisäksi jotka jo ovat mullan alla. Sellaisia kannattaisi siis ihmisen itselleen hankkia.

Enkeliviesti

Eilisaamuna kananmunakotelosta lennähti valkoinen höyhen. Sellaista ei ole koskaan ennen tapahtunut. Olen lukenut enkelikirjoja, joissa sitä pidetään enkelin merkkinä. Laitoin höyhenen pöydälle ja jatkoin aamupuuhia.
Iltapäivällä tuli flunssainen, väsynyt olo ja menin lepäämään. Ennen nukahtamista minulle tuli äkisti hyvä olo ja kuin tunne, että jostain otettiin minuun yhteys. Tuli selkeä tunne, että täti tai tädin enkeli antoi viestin, että tädillä on nyt hyvä olo ja että hän haluaa kiittää. Silloin tuli se aamuinen höyhen mieleen. Tuli vaikutelma, että täti on jossain hyvässä tilassa, jonka yläpuolella on vielä kirkkaampaa.
Illalla soitti naapuri ovikelloa ja toi minulle valkoisen, kauniin enkelilampetin. Sen juurelle laitoin höyhenen.
Viime yönä nukuin ensimmäisen kerran viiteen viikkoon hyvin.

Minkähän takia luterilaisuudessa enkeli liitetään vain lasten iltarukouksiin, vaikka Raamatussa on lukuisia mainintoja enkelien voimatoimista?

Hautajaisten jälkeen

Lähetin juuri kiitosilmoituksen muistamisista lehtiin. Hautajaiset olivat toissapäivänä. Yhdet sukulaiset ovat vielä majoitettuna paikkakunnalla.Perunkirjoitusten valmistelukin piti jo panna alulle sen verran, että saatiin hajallaan asuvan perikunnan allekirjoitukset valtakirjaan.

Mitä nyt pitäisi tehdä, järjestää ja muistaa, on ollut vireenä mielessä viimeiset viikot. Tutulla paikkakunnalla, tuttujen tapojen mukaan on ollut yksinkertaista järjestää asiat eikä ollut kiirettä, mutta monia yhtäaikaisia osiahan on hoidettava. Ehdin suunnitella asioita istuessani viimeiset viikot tädin vierellä hoivaosastolla. Monet osallistuivat tehtäviin, mutta jonkun pitää olla koordinaattori hautajaisissakin. Kuinkahan he oikein selviävät, joille tulee äkillinen, koko elämän mullistava kuolemantapaus hoidettavaksi? Järjestelyjen keskellä itse asia on ollut usein ikäänkuin taka-alalla ja kuoleman lopullisuus unohduksissa. Joskus olen katsonut kelloa, että kohta on aika lähteä hoivaosastolle.

Hautajaispäivänä oli kotikylässä kaunis talvisää ja aurinko valaisi kotikirkon puuveistoksista alttaritaulua.
Kun arkku tuotiin kirkkoon, hyökyivät mieleen ne hetket sairaalassa, jolloin silittelin tädin lämpimiä käsiä ja kuumaa otsaa ja hän oli vielä läsnä.Ja sekin hetki, kun kädet alkoivat viiletä.

Kyllä kaikki sujui hyvin ja tilaisuudet olivat kauniit, 60 ystävää oli tullut paikalle,vaikka toiset samanaikaiset hautajaiset jakoivat väkeä. Tädin lempivirret laulettiin komeasti, kun oli paljon lauluihmisiä, ystävät muistelivat monipuolisesti ja minunkin puheeni kulki niinkuin sen olin ajatellut, musiikkiesitykset olivat kauniita, tunnelma lämmin. Ruoka oli maukasta ja se riitti hyvin.
Täti oli hieno, monipuolinen,lämmin, aktiivinen ihminen.Hänen sydämensä oli sellainen, josta laulu sanoo: Se riemuitsee sun riemustas, se tuntee huoltas, tuskias.
Mutta vieläkin herään viideltä, kuin odottamaan että soitetaanko hoivaosastolta.

Tyhjä koti

Avaan oven, sytyttelen valoja. Tuttu takki naulakossa, villasukat laatikossa.
Kaikki on paikoillaan, huonekalut, astiat kaapeissa, valokuvat hyllyssä, taulut seinillä, vaatteet komerossa, alusvaatteet laatikossa, kylpyhuoneessa saippua ja pesuaineet.On lämmintä ja puhdasta. Voisi panna kahvinkeittimen päälle ja asettua asumaan. Kuuluu toimelias, mistään tietämätön raksutus; keittiönkello, herätyskello. Muuten on täysin hiljaista.
Olohuoneessa melkein narahtaa tuoli, melkein vierii lankakerä, melkein kuuluu iloinen ääni: Jaha, sieltä tultiin.
On vaikea tajuta, että se aika ei koskaan palaa, tämän kodin yli neljänkymmenen vuoden elämä, kodin joka oli avoin kuin koti monelle, lepopaikka elämän keskellä.Kyläilyt, diakoniaseurat,sukankutimet,yöpuulle menot,aamukahvit,lauantaisaunat. Se on nyt näin, sanoisi täti. Se on nyt näin, koetan sanoa itselleni.

Tädin muistolle

22.11. klo 21.40

Hetkenä iltayön tummenevan
tuli luoksesi enkeli taivahan.
Hän irrotti tuskaisat kahleet maan,
vei taivaskotiin, valoon kirkastuvaan.
Ovat kaivatut rakkaat vastassa tiellä,
soi ylistysvirret ihanat siellä.

20.11. vietettiin viimeistä syntymäpäivää. Tuli ystäviä, oli kahvin tuoksua, annoin hänellekin makua suuhun, laulettiin lempivirsiä. Tädin silmästä valui kyynel, toinenkin. Ystävä pyyhkäisi poskea. Kyllä hän kuuli, kyllä hän tajusi.

Rakas sitkeä sissi

Tätini hengittää edelleen, vaikka monta kertaa on luultu, että lähtö on käsillä. Yhtenä yönä soitettiin, että hengitys katkeilee, tulisinko. Aamuun asti istuin ja laskin hengitystä: seitsemän hengenvetoa, tauko. Pulssi oli niin nopea, ettei sitä pystynyt laskemaan, suoni tykytti kaulalla. Aamupuolella hengitys rauhoittui. Tästä on jo neljä päivää. Kuume on noussut ja laskenut. Joinakin päivinä hän on saanut juoduksi vähän energiajuomaa ja vettä, joskus hän on tukehtumaisillaan nielaisun jälkeen ja pitää imeä kaikki pois nielusta. Kuinka ihminen voi elää viikon melkein ilman nestettä?
Tänään tuntuu, että limaneritys on vähentynyt ja hän saa juoduksi, otti itse kiinni mukiinkin. Jogurttiakin oli syötetty.Hän on vastannutkin jotain, joo, on.
Suuri osa ongelmaa on jonkinlainen aivotukos, joka viime viikolla oli tapahtunut, silloin kun huono käänne tuli. Sitä ei heti huomattu. Se on tehnyt oikean käden hervottomaksi, vienyt puhekyvyn ja aluksi varmaan nielemisen. Hän kurkotteli vasenta kättään ylitseen. Tajusin, että hän hakee toista kättään. Laitoin oikean käden vatsalle ja vasemman sen päälle ja hän tunnusteli kättä. Koetin sanoa siitä jotain, että se käsi on mennyt tunnottomaksi.
Kun kävelen sairaalaa kohti, näen hoivaosaston parvekkeen jouluvalot ja ajattelen, että menenkö viimeistä kertaa. Joskus on raskasta lähteä ja astella sinne. Olen laittanut hänen huoneeseensa viimevuotiset koristevalot ja kukkia. Illalla olin siellä kymmeneen. Panin oven kiinni ja veisailin vaatimattomalla äänelläni virsiä. Se tuntuu rauhoittavan häntä. Hänen kodissaan on aina ystävien vierailuilla otettu virsikirjat esiin. Kasvojen voitelu Nivealla, tukan kampaaminen ja kädestä pitäminen ovat hänelle mieluisia. Olen kutonut kolmet sukat siellä. Minulle tuodaan siellä kahvia ja pullaa, tosi maistuvia.

Nyt sisareni ajoi vapaapäivänään pitkän matkan takaa ja istuu tädin vieressä. Eräs tädin entinen työkaveri haluaa tulla ensi yöksi valvomaan. Yöhoitajalla on kyllä hyvin aikaa, enemmän kuin hoitajilla päiväsaikaan, kun on kaikki kierrokset hoidettavana. Siksi olen ollut siellä enemmän päivällä. Monet ystävät ovat käyneet. Mutta nytkin on nähty, että hädässä ystävä tutaan. Jotkut lähisukulaiset eivät edes soita.
Eilen selasin saatto-ja hautajaisvirsiä. Täällä on tapa, että ystävien ja tuttavien autoletka saattaa vainajan hautausmaan kylmätilaan. Ennen lähtöä veisataan, arkku suljetaan, liikenne pysähtyy ruumissaaton ohittaessa.
Voiko täti sittenkin parantua tästä? Tänään sitä uskaltaa kysyä. Pidetäänkö ensi lauantaina tädin 87-vuotisjuhlat?

Saattohoitoa

Tädilleni tuli keuhkokuume. Torstaina viikko sitten hoivaosastolta soitettiin torstaiaamuna, että täti on kuumeessa. Sitä oli 39 astetta. Hänelle laitettiin antibioottikuuri. Kuume laski nopeasti. Täti oli väsyneempi, mutta puheli normaalisti, sunnuntaina oli sekava. Syötin häntä väsymyksen takia päivittäin.

Tiistaina kuume nousi uudelleen. Kun menin aamupäivällä osastolle, hän ei reagoinut mihinkään, silmät olivat melkein nurinpäin puoliavointen luomien takana ja hengitys korisi. Tulehdusarvot olivat korkealla. Hän ei niellyt mitään, jogurtin yritys piti imeä suusta pois, ei hän niellyt vettäkään. Siitä asti hän on ollut jonkunlaisessa koomassa. Soittelin sukulaisille ja tädin ystäville.

Iltapäivällä hän alkoi täristä ja hengitys katkeili, kuuului jonkinlaista valittavaa ääntä. Hain hoitajan ja hän laittoi nopeasti happilaitteen. Tärinä johtui happivajauksesta. Hän olisi varmaan menehtynyt siihen ilman lisähappea. Kuume nousi illalla 39,3 asteeseen, laitettiin suppo. Hoitajat ehdottivat, että jäisin yöksi. Täti siirrettiin vapaaseen huoneeseen ja minulle tuotiin sairaalasänky.

Oli tavallaan mukavakin kokea hoivaosaston yö. Oli hyvin hiljaista, tädin hengitys vain korisi. Kerroin tädille, että olen paikalla, laulelin "Mun kanteleeni kauniimmin" ja iltavirsiä, luin Isämeidän rukouksen, jonka hän kotona aina puoliääneen luki iltarukoukseksi, siunasin Herran siunauksella. Istuin ja kudoin sukkaa.

Jo yhdeksältä menin petilleni, kun talo asettui yöpuulle. Yöhoitaja kävi monta kertaa tunnissa katsomassa ja imi limaa pois. Hän sanoi, että minun ei tarvitse mistään huolehtiä, kyllä hän hoitaa. Sairaalaosaston sairaanhoitaja tuli välillä käymään ja he käänsivät tädin kylkeä kaksi kertaa. Aamuyöstä torkahtelin, mutta havahduin aina kun ovesta tuli valo hoitajan kulkiessa. En tiedä, tajusiko täti läsnäoloani. Mielessä pyöri, mitä kaikkea pitää kuolemantapauksessa järjestää. En ole ennen alusta asti sellaista tilannetta hoitanut. Kyllä kaikessa varmaan neuvotaan. Myös monia muistikuvia tädistä tuli mieleen, erityisesti abiturienttitalvesta, jolloin asuin hänen luonaan.

Aamu koitti, tädin hengitys rauhoittui, torkahdin. Kuume laski 38 asteeseen.
Aamulla kuudelta hoitaja keitti minulle kahvit. Kun avasin verhot, maa oli peittynyt paksuun valkoiseen vaippaan. Lääkäri tuli, kuunteli keuhkot, totesi liman siellä, keuhkokuume diagnoosiksi.Laitettiin antibiootti lihakseen.

Eilen hän availi silmiään valon osuessa niihin, mutta ei tuntunut näkevän mitään eikä reagoi puhutteluun. Koetin taas laulella, jutella, rukoilla tuttuja rukouksia ääneen. Iltapäivällä hän kiskoi happiviiksiä ja ne otettiin pois. Hoitaja sai juotetuksi vähän vettä. Hoitajat ovat olleet hyvin huolehtivaisia, suorastaan helliä. Nesteytystä ei ole laitettu, niinkuin kuolevan ja tajuttoman potilaan kohdalla suositus on. Kai tässä siitä on kysymys? Vai voiko hän toipua vielä?

Minua väsytti ja lähdin illalla kotiin nukkumaan. Sovittiin, että ei soiteta ennen kuutta.
Nyt kun panen koneen kiinni, lähden taas katsomaan, mikä on tilanne. Mitään soittoa ei ole kuulunut, hän siis hengittää.
Olisi ihme, jos hän tästä paranisi. Toivoisin, että voisin olla hänen vierellään lähdön hetkellä.

Toipuminen

Se hyvä puoli flunssasta on, että siitä toipuminen on ilo. Vielä viikko sitten tuntui, etten jaksa mitään eikä mikään huvitakaan enkä mitään osaisikaan tehdä. Kun kuume ja pärskintä loppuivat, jäivät jalat ja kädet voimattomiksi pitkäksi aikaa. Sukankutimen pitely oli ranteille liian raskasta. Uimahalliin menon ja vesijuoksun ajattelu jo väsytti.
No nyt jalat kantavat ja käsissä on voimaa, niin paljon kuin tässä iässä tarvitaan. Mielikin virkistyy. Ilmoittauduin uudelle kurssille, työpaikan veteraanien tapaaminen kiinnostaa, menen tänään gospeljumppaan, laitatin polkupyörään nastarenkaan.
Vielä siis toivun ja pääsen liikkeelle!

Hyvinvoinnin asiantuntijat

Lasten pahoinvointi, nuorten pahoinvointi, vanhusten huono hoito - kaikki viranomaispuutteiden syytä!?

TV-keskustelussa mielenterveysongelmista toipunut nuori nosti esiin perheen ja ystävien tuen. "Mutta eihän ne ole asiantuntijoita", tuomitsi juontaja. Lastenkin ongelmien avain on median mukaan psykiatrien lisääminen. Määristä tehtyjä laskelmia en muista,mutta valtavasti lisää heitä siis tarvittaisiin.

Aina odotan, että joku vetoaisi lasten ja nuorten vanhempiin ja muihin läheisiin.Että vanhempia kannustettaisiin olemaan läsnä lapsilleen ja nuorilleen,vedottaisiin siihen, että se on tärkeätä lapselle. Vuosikymmeniä Suomessa on hoettu: "Ei vanhempia saa syyllistää". Syyllistäminen on eri asia kuin vastuu ja usko siihen, että voin itse auttaa lapsiani voimaan hyvin. Ei se kuunteleminen, yhdessäolo, sylissäpito, yhdessä tekeminen psykiatrin koulutusta vaadi.

Toki tiedän, että lapset,nuoret ja perheet tarvitsevat kriittisissä tilanteissa myös ammattiauttajan luotsausta eteenpäin. On tärkeätä, että osaavia ja inhimillisiä ammattiauttajia on saatavilla, kun hätä tulee. Mutta hyvin laajasti tarvittaisiin myös uudenlaista kannustusta vanhemmuuden toteuttamiseen, vaikkapa vertaisryhmiä, yhteistä vanhemmuuden opiskelua, hyviä kokemuksia tuottavia elämyksiä perheen kanssa, uskoa perheen, suvun ja lähimmäisyyden voimaan, elämän arvojärjestyksistä keskustelua. Sellainen kampanja olisi ehkäisevää työtä. Laajemmassa mielessä "koko kylä" tarvitaan luomaan lapsille turvallista elinpiiriä. Välittäminen on avainsana: olet minulle tärkeä.

Tarvittiin italialainen nuori nainen nostamaan kampanja "soita mummolle", hän kun ihmetteli etteivät opiskelijat Suomessa pidä yhteyttä isovanhempiinsa. Ei vanhuksen yksinäisyyden poistoonkaan ensisijaisesti tarvita masennuksen asiantuntijaa.

Mikä meitä suomalaisia vaivaa? Mikä muu oikeasti voi olla tärkeämpää kuin läheisten ihmisten hyvinvointi? Ja mikä muu itselle tuottaa enemmän elämäniloa ja mielekkyyden kokemusta kuin yhdessäolo läheisten ihmisten kanssa?

Hiljainen on kylätie

Olen yksin Torpalla, mies lähti pitämään luentoa. Minulla on paha flunssa, olo on voimaton ja uusia oireita sikiää. Hyvä että joku meillä vielä jaksaa liikkua.

Ilma on sumuinen. Ohut ja repaleinen lumipeite myötäilee maata.
Ketään ei kulje tällä sivutiellä, kun peltotyöt on tehty ja maat lepäävät. Naapurin pariskunta menee aamulla töihin ja palaa iltapäivällä, postiauto käy kerran päivässä, siinä liikenne. Paikallislehti on päivän virike.
Erityisen hiljaiselta tuntuu nyt, kun tämän sivutiemme varrella olevan talon Saima on muuttanut keskustaan. Ennen ajattelin, että Saima se siellä kuitenkin kahvia keittelee ja hakee postia,lähtee keppien kanssa lenkille. Nyt täällä ei ole ketään muita kuin minä.Kaksi tienpään viimeistä taloa ovat tyhjentyneet jo toistakymmentä vuotta sitten. Saima, kodissaan niin viihtynyt, kyllästyi hiljaisuuteen ja tosiaan muutti. Nyt hän käy keskustassa jumpassa, kirkossa, kyläilee, käy itse viereisessä kaupassa, katselee liikennettä ja ihmisiä.

Jotenkin kuitenkin viehättää tämä hiljainen harmaus, siihen uppoaminen.

Mielen syövereissä

Eläkeläisenä maalla tapaan melko vähän ihmisiä. Unissani olen aina isossa ihmisjoukossa, menossa jonnekin, etsimässä jotain,isojen rakennusten vaiheilla, yleensä hämmentyneenä ja hukassa.
Toinen osallisuus ihmispiiriin on netissä, keskustelupalstoilla.Siellä olen usein vielä hämmentyneempi.
Aihe kuin aihe - ruoka, terveys, ihmissuhteet, asuinkunta, politiikot, vähemmistöt-vaikka aihe ei alunperin olisi edes negatiivinen kannanotto, ennen pitkää kirjoittajat alkavat sättiä ja nimitellä toisiaan. Pyrkimys toisten kannanottojen ymmärtämiseen puuttuu kokonaan. Kun aihe on alunperin kaunaan ja vihaan pohjaava, teksti nousee kuin pohjattomasta likakaivosta. Yksipuolisuus, äärimielipiteet, asioiden kärjistäminen, realiteettien torjuminen ovat käytössä. Tietyistä poliitikoista on tehty koko kansan tai paikallisia syntipukkeja. Heidän päälleen voidaan kaataa aivan aiheettomia syytöksiä, joita media ja kansa toistelevat samoin sanakääntein yhtenä sopulilaumana, kuin kohde ei olisi ihminen lainkaan.
En ymmärrä, mistä tämä pohjaton kauna ja viha vieraita ihmisiä kohtaan kumpuaa maassa, joka on maailman hyvinvoinnin kärjessä, epätasaisesti kyllä. Pelottaa ajatella, että liikenteessäkin liikutaan samojen vihaa tirskuvien ihmisten keskellä.Vai ovatko nämä nettipalstoille kirjoittavat jokin erityinen kansanosa?

En usko seitsemänkymmenluvun koodiin aggression purkamisen hyödyllisestä vaikutuksesta. Tulee surullinen olo siitä, että niin moni ihminen on katkeroitunut ja sallii itselleen matalamieliset hyökkäykset toisia kohtaan. Onko lukuisilla ihmisillä näin paha olla? Onko henkinen kehitys unohtunut? Nimetön nettikirjoittaminen voi vahvistaa mielen pimeyden kanavia.

Maailman ihmeitä

Tämä syksy on ollut oikein matkustuskautta. Järjestin tädille vierailijoita matkojen ajaksi.
Kävimme ensin Ranskassa, nähtiin kauniita vanhoja taloja ja punaisia tiilikattoja, EU-parlamentti, katedraaleja. Sitten risteiltiin Välimerellä, nähtiin huikeita maisemia ja auringon nousuja, kuutamoöitä, lukuisia kuuluisia historiallisia kohteita, ihastuttiin Napolin värikkääseen kaupunkikuvaan, katseltiin tulivuoren tuhoja ja aktiivisen Strombolin purskahduksia, uitiin Korfun kirkkaissa vesissä ja kuvattiin jalkapallon kokoisia, oransseja meduusoja, syötiin herkutellen, vain hiukan keinuttiin yöllä kuin kehdossa.

Välimeren kanssa kilpaili seuraavalla viikolla mökkimaiseman väri-ja valokylpy, jossa aurinko hehkutti keltaisia puita ja sinistä taivasta. Tyyni vesi kuvasteli sitä kaikkea. Auringonlasku oli värikäs panoraama, kun aurinko laski suoraan vastapääisen rannan taa, toisin kuin kesällä.

Sitten oli vuorossa kaupunkipäivä maalla asuvan viisivuotiaan Annan kanssa. Parasta siinä retkessä olivat kauppojen liukuportaat ja kävelykadun kiipeiltävät kivipatsaat. Uusi leikkipuisto oli hauska tuttavuus, jossa Anna kuunteli englanninkielistä leikinohjausta. Torilla oli kiltti setä, kun antoi omenoista näytepalan. Annakin kirjoitti nimensä listaan, jolla torin siirtoa toiseen paikkaan vastustettiin. Ravintolassa Anna osasi tilata rapeakuorisen pizzan, johon tuli kinkkua ja ananasta. Oli hienoa, kun pöydän vieressä oli leikkinurkkaus käytössä ruokaa odotellessa. Ruoka oli hyvää ja Anna sanoi tarjoilijalle: "Juuri tällaista pizzaa minä odotinkin."
Kirkkopuiston naispatsas oli Annasta kiinnostava ja hän osasi lukea ensimmäisen nimen: MINNA. En ollut koskaan huomannut, miten hyviä kiipeilypuita kirkkopuiston laidan matalat männyt ovat. Niiden alla oli hämäränsuojainen leikkitila.
Retken hupennus oli paluumatka linja-autolla. Päästin ensimmäisen bussin ohi, seuraava teki kiertolenkin. "Parempi vaan, että näkee enemmän", tuumi Anna. Hän katseli tarkkaan bussin täyttäviä isoja koululaisia. Yksi huippukaunis tyttö puhui kännykkään vierasta kieltä. Maailman ihmeiden kiintiö ei ole vielä täynnä.

Runsauden keskellä

Luonto on tänä vuonna tarjonnut runsautta. Ensin oli miestä korkeammat lumivallit ja viikosta toiseen jatkuvat kireät pakkaset, sitten valkoisena röyhyävät pihlajat ja muu kevään kukinta, kesällä jatkuvat helteet ja järviveden lämpö, sitten tuulet, ukkoset ja myrskyt, kaatosateet. Syyskesän viljavainiot lainehtivat ja tuoksuvat, jyväkuormat kulkevat tiellä. Pihlajanmarjat ovat jo punaisia, omenat kypsyvät, mustaherukkapensaat notkuvat.

Jo kuukauden tupaamme ovat ympäröineet mustikkametsät, joissa sinisenä avautuvat aukeamat yllättävät: voi ei, voi Luoja, kiitos, tässäkin näin paljon, tässäkin missä ei koskaan ole ollut marjan marjaa. Tulen metsästä hien peitossa ja otan suihkun tuvan nurkalla ulkona, se on kesää. Saan letkusta aurinkolämmitetyn veden ja kesänraikkaan olon. Puhdistan marjani ulkona, heiluttelen perkaussiivilää, katselen pihapiiriä. Valkoiset perhoset tanssahtelevat ympärillä, laskin niitä kymmenen. Toinenkin arkkupakastin täyttyy, pikapakastus kohisee helteessä. Sähkölaskutkin ovat ennätyksellisiä.

Puolukka alkaa punertaa, sitäkin tulee paljon.Mitähän muuta syksy tuo?

Pikkutyttömäinen olo

Askartelusta tulee pikkutytön olo. Ja tätä oloa meille iloksemme tarjoavat lehti- ja kirjamyyjät. Muuten en voi selittää, miksi minäkin taas pitkän paussin jälkeen askartelin ET-lehden tilauksen, vaikka sen olisi netissäkin voinut tilata. Ja nyt on jo tehtynä Valittujen Palojen "Uudet konstit, vanhat aineet" -kirjasen askartelutehtävät. Lähettäminen on kyllä vielä harkinnassa. Ja ajatella, että juuri minut on valittu tarjousten kohteeksi harvojen joukossa, minut jolle tulee enää niin vähän postiakaan!

Tilasin kahdeksan vuotta Yves Rocherin kasvovoiteita, joitten tilauksessa myös piti etsiä liimalappuja ja kiinnittää niitä oikeaan kohtaan ja tehdä muita askartelutehtäviä. Firman kauppakin olisi kyllä ollut 10 km päässä. Mutta oli mukava saada paketti ja avata se ja aina mukana oli pikku yllätys. Kahdeksan vuoden jälkeen minut alennettiin aloittavaksi ja silloin lopetin.Olin jo kyllä perin kyllästynytkin turhiin lappusiin, kun yksinkertaisemminkin voisi toimia.

Tehdessäni näitä tilauspalapelejä ja lukiessani myyntikirjeitä olen ihmetellyt, mitähän ne laatijat oikein ajattelevat keksiessään kirjeitään ja kuinka syvälliseen tietoon aikuisen naisen sisemmistä tunnoista nämä tilausmuodot perustuvat? Nolottaako heitä narrata näin ihmisiä? Mutta miksi ei, jos narrattavat mielellään sortuvat?

Ihana sade!

Pitkä hellejakso alkoi jo uuvuttaa. Pihanurmikot kuivuvat ja kellastuvat. On hankala matkustella, kun pitäisi olla kotona kastelemassa pihakukkia ja kasvimaata. Viljat kituvat.Kävin aamulla katsomassa mustikkaa. Se oli pientä, kaipasi vettä sekin.Ja säätiedotusten lukijat puhuvat edelleen "sateen riskistä"! Ranta-ja terassilomalaisiako kaikki meteorologit vain ajattelevat? Sääkartalta katsoja toivoo sen sijaan sadepilven kuvaa omalle alueelle. Odotin, että lukija sanoisi: Pohjanmaalla on nyt ainakin pieni sateen mahdollisuus!

Paras kesäsää on minusta se, kun samana päivänä sataa ja paistaa, siis "epävakainen sää". Kun samalla hetkellä satoi ja paistoi, äitini ennusti aina: "Sataa ja paistaa, huomennakin sataa". En ole tullut seuranneeksi, pitääkö paikkaansa.

Tänään sitten lankesi odotettu ihana sade,oikein runsas ja pehmeä ja se kestikin pari tuntia.Läksin keskustan asunnolta kilometrin päästä pyörällä tätiäni katsomaan hoivaosastolle, vaikka oli jo vähän lankeavaa kosteutta ilmassa. Muistin, että ennen sanottiin: Kyllä kesä kuivaa minkä kastelee.
Siellä se täti oli tyytyväisenä ja kylvyssä virvoittuneena, mutta mieli liikkui sujuvasti nuoruuden vuosikymmeniltä nykyhetkeen,kussakin ajassa läsnäolevana. Varsinainen aikakone!

Lopulta ajelelin autolla takaisin maalle.Minusta on mukava ajella sateessa, siinä on kuin pienessä piirissä ja hupussa, saa ajaa alle satasta.
Nyt maa imee vettä, ruusut tuoksuvat, mustikat pullistuvat.

Oi aikoja

Nyt on yöttömän yön ja röyhyävän koiranputkipellon sekä lupiinin aika, ruusun aika on täällä alkamassa ja liljojen.Syreenin aika on kuihtumassa pois ja tuoksu muuttuu pahaksi niinkuin kaikessa lahoavassa. Metsät ovat suopursujen peitossa melkein kuin Espoon metsät keväällä valkovuokkojen. Muistin, että olin kauan halunnut saada suopursutaulun. Hain kimpun pursuja, tutkin niitä ja tein kaksi taulua, toisen pehmeillä pastelleilla, toisen sekatekniikalla.Tänä vuonna oli mahtava pihlajankukan aika, en ollut huomannutkaan että tällä kylällä on pihlajia kaikissa pihoissa.Vuorenkilpi kukki hienosti.Tuomen aika meni myös ja kultaisen voikukkapellon aika.Narsissien ja tulppaanin ajoista on jo aika jättänyt.Pian on ahomansikan aika, kukkia on paljon. Kun aamulla avaa ikkunan, kukkuu käki, on vielä se aika ja koivuvastojen aika. Kun voi pitää ikkunoita auki,on kesä.Kesä on vahva aamukahvin kanssa tuvan portailla auringossa.
Näin jatkuu, kukilla ja pensailla ja puilla, linnuilla, valolla, pimeydellä on aikansa.
Elokuun kultaiset viljapellot, ilta-auringon laskevassa valossa lainehtivat ja sitten sadosta korjatut jäivät mieleen, kun työaikana palailtiin pääkaupunkiseudulle sunnuntai-iltaisin. Niitä voi jo odottaa. Ja sitä että tähdet alkavat näkyä.Syksyn vaahterat hehkuivat punaisina työpaikkani ympärillä. Istutin tännekin kaksi vaahteraa, entisestä pihasta tuotuja taimia.

Rikas ajoista on Suomen luonto ja nyt sen vaihteluja on aikaa seurata,eläytyä niihin. Mielelläni vielä monia, monia vuodenkiertoja katselisin.Ne toistuvat, uusiutuvat,toisin kuin ihmisen vaiheet.Jatkuvat sittenkin, kun yhden katsojan silmät sammuvat.

Pilvibongarin hoitotahto

Viime sunnuntaina lähdin täältä pikkumummolasta kuin koko kesäksi ja nyt torstai-iltana istun täällä taas. Lastenhoitoapua tarvitaan, kun pienyrittäjätyttärelle on kertynyt runsaasti töitä.Johan minä toivuinkin edellisestä jaksosta, kun nukuin kaksi yötä hyvin.Tulin mielelläni.
Nuo pilvet, ne ovat kaikkialla seuranani. Katselin niitä tältä viidennen kerroksen parvekkeelta viime käynnilläni hartaasti, seurasin kauan tuota taivaan muuttuvaa taideteosta. Katson kuinka maalaisin tuon kohdan, mietin alkaisinko yrittää vain taivaan kuvaamista.
Nyt on kaukaisten mäkien sinisen profiilin yllä kullanpunertava reunus, sitten tummanharmaalla pohjalla hohtaa vaaleanharmaa vuoristoinen pilvikuvio, yläpuolella harmaanvalkoista kumpua ja sitten kultainen aukko, kuin portti maahan pilvien takana. Ylöspäin pilvet vähenevät, haihtuvat silmissä ja siniset taustat suurenevat. Kuvio elää, värit sammuvat vastapäisen auringon painuessa.Pitäisi varmaan hankkia kirja, josta oppisi erilaisten pilvien nimet.
Lapsena katselin pikkusiskoni kanssa usein pilviä, löysimme vuoria, linnoja, laivoja, kultareunaisia taivaan maita. Ne olivat viisikymmenluvun maalaislapsen elokuvat, alati vaihtuvat kuvat.

Hoitotahtoni on, että jos joudun vuodepotilaaksi, minut asetetaan niin, että näen ikkunasta edessäni taivaan ja pilvet ja mielellään vielä puiden latvat.Tätinikin piristyi, kun pääsi ikkunapaikalle.

Kirkkaus

Minulla on jo kuudeskymmenes viides kesä, mutta silti tämä ihana valo ilahduttaa sydämen pohjia myöten. Jotenkin täällä Torpalla on kirkkaampi valo kuin muualla, melkein kuin Tornionjokilaaksossa toukokuussa. Nyt on ollut monta aurinkoista päivää peräkkäin.Tänä aamunakin taivas on pilvettömän sininen.
Parasta kesää on istua varhain aamuauringon kirkkaudessa lämpimillä puuportailla kahvikuppi kädessä ja tervehtiä pihan pääskysiä.Syreenit alkavat avautua ja tuoksua portaiden molemmin puolin, käki kukahtelee.Illalla saunan jälkeen katselin, kun navetan taakse laskeva aurinko siveli valoa vastapäisiin puihin, erityisesti isoon kuuseen. Se on kaksoiskuusi. Enoni ja naapurin Jussi ovat kuulemma kymmenvuotiaina kietoneet kaksi kuusentainta yhteen.Siitä on kulunut 75 vuotta.
Mieheni ihastelee kesäyön valoa, ei malttaisi mennä nukkumaan.
Pohjoispuolen avovintin ikkunasta näkyy myös pohjoissuunnan valo. Sinne olen vienyt nyt kaikki maalaustarvikkeeni. Pesin mattoja ja ne kuivuvat auringossa ja tuulessa, niihin tulee puhdas tuoksu.
Tämän vaiheen hienoutta on se, että on aikaa nauttia hetkestä. Tulevasta kun ei tiedä, ei säätiloista eikä elämän käänteistä, on vain tämä kirkas hetki.

Hauras mieli

Tätini mielenmaisemat hoivaosastolla ovat nyt jatkuvassa muutostilassa. Hän piristyi huomattavasti, kun hänet siirrettiin ikkunapaikalle paikan vapautuessa, kuten olin toivonut. Hän näkee taivaan, männynlatvat tuulessa ja kevään vihertymisen. Ikkunalaudalle sopii kukkia ja valokuvia niin, että hän näkee ne paikaltaan. Ihmettelenkin mielessäni, miksi hoivaosaston seinät eivät ole täynnä värikkäitä kuvia, kun siirto ovensuupaikalta vessan oven edestä ikkunanäkymiin teki niin elähdyttävän vaikutuksen vanhukseen.

Sitten eräänä aamuyönä tuli rytmihäiriöitä ja arvelun mukaan myös aivotukoksia. Hän siirtyikin vuosikymmenten taakse, nuoren aikuisen vaiheeseen. "Nyt tuli pesäero", hän sanoi tullessani, "ja äiti on lähtenyt jonnekin". "Jakakaa vaan, tämä talo", hän oudolla äänensävyllä jatkoi. Lapsuudenystävä oli tuonut hänet tänne täysihoitolaan, kun hänellä ei ollut enää menemistä kotiin. (Kotitalo siirtyi minun isäni ja perheemme omistukseen kuusikymmenluvulla mummon kuoleman jälkeen). Kaikki hänen sisäruksensakin olivat nyt elossa. Tuntui, että oli olemassa kotipaikkaan liittyvä trauma, joka nyt nousi pintaan.Mitään lisäselvyyttä siitä en kuitenkaan saanut, vaikka koetin tarkennella.

Arvelin, että olen johdattanut hänet lapsuusaikaan, kun olin vienyt hänen katseltavakseen kotimökin seinällä olleen taulun.Omaa kotiaan hän ei nyt muistanut lainkaan. En hennonut kertoa omaisten kuolemista, ei olisi pitänytkään.
Toin sitten hänen omasta kodistaan kaksi muuta taulua entisen tilalle sekä ottamiani valokuvia hänen omasta asunnostaan. Varoen näytin niitä joskus. Ensin ainoa missä oli jotain tuttua olivat keittiön verhot.
Vähitellen tilanne parani ja hän oli taas hyvinkin selkeä, muisti kotinsa ja läheisten kuolemat. Hänen äitinsä ja sisarensa kuolivat kumpikin tädin luona lyhyen sairausajan jälkeen, kun hän talutti heitä vessasta sänkyyn.Sitä hän aina ennen puhui toivomuskuolemana itselleenkin.

Entistä seurallista luonnetta on jäljellä. Olen laskenut, että yli kaksikymmentä ihmistä käy häntä katsomassa, vaikka kovin moni ystävä on jo kuollut.Erityisen ilon tuotti, kun hänen esimiehensä 25 vuoden takaa tuli häntä katsomaan. Hän oli kirjoittanut vierasvihkoon, että hymy on edelleen herkässä ja että muisteltiin menneitä aikoja. Se selvästi eheytti tädin muistikuvaa omasta elämästä. Hoitajat sanovat niin pitävänsä tädistäni, kun hän on niin elämänhaluinen.

Muutama päivä sitten keskustelimme jotain hänen asunnostaan, kun hän tuntui sen nyt hyvin muistavan ja kysyikin siitä jotain. Kerroin, että naapuri lupasi leikata ruohot hänen pihastaan ja hän mainitsi jotain sen korvaamisestakin. Kysyin sitten ensimmäisen kerran, haluaisiko hän mennä joskus kotiin käymään. "En minä, se on niin vaivalloistakin", hän vastasi.

Mutta seuraavana päivänä hän oli aivan menossa kotiin, oli unohtanut ettei pysty kävelemään eikä edes istumaan pyörätuolissa. Kengät pitäisi hakea ja sängyn laidat laskea, Kuopion kokoukseen lähteä. Anna-sisko odottaa kotona.

En tiedä,kuinka suuri osuus minun ohjailullani hänen hauraaseen mieleensä on. Tuntuu, että pienetkin virikkeet ovat siinä hiljaisuudessa suuria.Haurastuvissa aivoissa on muistijälkiä monesta ajasta, mutta kokonaiselämäkerrallinen muistaminen on hajonnut, se tulee esiin vain hetkittäin. Kuva, kysymys (kuten lapsuudenystävän kysymys: koska pääset kotiin sieltä sairaalasta),jokin kommentti saattavat sysätä toiseen aikaan.

Mutta mikä on vaihtoehto - valkoinen seinä ja hiljaisuus? Naapuripetin Maijaa ei kukaan käy katsomassa. Hänen puheissaan vilistävät lukuisat ihmiset ja tilaisuudet, on menoja häihin ja ristiäisiin.

Ja toki on kysymys verenkiertohäiriöiden, epilepsian ja tukosten vahingoittamista aivoista, joissa edelleen tapahtuu hapertumista.Tänään, kun kävin kävin katsomassa, hän kysyi: sano nyt ihan selvä mielipide, pitäisikö minun pärjätä vielä kotona? Tästä päästiin ainakin sillä hetkellä levolliseen lopputulokseen.Onkin ollut helppoa, kun hän ei ole tuskaillut kotiinpääsyä kuten niin moni laitosvanhus. Silti on vaikea uskoa, ettei hän kaipaisi viihtyisään, hyvinhoidettuun kotiinsa, joka oli monille muillekin avoin kuin koti. Jonnekin se asia on säilötty.
Minkähänlainen lie minun vanhuuteni?

Kestokesä

Yllätyskesän lämmössä menimme katsomaan saarimökkiämme ensimmäistä kertaa tänä vuonna. Viimeksi kävimme siellä syyskuun puolivälissä.
Veneen käännöstä asti meillä on tutut roolit. Hän nostaa veneen laidan, minä otan vastaan. Hän menee istumaan soutajan paikalle, minä työnnän korkeavartiset kumisaappaat jalassa veneen irti pohjasta ja nousen sitten veneen sisälaitoja myöten kokkaan istumaan.Hän soutaa, matka saareen on lyhyt.
Katse kiertää järven ääriä, kysytään, onkohan kaikki kunnossa.Vesi on niin korkealla, että veneen saa hyvin vedetyksi maihin. Minä nousen ensin, nostan samalla osan tavaroista maihin. Painollani pidän venettä tasapainossa, kun hän nousee veneessä. Kannamme tavaroita isolle puupöydälle. Vien kylmälaukun kellarikuoppaan, nyt emme taida laittaa kaasujääkaappia päälle, kun olemme vain huomiseen. Kuopassa oleva muuripata on pysynyt siistinä.
Minä menen ottamaan lasioven edestä riu'un, joka on vinosti oven edessä kertomassa linnuille, että tässä on este.Kiskon liukuoven auki. Kuistilla on taas linnunjälkiä, arvaan että jostain löytyy pieni vainaja, joka on tunkeutunut sisään jostain rakosesta. Otan avaimen piilopaikastaan. Sisällä on kaikki paikoillaan, ilmakin jo lämmennyt ja kuivunut, tuuletusaukot jätettiin syksyllä auki.
Syömme pikalounaan, paikallissta kaupasta ostettua lämmintä grillibroileria.Sitten seuraa kevättuuletus ja siivous. Haen järvestä pesuvettä, kauhon siitepölykerrosta pois veden pinnasta. Siivoan ensiksi kuistin ja löydän västäräkkiparan. Kannan petivaatteet, matot, sohvatyynyt ulos aurinkoon, rapsin lehdeksillä katot ja seinät ja hyllyt, lakaisen, pyyhin pinnat ja lattiat, pesen näkyvät tahrat ikkunoista. Jätän varsinaisen pesun toiseen kertaan. Puusee on kunnossa, vanhat ET-lehdet pinossa tuolilla, pitää muistaa seuraavalla kerralla tuoda uusi kasa ET-lehtiä. Täällä niistä löytyy aina uutta luettavaa.
Mies haravoi huolellisesti, nostaa lehdet metsän puolelle maata lannoittamaan, kokoilee pudonneita männynoksia. Siivoilen saunaa ja saunakuistia, tuon varastosta matot ja poppanaliinan kuistin pöydälle. Lauteet ovat sileät, muistan että laitoin syksyllä niihin pellavaöljyä. Kannan matot ja petivaatteet paikoilleen, petaan petin tuomillani lakanoilla.

Keitän kahvit,istun mukin kanssa kuistin nojatuoliin, katselen järven kimallusta ja vastarantojen profiilia, joka aina ilmaantuu piirustuksiini. Kaikki on kuin viime kesänä. Tuntuu, että juurihan täältä viimeksi lähdettiin, on kuin talvea ei olisi ollutkaan!

Tuuliviiri näyttää edelleen tuulevireen suuntaa. Se ei kitise, kun syksyllä kaadoin sen juureen vanhaa ruokaöljyä. Kuiva, kallioinen maa on lämmin jalan alla, kuin lämmitetty lattia.
Enää en suunnittele tänne mitään laajennuksia enkä remontteja, tämä on hyvä näin. Ennen piirsin aina loman alussa laajennuspiirroksia. Mitään ei koskaan tehty, paitsi ulkomaalausta, saunan alushirsien vaihtoa ja kattopäällystystä 20 vuotta sitten.

Saaren eteen tulee lintupari, kaakkureita luulen. Käki kukahtaa rantametsikössä ja sitten kuuluu mustarastaan vihellys. Se on uutta täällä. Sorsa kirahtelee ja kauempana töräyttää joutsen.
Lämmitän saunan, kannan vedet, kiukaan päällä riipputelineessä kypsyy makkara iltapalaksi kuten aina, ennen saunaan menoa teen salaatin valmiiksi. Menen ensin uimaan ja vesi on yllättävän lämmintä, mittari näyttää 23 astetta pinnassa. Aloitan saunomisen yksin, kun otan kovemmat löylyt, oikaisen lauteelle, laitan pojan koulussa tekemän puisen saunatyynyn pääni alle. Täällä taas!
Saunan jälkeen lepään, luen omalla sohvallani, mies toisella, 16 vuotta sitten asennettu aurinkosähkö antaa lukuvalon nurkkiin. Siniseen makuusoppeen on ihana mennä nukkumaan ja odottaa aamun kirkkautta. Yöllä herään mielelläni pissalle, katselen himmentynyttä maisemaa, jossa kuun puolikas heijastuu veteen ja joutsen töräyttää taas hiljaisessa yössä, lokki kirskahtaa.Jokainen ääni kuuluu myös sisälle, luonto on läsnä. Missään muualla en nuku kymmeneen.

Jatkuvuuden tunne on voimakas, kahdenkymmenen kolmen vuoden kesät avautuvat mielessä. Työelämän paineissa tämä oli hoitopaikka, vesihoitola, sielun lepo. Rannan joskus isoissakin vastalaineissa opettelin vaikeuksien voittamista niitä aallonharjalta toiselle myötäillen. Vanhanaikaisten roolien tuki auttoi parisuhteen kiukuissa: mies sahasi polttopuita kuin isäni ennen, hänelläkin oli kotirooli. Olisi kauheata, jos joku murtautuja rikkoisi vuosikymmenten sielunrauhan.

Oikea äiti

Äitienpäivän jälkeen mielessäni on kysymys, kuka on oikea äiti. Monen lapsen kokemuksen mukaan joku muu kuin biologinen äiti on ainakin samanveroinen, mutta eri tavalla. Varhainen leimautuminen ja perinnölliset samankaltaisuudet yhdistävät syntymä-äitiin niissäkin tilanteissa, joissa äiti ei pysty huolehtimaan lapsestaan, mutta on virhe uskoa, että se riittää.

"Se joka rakastaa ja hoitaa" on se kokemuspohja, mistä kasvuvoimia antava vanhemmuus koostuu. Iloitsen syvästi niistä ystävistäni, jotka ovat luoneet hoitamiinsa "toisten lapsiin" korvaamattoman ja elinikäisen ihmissuhteen. Tämä on usein tapahtunut erittäin ristiriitaisissa ja kypsyyttä koettelevissa elämäntilanteissa. Tällainen suhde jatkuu sen jälkeen, kun virallinen huoltosuhde on päättynyt ja äiti (sijaisäiti, perhehoitaja, lapsikylä-äiti) on esimerkiksi eläkkeellä.
Kovin yksinäisiä ja riskinalaisia ovat elämän taistelukentillä ne lapset, joilla ei ole aikuistumisensa kriiseissä vanhempaa ja kotia, jonne palata tankkaamaan. Oli ihana kuulla nuoresta miehestä, joka äitienpäivänä oikaisi itsensä entisen hoitovanhempansa sohvalle vatsa täynnä ja nukahti siihen. Uskon, että hänen sisimpäänsä karttui siinä lämpöä ja jatkuvuuden tuntoa arjen varalle.

"Se riemuitsee sun riemustas ja tuntee huoltas, tuskias" määrittelee äitiyttä tuttu laulu. Jos ihminen vielä lainaa nuorelle autoaan, kuten edellä kerrottu sijaisäiti, on kyse jo aika paljosta.
Minun elämäni olisi toisenlainen, ellei tätini olisi ottanut minua luokseen asumaan parikymppisenä. Anoreksiani parani sen talven aikana ikäänkuin vierihoidossa, vaikka täti ei asiaa sillä tavalla osannut ajatellakaan. Joskus paljon myöhemmin yritin sitä hänelle kertoa ja kiitellä.

Uutisissa kerrotaan tänään, että lastensuojelun tarpeessa on paljon enemmän lapsia kuin mitä tiedetään. Seuraavassa lauseessa kaivataan lisää sosiaalityöntekijöitä. Miksi ei kaivata oikeita vanhempia, sellaisia jotka paneutuvat lastensa tarpeisiin, jakavat heidän riemujaan ja tuntevat heidän huoliaan, saavat motivaation elämäänsä lasten takia? Missä on kampanja vanhemmuuden arvostamiseksi?

Eläkeläisten ruokataloutta

Ruokataloutemme sai uutta ilmettä, kun miehellä todettiin kakkostyypin diabetes noin vuosi sitten. Tytär oli jo sitä ennen siirtynyt perheineen vähähiilihydraattiseen ruokavalioon pienen tyttärensä huikean makeannälän takia. Hän suositteli sitä meillekin. Pikku hiljaa niin tapahtui.Olin jo kauan ajatellut, että pitäisi vähentää leivän syöntiä.Iltaisin varsinkin hain yhä uusia voileipiä, siis verensokeri nousi ja laski ja kierre syntyi. Se oli vain lapsuudesta asti tullut niin ykkösasiaksi - saatteena leivinuunissa paistuvan ruisleivän tuoksu hankien yllä, kun hiihtäen palailin koulusta kotiin.

Nyt pääateria useimmiten laitetaan höyrykeittimessä: alimpaan astiaan broileria, pihvejä, kalaa mausteineen, seuraaviin kukkakaalta, parsakaalta, wokkisekoituksia ja ylimpään sulamaan voita, vähän mineraalisuolaa ja sitruunaa, kypsymisjärjestyksessä asetellen. Sitten vain odotellaan valmistumispiippausta sudokua ratkoen.Ja ihme kyllä, lihakin kypsyy höyryssä ja maistuu. Lisänä on aina oliiviöljyllä maustettu iso salaatti, jossa usein on jotain juustoa tai avokadoa mukana. Joskus kyllä paistan pannulla tai uunissa, esim. munakoiso-vuohenjuustopihvejä. Lihapulliin tarvitaan vain mausteita, ne pysyvät kasassa ilman korppujauhoja. Jälkiruuaksi on usein oman pihan ja metsän marjoja, hedelmiä, jogurttia, kermavaahtoa, rahkaa.
Aamuisin jo oikein odotamme kahvia leipäjuuston ja kerman kera sekä munakasta, eilinen salaatti menee mukana. Se laittaa, joka ensiksi nousee. Lounas on joskus turkkilaista jogurttia ja pähkinöitä, joskus jokin keitto, esim. helppo broileri-pakastevihanneskeitto. Ruisleipää otan ehkä palan tai pari päivässä. Mies syö varrasleipää. Voipaketti kuluu hitaasti, kun sitä pannaan harvoin leivän päälle.

Joskus leivon manteli-tai kookosjauhoilla pikku leivonnaisia.Tumma 81-prosenttinen Lidlin suklaa on herkkuhetki,lähes päivittäinen. Pullat ja piirakat ovat jääneet, mutta kylässä otamme, mitä tarjotaan. On kiva huomata, että lastenkin herkkumaku on muuttunut vähäsokeriseksi. Marjat ja kermavaahto menevät täydestä ilman makeutusta tai minimakeutuksella, samoin tumma suklaa.

Riisi, peruna, pasta ja kaikki keinotekoiset rasvat, einekset ja leikkeleet ovat meiltä jääneet. Nyt vasta olen lukenut tuoteselosteista, miten paljon lisäaineita ja sokeria lisätään kaikkiin teollisiin tuotteisiin.
Ruokakaupoissa on pitkiä ohi käveltäviä rivistöjä: sipsit, virvoitusjuomat, keksit, pullat, valkoinen leipä, einekset, karkit, ryynit, jauhot ja makkarat paitsi Vatajan nitriitittömät nakit.
Ruuanlaitosta on tullut helppoa ja silloin tällöin, kuten eilen vappuaattona, on kiva laittaa pieniä kodin juhlahetkiä kahdestaankin: siisti kattaus, kynttilät palamaan,lasi valkoviiniä, jälkiruokaherkku tällä kertaa karpaloista,jotka hain lähisuolta samana päivänä. Ne ovat hetkiä, jolloin ei kaipaa minnekään muualle.

Mikä on tulos? Miehen paino on laskenut 20 kiloa, minun normaalipainosta pari kiloa, kummankin kolestroliarvot ovat parantuneet entisestään, varsinkin hyvä kolestroli on noussut ja mikä tärkeintä, miehen sokeriarvot ovat pysyneet hyvinä 1-2 iltaisin otetun metformin -tabletin avulla. Insuliinia ei ole tarvinnut aloittaa.

Nettisivustojen ruokasotakeskustelua seuraamme ja joskus olen siihen osallistunutkin. Onhan se metkaa, että viime vuosikymmenten ruokasuositukset ovat johtaneet diabeteksen ja ylipainon räjähdysmäiseen lisääntymiseen. Tutkimuksia arvioidaan metatutkimuksin uudelleen ja niistä ollaan jatkuvasti montaa mieltä. Työväestön sydänkuolleisuus väheni kuulemma Pohjois-Karjala-projektin aikana monella muullakin alueella ja muissa maissa ja väheneminen alkoi jo ennen projektia. Em. projekti koski vain miehiä, naisilla samalaista ongelmaa ei ollutkaan. Mielestäni tärkeätä kaiken tämän keskellä on seurata omaa hyvinvointiaan ja toimia sen ja kohtuusperiaatteen mukaan.

Nyt THL on hieman muuttamassa virallisterveellisyyden suosituksiaan,kun tutkimuksista ei ole löytynytkään todisteita eläin- ja maitorasvojen oletetuista haitoista. He myös suosittavat luomuruokia. Miksi aina luomua oleva voi ei kuulu suosituksiin, vaan keinotekoiset rasvaseokset edelleen? Ostaisin käsittelemätöntä, mieluiten kuivaheinällä tuotettua maitoa, jos sitä jostain löytyisi. Oli metkaa, kun Innsbruckin kaupungin laitamalla tuli vastaani kaksikin navettaa, toinen kirkon vieressä, joista myytiin suoraan täysmaitoa. Lisäaineetonta lihaa löytyy harvoin, Vatajan nakkeja ja leikkeleitä ostetaan. Onko teollisesti käsitelty ruoka suuresti syyllinen terveysongelmiimme?

Tyhjäkäyntiä

Yli kolme vuotta olen ollut eläkkeellä ja nyt on ensimmäisen kerran tullut tyhjäkäynnin tuntoja. Mitä oikein tekisin, kysyy mieli, sellaista mikä kiinnostaisi. Ikkunoiden pesu ruutujen välistä, kylpyhuoneen lattian peruskuuraus, vintin siivous - eipä huvita. Käsitöitä tein koko syksyn, mutta nyt ei ole senkään aika. Yhteydet ystäviin ovat harvanlaisia.
Teen kyllä enimmäkseen samoja asioita kuin tähänkin asti, mutta jokin tilan muutos on ilmennyt. Onhan tässä ohjelmaa, kursseja, pieniä matkoja, perhejuhlaa, lastenlapsia, miehen läsnäolo, mutta jotain puuttuu.
Ennen kaikkea sävytti tulevaisuus ja valmistautuminen uusiin tehtäviin.Onhan se tuleva läsnä tietysti nytkin, esim. kuntoilun tavoitteena ettei pian joutuisi toisten hoidettavaksi.
Siis pakoa odottavasta tulevaisuudesta.Siinä se sävyero.
Taitaa olla, että se tätini auttaminen on auttanut minua välttämään tarpeettomuuden tuntoa. Sehän oli viime syksyyn asti aivan puolipäivätyöhön verrattavaa puuhaa. Nytkin käyn lähes päivittäin, mutta hän pärjää siellä ilman minuakin.
Mitään suurta lisää en silti kaipaa. Kun on enemmän ohjelmaa, on jonain päivänä sitten väsynyt.
Alan ymmärtää, miksi moni tarttuu lasiin aikansa kuluksi.Vaatii suurta sisältä nousevaa tasapainoa elellä mielekästä elämää, jos on tarpeeton, yksinäinen, sairas tai rahaton.
Nyt pitää varoa, etten ala esim. vaihtaa asuntoa saadakseni puuhaa!Pitää rauhoittua, rentoutua,nauttia tästä päivästä,kevään ja valon lahjasta. Minullahan on itseni ja yhteiskunnan antama lupa olla vapaalla pitkän työelämän jälkeen!

Helpottava tapaaminen

Tapasimme Lapin rajoilla tutussa kurssikeskuksessa, kuusi entistä työyhteisöni eläkeläistä. Oli mukava ajatus matkustaa paikkaan, johon liittyy paljon hienoja, joskin osin paineisiakin muistoja.Olemme kaikki olleet eläkkeellä muutaman vuoden tai vähemmän.
Kolme paikallisinta jäsentä huolehtivat ruuista.Saimme herkutella Lapin itsetehdyillä tuotteilla ja nauttia vieraanvaraisuudesta.
Ensimmäisenä iltana istuttiin saunan jälkeen takkatulen ääressä ja kerrottiin kuulumisia, mitä kullekin on tapahtunut. Toisena aamuna käytiin läpi ikävimmät ja mieltä edelleen vaivanneet työ-ja eläkkeellejäämiskokemukset.Kuuntelimme toisiamme, jaoimme tuntoja. Vain yksi meistä oli voinut jäädä eläkkeelle aivan oman suunnitelmansa mukaan. Se on jättänyt koko työelämää ja itsetuntoa leimaavan tahran mieleen. Kyllä on työelämässä kehittämistä, jos nostettava eläkeikä aiotaan kunnialla saavuttaa tulevasuudessa.
Iltapäivän kirkastuessa kuljimme laavulle, joimme nokipannukahvit ja iloitsimme vaaramaisemista.Palattuamme kerroimme iloisimmat ja kannustavimmat muistot toisillemme. Kerroimme samalla toisillemme mitä hienoa toisistamme muistamme. Ydintehtävässä onnistuminen oli kannustavinta. Osalle oli jäänyt niistä elinikäisiä ihmissuhteita. Työtoverien tai esimiesten huomaavaisuus oli myös jäänyt lämmittämään mieltä.
Vielä jaoimme eläkeohjeita toisillemme: Katkeruutta emme haudo, haemme iloa, lähdemme liikkeelle, vaalimme mielekästä tekemistä, iloitsemme siitä terveydestä mitä meillä on, elämme tätä päivää.
Minäkin sain kuulla yllättävää palautetta siitä, mitä olen joillekin merkinnyt ja se ilahdutti sydäntä.
Viimeisenä päivänä koimme kaikki erityistä helpotuksen tunnetta. Olimme tulleet kuulluiksi ja nähdyiksi. Moni sanoi, että oli helppo puhua, kun toiset tiesivät mistä oikein puhuttiin ja olivat osallisiakin samoihin tuntoihin. Eläkeläisyys toi myös puhumisen vapautta.
Me olemme nyt työpaikkamme historiaa ja moni asia siellä on muuttunut. Kaikesta emme halua enää tietääkään, mutta tuttujen ihmisten kuulumiset kiinnostavat.
Me muistamme samoja aikoja ja asioita. Aikanaan teimme parhaamme. Totesimme, että paljon enemmän oli sittenkin hyviä asioita, omaa kasvua ja oppimista, vaikeuksista selviämisen antamaa voimaa, yhteistä ponnistusta ja jakamista.
Tämä pieni piirimme oli meille rikastavan yhteisön kokemus Pekka Himasen sanoin.

Taitamattoman tuhinaa

Olen tässä työelämän jälkeen joutunut huomaamaan, että en osaa tehdä mitään oikein hyvin, monia asioita toki kotitarpeiksi. Eläkkeelle jäädessäni päätin, että en ohjelmoi itseäni enkä pakota mihinkään, vaan katson mitä minusta nousee, mitä oikein haluan. Sitä seuratakseni aloin blogin kirjoittamisenkin.
Nyt totean siis, etten osaa tosiaankaan mitään hyvin. En osaa laittaa hienoja illallisia, kuten yksi ystäväni,en tehdä upeita käsitöitä kuten lapsuudenystäväni, en uida kahta kilometriä vauhdilla kuten toinen ystävä. En osaa remonttihommia kuin aivan alkeellisesti. En ole sosiaalinen enkä aina vieraanvarainen kuten tätini, en hauska seuraihminen, en kiinnostava kotiinsa linnoittautunut originelli kuten kouluaikainen ystäväni.
Pääsiäisen ihanien musiikkiohjelmien aikana huomaan, kuinka moni osaa laulaa ja soittaa korkeatasoisesti, minä en ollenkaan. Kuuntelen paljon klassista musiikkia, mutta kuulomuistia minulla ei ole juuri lainkaan, joten tunnistan vain aivan erityislaatuiset teokset kuten Maurice Ravelin Boleron tai Griegin Aamutunnelmia, en siis ole musiikin asiantuntijakaan.Miljardit ihmiset ajavat autoa suurkaupunkien ruuhkissa, minä hädin tuskin kotikulmilla, sekin opeteltuna vasta eläkkeellä. Lukunopeuteni on kyllä hyvä, mutta usein luen niin erittelemättä ahmien, että en muista lukemaani. Kirjoittamista arvostaisin, mutta en ole opetellut kaunokirjallista kirjoittamista, asiatekstiä ehkä jonkin verran, koska olen kirjoittanut kaksi kirjaa ammatissani.Mieheni on kuitenkin huippukirjoittaja.

En edes kaivannut tällaisia taitoja, kun opiskelu ja työ täyttivät mieleni, pärjäsinkin ja sitouduin liiankin paljon työpaikkoihini.Ihailin vain toisten käden tai mielen taitoja. Itsetuntoni oli ammatillisesti aivan hyvä, vaikka kovin rajallisiksi nekin taidot ovat nyt osoittautuneet.

Ja nyt vasta olen huomannut, kuinka tylsä ja taitamaton ihminen oikeasti olen! Eihän meillä lapsina syrjäkylässä mitään harrastuspiirejä ollut.Uimaopetuksenkin antoivat isommat tytöt.Olen valmis maksamaan lastenlasteni harrastuspiirien maksut, jos he jotakin innostuvat opettelemaan.

Onko minulla nyt jäljellä muuta kuin äitini vahva toivomus: Ei tarvitse olla etevä, kun vain olisit kiltti! Isä sanoi murroiän kamppailujeni aikana: Älä koskaan mene ammattiin, jossa pitäisi olla ihmisten kanssa tekemisissä. Kumpaakin toivetta uhmasin vuosikymmenet, mutta ne ovat vaikuttaneet mieleni pohjalla.Olen itse(kin) rakentanut pääni päälle lasikattoa. Mieheni äiti taas oli vakuuttunut, että tästä pojasta tulisi jotain suurta. Mitähän kaikkea minä olen sanonut lapsilleni??

On minulla hiukan taipumuksia piirtämiseen ja väritkin löysin viime talvena.Nöyrästi siis harrastelen niitä kansalaisopistossa ja koetan kehittyä, vaikka alkutekijöissä olenkin. Olisi pitänyt nuorempana varata aikaa omaan harrastukseen, mutta turha sitä on nyt surra, menen vain metalligrafiikan kurssille seuraavaksi. Tämä siksi, että on mukava oppia jotain ja joskus tuntea vähän onnistuvansakin. Pitää nyt etsiä joitain lohtulauseita.Olen kirjoittanut perheemme ja sukujemme tarinan, kirjoitan jatkuvasti lastenlasten päiväkirjaa sekä omaa päiväkirjaani. Nyt kokoan sukutarinaa täydentävää valokuvakokoelmaa. Ehkä ne kiinnostavat lapsenlapsia tai heidän lapsiaan joskus.

Täällä Torpalla saan olla vain olemassa,jatkaa äitini suvun elämää vanhassa talossa. Se on armollista. Joutsenet töryyttelivät juuri yli peltoaukean. Koetetaan pärjätä näillä eväillä!

Puuhellan ylistys

Torpalle laitettiin muutama vuosi sitten Susanna- puuhella vanhan kaminan tilalle. Se on erinomainen kapistus ja hoitaa yhtä aikaa monta tehtävää. Tupa lämpiää nopeasti, uuniin voi laittaa lihapotin kypsymään tai paistaa pullaa, hellalle sopii monta kattilaa ja pannua, vaatteet kuivuvat oskarinoksilla tai pellinvarsilla, pesuvettäkin voi tarvittaessa kuumentaa, elävä tuli virkistää. Tämä edellyttää tietysti, että on hyviä polttopuita ja meillä onneksi niitä on.
Eilen oli mieleni apea, kun tulin Torpalle, oli vähän pettymyksiä ja hämminkiä. Täällä kotilieden lämmössä olen taas tasoittunut.Olen katsellut auringon nousua tuvan päätyikkunasta, hiihdellyt auringonpaisteisilla hangilla, kuivatellut hikiset vaatteet hellan päällä, keittänyt mutteripannulla kahvia hellalla, katsellut kuutamon valoa illalla, nukkunut puutalon viileässä,lammittänyt selkääni uunin kyljessä.

Hoivaosastolla

Joskus vuosia sitten mietin nähdessäni televisiossa kuvia hoivaosastolla suu auki makaavista hoidokeista, että millaistahan se ihmisen elämä silloin oikein on. Nyt hoivaosastolla käynnit ovat melkein jokapäiväistä arkeani.
Tätini on pitkäaikaisasukkina kolmen hengen huoneessa. Hän makaa liikkumattomana ja syötettävänä petissään, hänen kotoaan tuomani värikkään huovan alla.Herättelen hänet syömään ja hän syö aina melkein kaiken. Ruoka on muusattua,se on välttämätöntä, mutta monipuolista. Ruuan jälkeen pitää pestä tekohampaat, raikas suu on hänelle mieluista. Voitelen myös kasvot Nivealla ja tukan pesun jälkeen laitan papiljotit harveneviin hiuksiin.
Kantapää on haavoilla ja selkään sattuu, mutta niistä ei sovi paljon kysellä. Hän ei ole koskaan halunnut valitella vaivojaan. Kipulaastari helpottaa varmaan osaksi.Kylpypäivä on viikon kohokohta, ruoka varmaan päivittäin ja varmaan myös vierailijat, vaikka useimmiten hän ei heitä seuraavana päivänä muista käyneiksi, tuntee kyllä tulijat. Vierailuvihko välittää tietoa kävijältä toiselle.

En osaa nytkään sanoa, mitä siellä makaavien mielissä liikkuu tai mitä mieltä tätini on tästä elämänsä vaiheesta. Olen silloin tällöin kysynyt häneltä, mitä hän siellä maatessaan ajattelee. Vastaus on ollut: en minä mitään ajattele. Keskustelua rajoittaa se, että useimpina päivinä hänen puheensa katkeaa kesken lauseen, loppu unohtuu tai ei saa sanotuksi.

Vein vastapäiselle valkoiselle seinälle hänen kotoaan vanhan painokuvataulun, jonka hänen äitinsä on tuonut Amerikasta yli sata vuotta sitten. Siinä on sukkaa kutova tyttö koiran kanssa metsätiellä. Se on ollut hänen kotinsa seinällä koko hänen elinikänsä. Monena päivänä hän on saanut sanotuksi siitä jotain, että hän katselee sitä, että se on tuttu.

Tädin tila vaihtelee paljon. Eilen hän on puhellut ja ilahduttanut sillä vierailijoitaan, tänään sanoja ei juuri tullut. Yhtenä päivänä hän sanoi, ettei hänen aikansa tule siellä pitkäksi, kun hoitajat tulevat niin usein tekemään jotain. Sitten hän sanoi kuitenkin: toivoisin että istuisit siinä aina.
Tällä osastolla hoitohenkilökunta on ystävällistä, tervehtivät aina vierailijaakin ja juttelevat mukavasti. Kuulen muistakin huoneista, miten he kärsivällisesti maanittelevat joitain asukkeja syömään, avaamaan suun tai nielaisemaan.Jotkut heistä ovat tunteneet tädin jo hänen voimiensa päivinä.

Toistenkin kahden asukin kunto vaihtelee. Keskipetillä on viehättävän oloinen rouva, joka nukkuu aina, mutta herää itse syömään sen vähän, mitä syö. Eilen hän sanoi, että haluaisi jutella jotain. Kuuntelen sitten ja nyökyttelen, kun hän ei kuule. Hän myös pyytää apua pikku asioihin, pääpuolen laskuun, vesimukin saantiin jne. Hän kiittelee kauniisti ja sanoo: olet ihana ihminen ja hymyiletkin. Hän arvelee, että hänen äitinsä käy minun tätiäni katsomassa.Hoitajienkin hymyjä on kommentoi: sinä et hymyillyt. Hoitaja sanoi hädissään: minulla on vähän murheita. Voi, minä rukoilen sinun puolestasi, sanoi vanhus.
Kolmas muori pystyy kahden hoitajan auttamana vähän kävelemään ja istumaan pyörätuolissa. Joskus hän olisi itse lähdössä liikkeelle sängystään; pitää tästä jo nousta, mutta laidat estävät. Hän kaatuisi heti, jos joutuisi yksin jaloilleen. Hän tuntuu elävän aika ajoin muuta elämää. Tänään hän teki ilmoitusta puuttuvista ruokatarvikkeista: nisu on lopussa ja leipä ja riisipuuro loppui, viinimarjoja on vielä.Perunoita pitää mennä hakemaan asemalta. Olisiko hän ollut keittiöllä töissä. Tätiä syöttäessäni vastailen naapurillekin jotakin: syödään nyt sitä mitä on jäljellä, onko kiisseli hyvää.

Tätini toivoi aina, että saisi kuolla niinkuin hänen äitinsä ja sisarensa: kotona hänen käsivarsilleen. Se toive ei toteutunut, sen hän sanoi kerran.
Hänellä on tuttu, usein toistettu lause: se on nyt näin. Sillä hän on ylittänyt kyselyni ajatuksista tai tunteista monta kertaa vuosien aikana. Ehkä se suojaa herkkyydeltä. Vedet tulevat monasti nytkin silmiin ja hän pyyhkii niitä. Mutta häneltä ei voi kysyä: itkettääkö sinua. Aina sinä tuommoisia kyselet, olisi varmaan äkeä vastaus nytkin.
Ehkä ihminen sopeutuu, laitostuu, kapeutuu niin, että ajatukset ja kysymykset rajoittuvat ympärillä oleviin tapahtumiin. Suuri heikkous ja uupumus pitävät unessa suurimman osan päivää. Mieli jää salatuksi.

Torppahoidossa

Yöllä satanut lumi kimmeltää puhtaana aamuauringon valossa. Olo on levollinen hyvin nukutun yön jälkeen. Monta viikkoa vaivannut huonounisuus kaikkosi torpan luomupalveluissa.
Tulimme eilen lyhyen matkan päästä kapungista. Lumet olivat tulleet enimmäkseen katoilta alas. Ryhdyin kohta kertalämmitteisen saunan monituntiseen lämmitykseen. Ulkorakennuksen sauna oli tietenkin jääkylmä. Kannoin saunapataan pesuvadilla lunta ja sytytin alle pienen tulen. Pesä veti hyvin, vaikka savupiipun päällä nökötti vielä lumikasa. Se kertoi että kiukaan pesäkin alkaa vetää hyvin. Niin olikin ja yli kymmenen vuotta vanhat enon koivuklapit alkoivat heti iloisesti palaa aitokiukaassa. Olo alkoi kohta tuntua paremmalta.
Puun ja lumen lisäysten välissä hiihtelin ja kävelin lumikengillä lähimaastossa. Löysin navetan takaa naapurin metsittyvältä pellolta oikein hirvien leirin: Useita makuuuksia, paljon kulkujälkiä ja isoja papanakasoja. Täällä ne ovat hiljaisuudessa hakeutuneet noin lähelle asumusta, sitä ei ole ennen tapahtunut. En kuitenkaan nähnyt oksistossa syömäjälkiä.
Kahden ja puolen tunnin kuluttua kiuaskivet olivat punaisia. Istuskelin lämpenevässä saunassa ja odottelin oikeata sulkemishetkeä: että ei tulisi häkää, mutta lämpö ei karkaisi.Saunatuvan puolella oli jo padassa runsaat pesuvedet kuumana.
Kun sain pellit kiinni, lähdin hiihtämään kauemmas. Oli hienoa hiihdellä läheisellä suojärvellä pitkästä aikaa. Saatoin nähdä ilveksen jäljet, isoja pyöreitä tassun jälkiä. Yhdessä oli viisi ison kynnen raapaisun näköistä jälkeä. Täällä on hiljattain nähty ilves. Ketun, hirvien, peurojen ja jänisten jälkiä oli runsaasti. Hanki kantoi iltapäivälläkin. Vapauden tunne on hieno, kun voi suunnistaa minne haluaa.

Ja sitten saunaan. Niin pehmeä ja kostea on kertalämmitteisen Aitokiukaan löyly, vain savusauna voittaisi sen.Välillä kävin ulkona, otin lumipesua ja takaisin saunaan iho sihahdellen. Miehen selkä sai kunnon pesun, se kuuluu saunarituaaleihin.
Saunoin vielä yksinkin. Lopuksi istuskelin kuivuvan saunan lauteilla olutpullon kanssa, katselin hämärtyvää pihapiiriä ja nautin olostani. Yksi olut riittää mainiosti, mutta maistuu saunan kanssa.

Sauna on tosi maalaissauna, saunatupa laitettu entisestä navetan karjakeittiöstä eli "köykistä", suihkua ei tietenkään ole vaan pestään vadista. Ei sinne kaupunkilaisia voisi viedä, vaikka karjanpidosta on jo yli neljäkymmentä vuotta.

Nautin samalla myös torpan luomuelementeistä, esim. siitä että nyt sai veden lumesta eikä johdosta. Tupaan ei tarvinnut panna jääkaappia päälle, kun kylmälaukku pärjää kylmällä kuistilla.Hella ja takka lämmittävät tuvassa. Ilmalämpöpumppu kyllä kohisee peräkamarissa.

Lauantai-illan rutiineja on saksalaissarjan katsominen. Ja niin kävi kuin monasti ennenvanhaan: Nukahdin sohvalle kesken ohjelman ja havahduin loppumusiikkiin, kysyin: kuka se oli. Ja nukuin koko yön tämän päälle, seitsemään asti, heräsin uutena ihmisenä. Olin ulkona ja liikuin noin kolme tuntia. Se ja sauna auttavat ihmistä!
Nyt lähden kohta taas hiihtelemään kantaville hangille. Ihmettelen monasti, kuinka jaksoimme anakin kerran kuussa ajaa Helsingistä tänne melkein neljäsataa kilometriä. Tänään en taas ihmettele.
Sen sijaan ihmettelen,miksi kirjoitan taas tätä blogia, vaikka kirjoitan päiväkirjaakin ja samalla sitä, miksi laitoin tämän taas blogilistalle.

Paastonaikaa

Viime vuoden kevättalvella satuin menemään toisen seurakunnan kirkkoon, jossa oli tuhkamessu. Puhuttiin tietenkin paastosta. Minulle nousi paaston aiheeksi Kauniitten ja rohkeitten katsominen. Olen ollut koukussa siihen 15 vuotta, noloa tunnustaa. Puolustelen sitä sillä, että oli rentouttavaa katsella jatkuvia ongelmia, joihin ei tarvinnut itse löytää ratkaisua - vaikka katsoja sen helposti olisi löytänytkin. Mutta joka tapauksessa, olihan se noloa seurata vuodesta toiseen parien vaihtumisia ja ikuisia juonitteluja. Messussa tehtiin tuhkaristi otsaan ja sitten annettiin vielä ehtoollinen. Ja melkein sanoisin, että ihme tapahtui: menetin täysin mielenkiintoni kyseiseen ohjelmaan enkä ole alkanut katsoa sitä paastonajan loputtua. Kerran koetin katsoa, mutta ällötti suorastaan.
Nyt en päässyt tuhkamessuun, mutta radiosta iltahartautta kuunnellessani keksin uudeksi aiheeksi keskittymisharjoitukset. Kuuleminen on aina ollut minulle vaikeata tai paremminkin kuulemalla hahmottaminen. Vaikka kuuntelen paljon klassista musiikkia, en tunnista kappaleita. Säveltäjän joskus arvaan tyylistä kyllä. Puheita ja varsinkin saarnoja minun on vaikea kuulla, yleensä en muista sanaakaan. Nyt ajattelin, että radiohartaudet ovat sopivan mittaisia harjoituskohteita. Koetan siis pitää harhailevat ajatukseni kasassa ja kuulla, mitä puhuja sanoo, mikä viesti hänellä on. Siis etten kesken kaiken ala kelata seuraavaa ruokaa tai lapsille soittamista.
Tänään keksin toisenkin harjoituksen: luen joka viikko jotakin kehittävääkin, en vain dekkareita ja romaaneja. Sain tähän idean lapsenlapselta. Häntä, kuusivuotiasta kiinnosti katsoa viikinkielämän DVD:tä. Nelivuotiasta siskoa se ei kiinnostanut, hän halusi katsoa smurffeja. "Annaa ei kiinnosta tieto", totesi isoveli.

Tuli mieleeni, että työelämästä erottautumisen lisäksi henkiseen laiskuuteeni voi vaikuttaa äidin asennoituminen henkiseen ponnisteluun. Samalla se tuntuu kyllä epäuskottavalta kaikkien vuosien jälkeen. Hän sanoi kuitenkin aina, että älä opiskele mitään, jossa pitäisi kauheasti vaivata päätä. "Nätysti vaan" ammattiin. Monessa muussakin asiassa olen joutunut vanhemmiten toteamaan, että äidin kanta on minussa vahvistunut, kaikesta aiemmasta vastustuksestani huolimatta.

Oikeneeko lommo?

Torpassa on taas hiljaista, kun lapsenlapset ja vanhempansa ovat lähteneet. Neljä vilkasta, hauskaa ja touhun täyteistä päivää jäivät muistoihin. Täytyy tunnustaa, että viimeisenä päivänä väsytti, kun oli flunssakin tulossa. En halua myöntää, että lapsista väsyisin, onhan heidän kanssaan nyt paljon helpompaa kuin silloin kun heitä piti vahtia joka sekunti. Olen kirjoittanut lapsipäiväkirjaan taas tämän hiihtoloman tekemiset ja kokemiset.

Minua ihmetyttää jotenkin, että työelämään liittyneet ihmiset, jotkut heistä, ovat niin usein mielessäni nyt kolmen vuoden jälkeen. Tajuan, että kaipaan heitä, se puoli on nyt noussut esiin. Olen nähnyt heitä hyvin harvoin eikä moniin heistä, jotka nyt ovat mielessäni, ole avointa yhteyttä. Tämän nosti vahvemmin esiin se, että äskettäin sain yllättäen syntymäpäiväonnittelut yhdeltä hyvältä työtoverilta, joka siis muisti.
Olin viimeisessä työpaikassani kaksi vuosikymmentä tekemisissä monien kanssa, onhan se jaettua elämää. Jaoimme työprojekteja, ongelmia, illanistujaisia ja myös yksityisiä asioita. Mutta tosi on, että yhteyttä on vain niiden kanssa, joihin minua yhdisti jokin muukin kuin työtehtävät. Olen ennenkin kirjoittanut, että hengellisen elementin olemassaolo oli se, joka teki ihmisistä läheisimpiä ja loi yhteyttä, vaikka aiheesta ei olisi puhuttukaan. Arvelen, että yhteinen viitekehys, vaikka vain lapsuuskasvatuksen elementteinä, luo keskinäistä ymmärrystä. Mutta en ole ottanut yhteyksiä kehenkään nyt mielessäni oleviin. Pelkään torjutuksi tulemista: eikö se ole päässyt vieläkään irti. No, sekin auttaa minua eteenpäin, että tunnustan itselleni kaipaavani hyviä hetkiä monienkin työtovereiden kanssa ennen viimeisiä katastrofivuosia. Enemmän niitä hyviä vuosia oli kuin huonoja, oli moninkertaisesti enemmän.

Hämmästyttävää on, että nyt myös pääkaupunkiseutu on alkanut nousta mieleeni kuvina: asuinpaikkojen kulmia, pihapiiri, tuttu Prisma, asuntojen yksityiskohtia, mieluisia paikkoja. Aivan kuin olisin alkanut kaivata niitäkin nyt kolmen vuoden jälkeen.

Äskettäin etsin mieheni pyynnöstä erästä kirjoittamaani juttua. Kestin nyt samalla lukea myös muita työssä kirjoittamiani juttuja eivätkä ne niin huonoilta tuntuneetkaan kuin luulin, niissä oli mielestäni mukavaa ammatillista ja vastuualueeni mukaista sävyä. Osasinko kuitenkin jotain?

Alkaako se työelämän loppuvuosina saamani lommo oieta?

Minäkuva valinkauhassa

Olen mukana värien ja kuvien voimavarakurssilla. Siellä keskustellaan omaan itseen liittyvistä teemoista ja lopuksi maalataan tunnelmia. Tämä lienee nostanut minussa esiin moninaisia olotiloja ja unettomuutta. Moneen kertaan läpi käydyt asiat kääntävät kylkiään.

Viimeksi nousi esiin selvää surua siitä, että tulin työpaikassani loppuvuosina hylätyksi. Tapahtumien aiheuttama viha on haihtunut, suru nousee pintaan vasta kolmen vuoden jälkeen. Niin kävi, tulin hylätyksi. Syitä olen kelannut monella tasolla. Ainakin tietty ryhmä sulki minut pois.  En ollut kaikesta samaa mieltä ja yruitin sovitella. Joka tapauksessa tunnen jotenkin epäonnistuneeni ainakin loppumetreillä. En ollut niin hyvä ja tarpeellinen kuin joskus nuorempana luulin.

Muutkin epäonnistumiset nousevat mieleen, luetteloin niitä. On onnistumisiakin, muistan kyllä. Ei auta kuin hyväksyä tämä kaikki taas uudelleen. Olen aika kapea-alainen, käytännöstä orientoituva, en teoreetikko. Se on minua ja minun elämääni. Olen tämän jo moneen kertaan kuitannut ja ollut tyytyväinen, että pääsin työuralla vanhuuseläkkeelle asti.

Tärkeintä on tämä hetki, mitä nyt teen. Henkinen laiskuuteni on alkanut vaivata uudelleen. Miksi säästän päätäni? Sudokuun asti voin sitä vaivata. Kai olen kokenut henkisen työn puolella lopulta niin vähän onnistumista, että olen tehnyt siihen pesäeron, vältän kaikkea vanhaan työrooliini viittaavaa. Väsymys tuli velvollisuudesta, jonka toteuttamisessa olen kyllä ollut vahva. Itseluottamus sai elämän aikana kolhuja. Poikkeuksena oli viimeinen puoli vuotta. Sain uudelta esimieheltä niin kannustavaa palautetta, että en ole koskaan kokenut. Tunsin sen voiman. Mutta se oli irrallinen ja lyhyeksi jäänyt ilmiö.

Käsillä tekeminen on mukavaa ja maalaaminen on alkanut oikein innostaa, olen kursseilla oppinut jotain. Kirjoittaminen kiinnostaisi, mutta en ole kokenut siinä mitään onnistumisia, pettymyksiä kyllä. Tai olihan se työpaikan kustantama kirja kyllä aikanaan aika toimiva. En kyllä ole koskaan mennyt edes kirjoittajakursseille, en siis ole kehittänyt itseäni.

Nyt kai on korkea aika ajatella, että teen itselleni, vertaan itseeni, jatkan vapaudesta nauttimista. Hoivatehtävät ovat asia erikseen.
Moneen kertaan pitää näköjään asioita itselleen selvittää. Vuodet eivät itsessään tyhjennä tai muuta asioita. Minusta kannattaa kelata asioita, koska "totuus on tekevä teidät vapaiksi". Täysi totuus ei siis ole vielä hallussani.
Tulossa oleva eläkeläisten tapaaminenkin taitaa nostaa asioita pintaan.

Sain hetken

Joskus tulee sellainen hetki, että aika pysähtyy ja piirtyy muistiin. Tänä aamuna istuin hyvässä tuolissani, yksin kotona, aamun musiikki radiossa, ulkona valostuva talvipäivä, aamukahvi juotuna, pieni kotimme lämpimänä ympärillä. Viereisen virastotalon naiset ajavat parkkipaikalle kahdeksaksi, minä katselen sitä kahvikupin takaa pyjamassani. Työhön mennessäni kävelin aina yhden asunnon ohi, jonka valaistusta ikkunasta näkyi mies aamulehtiään lukemassa. Nyt se aika on minulla!
Tuli hyvä olo, ilo siitä että olen saanut kokea eläkepäiviä, stressitöntä ja tervettä olotilaa. Nyt niitä on jo kolme vuotta. Vaikka muutosta tulisi piankin, olen saanut nämä vuodet ja tämän hetken.
Hyvänä viipyy mielessä myös eilisiltainen elävän mallin piirustuskurssi. Ohjaaja oli napakka ja opin mielestäni jotain, työstä ei tullut ihan huono. Katselen kotona eilistä ja aikaisempia maalaustöitä ja korjailen niitä ajan mittaan. Tänään on maalausterapeuttinen kurssi, sen odotus tuo myös hyvää mieltä.
Kurssin jälkeen lähden vävyn kyydissä toiseen kaupunkiin ja saan taas olla lastenlasten kanssa. Mies on jo vierailuasunnossamme työasioissaan. Mukanani on pikkutytön pyytämä kaulahuivi. Toivottua pom-pom -lankaa ei löytynyt enää mistään. Tein huivin silkkisenä kiiltelevästä Funny-pörrölangasta läpivetomallilla. Toivon että hän pitää siitä. Minusta on siis tullut käsillä tekijä.
Kotona on jotenkin enemmän tilaa tai aikaa, kun mies on poissa. Minussa tulee silloin tilaa vaikka kirjoittamiselle. Se on vähän kumma, ei hän mitenkään tilaa ottava ole, minusta itsestäni johtuu, että en täytä tai käytä omaa tilaani silloin. Hän on ehkä niin luova, tuottelias ja lahjakas omissa puuhissaan, että se täyttää minunkin kapean mieleni.
Kohta lähden taas tätiä katsomaan. Eilen hän jäi niin tyytyväisenä uinumaan syötettynä, pestynä, voideltuna ja peiteltynä, oma villahuopa päällimmäisenä leukaan asti. Hänen maailmansa on nyt rajoittunut hoivaosaston sänkyyn. Mietin usein, mitä ne kaikki vanhukset vuoteissaan ajattelevat. Tätini vastaa aina, ettei hän ajattele mitään. Joskus viereisen sängyn jatkuvasti nukkuva mummeli on kuitenkin valveilla ja puhuu itsekseen. "Tulikohan nyt liian sakeaa", erotin kerran. Tuli hyvä mieli, hän puuhaa omassa keittiössään!
Kumma että minulle tulee mieleen tämä blogikirjoitus vain silloin, kun minulla on hyvä olo. Päiväkirjoihin taas on vuodatettu harmin, masennuksen ja pettymyksen tunteet. Pitää varmaan joskus hävittää niitä.

Pakkasen töitä

Lasten lohikäärmepuu kiviraunion päällä sai pyrstön, kun yksi vanhan koivun haaroista oli murtunut toissayönä.
Lohikäärmeen kaula kaartuu vielä korkealle vasemmalla. Lohikäärme Eetvartti piti ikuistaa kokonaisuudessaan ennenkuin se muuttuu klapeiksi. Kuvankäsittelyllä se sai vähän lisähohtoa.

Surutyötä

Tätini on ollut sairaalassa elokuun puolestavälistä lähtien, jolloin hänet ambulanssi haki kotoa. Hän on vuodepotilaana ja käyn päivittäin häntä syöttämässä. Osastonhoitaja sanoi minulle, että pitää vain hyväksyä, että hän hiipuu pois. Kunto vaihtelee kuitenkin päivittäin. Useimmiten hän ei pysty sanomaan lauseita loppuun asti, mutta joskus hän osaa kommentoida omaa elämäntilannettaan: Niin se on, että en enää pysty menemään kotiin enkä koskaan kävele enää. Merkillistä, että kuumeessa hänen ajatuksenjuoksunsa kirkastuu.
Minulla on nyt helpompaa, kun hänestä huolehditaan ympäri vuorokauden. Koko viime talven minulla oli kuin puolipäivätyö hänen epävirallisena omaishoitajanaan. Lisäksi oli monenlaista asioiden hoitoa. Yllättävän paljon niitä asioita oli, kun tilanne koko ajan heikkeni.
Nyt käyn hänen kodissaan hakemassa postia ja kastelemassa kukkia. Se on koti, johon minäkin olen ollut tervetullut vuosikymmenten ajan. Se on ollut avoin ja lämmin koti.
On hyvin haikeata istua siellä ja ajatella, ettei täti enää siellä koskaan asu. Että se neljän vuosikymmenen aika on ohi, jolloin työmatkoillani ja lomillani sain aina majapaikan. Sain levätä, olin hyväksytty, koska olin sukulainen. Omaan lapsuuskotiini en aina ollut tervetullut. Siksi se oli minulle niin tärkeätä. Myös pari muuta sukulaista on kokenut tätilän kodiksi. He majoittuvat nytkin siellä, kun tulevat tätiä katsomaan.
Tädilläni on vuodeksi kolmet verhot ja kahdet matot. Koti oli aina siisti ja viihtyisä.Kaikki asunnossa on vielä paikoillaan. Syksyllä pesin ikkunat ja pyyhin lattiat. Eilen päätin lopulta tyhjentää pakastimen ja jättää se pois päältä. Se tuntui tosi vaikealta päätökseltä. Vein hänen viimeksi käyttämänsä lakanat kotiini ja pesin ne. Tänään mankeloin ne hänen mankelillaan. Laitoin jouluverhot, asettelin joulukoristeita ja vaihdoin talvimatot. Ulos ovenpieleen laitoin lyhtyyn patterikynttilän, jotta pihapieli on valaistu pimeällä. Ainakin siskoni näkee ne, kun tulee käymään.
Yöllä mietin, voisiko tädin tuoda käymään kotiinsa. Hän ei kyllä koskaan ole sellaista puhunut. Hän ei jatka sanallakaan, kun kerron käynneistäni hänen kodissaan. Onko se niin arka aihe, ettei hän kestä sanoa siitä mitään?Joskus hän kyllä luulee olevansa siellä ja se lienee onnellista. Pitäisi saada ambulanssikyyti, saada olla paarisängyssä se aika. Hän ei ole enää pystynyt istumaan pyörätuolissa. Käynti voisi olla hänelle liian rankka tunnekokemus - käydä ja lähteä. Pitää kai vain odottaa, jos vielä ihmeitä tapahtuisikin ja hänen kuntonsa kohenisi.
Mutta minä istun tutussa tuolissa, katselen tuttuja huoneita, en haluaisi luopua, toivon vielä. Täällä olen ollut toivottu lapsi, lapsettoman tätini kodissa. Minä varmaan joudun hoitamaan tämän asunnon myynnin joskus, koska olen serkusjoukosta ainoa, joka asuu paikkakunnalla. Asunto on vanha, remontin tarpeessa, lähinnä tunnearvoa, voisi joku sanoa.
Tunsin ensimmäisen kerran sanan "surutyö" merkityksen. Suruja on kyllä ollut, mutta ne ovat olleet äkkinäisiä tapahtumia. Surutyö on ollut tehtävä jälkeenpäin ja toisella tavalla.

Itsetutkistelua

Nautin siitä, että olen päivän yksin Torpalla. Lunta satelee ohuesti, ulkona on hiljaista, sisällä pesukone jymisee ja ilmalämpöpumppu kohisee. Viime viikkoina on ollut monenlaista menoa ja liikkumista, kotimaan matkoja ja vähän entisen työn tehtäviäkin. Edelleen tuntuu, että asiat ovat hyvässä muistissa, palaavat tarvittaessa käyttöön ja että minulla olisi vielä antamistakin ainakin aloitteville työntekijöille. Mutta aremmaksi olen tullut. Joku oli kriittinen, sanoi jyrkästi mielipiteensä. Olen aina pitänyt suoraan sanojista, mutta nyt tunsin kuitenkin epäonnistuneeni. Sitä vahvisti se, että toiseen asiaan liittyvässä työryhmässä yksi nainen oli kaikesta eri mieltä kanssani. Olenko siis ärsyttävä, enkö osaa olla yhteistyössä? Olihan tietysti työaikanakin monenlaista erimielisyyttä, mutta otin sen vain haasteena. Nyt tunsin masennusta ja huonommuutta. Ihmettelen miten minulla riittikin itsetuntoa aikoinaan.
Tätä huonoutta korostaa tietysti se, että mieheni on niin suosittu ryhmien jäsenenä, puhujana ja kirjoittajana. Ihmettelen miten hän osaa niin paljon. Onhan hän tietysti kehittänyt itseään aina, voi vain katsoa mitä me luemme:minä dekkareita ja hän tietokirjoja. Niin makaa kuin petaa.Meissä on eroa siinäkin mitä katsomme. Minä kiinnitän yhä enemmän huomiota kielteisiin asioihin ja riskeihin, hän ei niitä noteeraa. Hiljattain päätinkin katsoa autolla ajoani myönteisesti: että pääsin tästä paikasta toiseen, ei tullut vahinkoja, ohitin traktoreita hyvin. Päätin unohtaa että voi olla hirviä, voi ajaa iso rekka kannoilla. Tästä positiivisen ajattelun kurssista on ollut paljon apua!

Vanhustenhuoltokeskustelua

On ilman muuta hyvä, että vanhustenhuollosta keskustellaan kriittisesti. Julkisen huomion voi odottaa vaikuttavan myönteisesti verrattuna siihen, ettei kukaan olisi kiinnostunut.
Mutta keskustelussa on myös minua ärsyttäviä puolia.

Ensinnä se yleispiirre, että kaikki tiedotusvälineet hokevat tässäkin asiassa peräkkäin samoja fraaseja, nyt ne ovat vaipat ja sitominen sekä ulkoilutus. Fraasien hokeminen sinänsä on ärsyttävää muissakin teemoissa. Mainituissa asioissa sinänsä voi olla työvoiman lisäyksellä tai omaisten panoksella korjattavia ongelmia, mutta tuntuu myös, ettei kommentoija tunne oikeita heikkoja, hauraita tai dementoituneita vanhuksia lainkaan. Hän sijoittaa itsensä sänkyyn tai pyörätuoliin sidotun paikalle. Monelle vanhukselle sitominen on välttämätön turvatoimi, ettei hän kaatuisi ja särkisi hauraita luitaan. Laitoksiin mahtuneet vanhukset ovat todella iäkkäitä, hauraita tai muistisairaita, eivät pirteitä seitsemänkymppisiä osallistujia, vaikka mitä tehtäisiin!
Kun pidätyskyky on mennyt, vaatteet kastuvat vaikka kaksi hoitajaa päivystäisi vieressä eli vaippaa on pidettävä.

Toiseksi se, että viime päiviin asti julkisuudessa on puhuttu vain laitoshoidosta, se on synonyymi vanhustenhuollolle. Valtaosa vanhuksista asuu kuitenkin kotonaan.

Kolmanneksi, kotihoidon ongelmista ja kotona asumisen laadusta ei puhuta mitään. Nyt tuli kyllä uutinen siitä ettei Helsinki ole pystynyt toimittamaan aterioita kaikille tilanneille vanhuksille useampaan päivään.
Tosiasia on, että kotihoidossa moni todella iäkäs tai sairas on erittäin turvattomassa tilassa, yksinäinen, avuton, kaatumisen, tulipalon ym riskissä (joka liittyy myös naapurustoon), heikosti syövä, liikuntakyvyttömänä ei ole ehkä päässyt ulos vuosiin, pidätyskyvyn heikentyessä vaatteensa kasteleva, ei ehkä pysty seisomaan niin hyvin, että saisi vaippansa nostetuksi itse ylös jne. Kotipalveluhenkilöstö voi olla ainoa auttaja, mutta heillä on vain vähän aikaa yhteen paikkaan.

Neljänneksi, omaisten vastuusta ei ole puhuttu. Nyt tuli oikein tutkittua tietoa, että vanhukset kaipaavat omaisiaan, että keskimäärin kerran kuussa omainen muistaa sukunsa tai perheensä vanhaa jäsentä. On niitä, jotka käyvät usein tai ovat sitoneet koko elämänsä, aikansa ja voimansa omaishoitoon, mutta myös sellaisia, jotka eivät käy koskaan tai kerran vuodessa, joulun alla. He oletettavasti ahdistuvat vanhusten näkemisestä ja arvostelevat laitosta tai kotipalvelua.

Ei hoitaja, vieras ihminen, pysty korvaamaan läheisen omaisen tai ystävän käyntiä. Yhteinen historia ja muistot virittävät muistia, ihmisen arvo ja persoonan integriteetti vahvistuvat, kun muistetaan kuka hän on ollut nuorempana. Läheinen ihminen tarkoittaa sitä, että hän on korvaamaton siten, ettei kukaan muu voi olla sillä paikalla ihmisen mielessä. Uskon, että suuri osa laitosten tai piilossa kodin seinien sisällä olevien vanhusten masennuksesta, muistinmenetyksestä, apatiasta, ilmeettömyydestä, hymyn häviämisestä johtuu hylätyksi tulemisesta. Ei siis viranomaisten, vaan omien omaisten hylkäämisestä.

Miksi se laitoshoito on niin kauhea peikko? Suunnitelma, että vain 3 % otetaan ympärivuorokautiseen hoivaan, on minusta kauhistuttava. Muidenko on vain pärjättävä yksin, vaikka kaikki selviytymistaidot ovat rapistuneet!Olisi julmaa, että että heikoksi mennyt tätini jäisi ulkopuolelle kiintiön takia. Se merkitsisi avuttoman ihmisen heitteillejättöä, vaikka kotipalvelusta käytäisiinkin kolme kertaa päivässä. Voihan laitos olla turvallinen, viihtyisä, saa olla ihmisten joukossa, perustoiminnot on turvattu säännöllisesti, vaikka paikalle ei aina ehdittäisi heti kellon soidessa. Eivät ne tosivanhat ja heikot näytä nuorilta ja pirteiltä missään muuallakaan.
Mikä todellinen ero kunnallisella laitoshoidolla on tehostettuun palveluasumiseen, jolla nyt pitää kiertää normeja? Miltä tuntuu se, että hyvän yön sanomisen saa, jos sen palvelun ostaa!

Pitäisi siis puhua myös kotona olemisen laadusta ja yksilöllisistä tilanteista. On hyvägeenisiä ihmisiä, jotka ovat omatoimisia yli 90-vuotiaiksi, mutta valtaosalla toiminnot heikkenevät, kun 85 vuotta lähestyy. Elämisen laatukysymys koskee myös omaishoitajia. Mikä on heidän elämänsä taso täysin sidottuina kotiin, usein vaikeasti käyttäytyvän omaisen kanssa elämiseen, vailla mahdollisuutta liikkua, olla lastenlasten kanssa ja harrastaa?

Myös hoitajien työtä pitäisi arvostaa eikä vain arvostella. Ei tarvitse kauan olla vanhustenpaikan käytävillä, kun tajuaa, kuinka paljon kärsivällisyyttä, lempeyttä, määrätietoisuutta, ammattitaitoa ja eettistä varustautumista oman ärtymyksen hallintaan tarvitaan, että sitä työtä jaksaa tehdä. Kaikille se työ ei todellakaan sovi. Ilman muuttunutta yleisöasennetta emme saa nuoria innostumaan vanhustyöhön.

Omaisten roolia pitäisi korostaa. Nythän asenne on se, että vanhukset ovat vain yhteiskunnan vastuulla. Se on todellista arvostuksen ja kunnioituksen puutetta! Meidän pitää voittaa vanhuuden kammomme ja pitää omaisiamme sukumme ja perheemme jäseninä loppuun asti, siten kuin toivomme meitäkin aikanaan pidettävän. Kaikki eivät voi ryhtyä omaishoitajiksi, mutta on paljon välimuotoja:"asiainhoitaja", mikä on hyvin tärkeä rooli yhteistyön ja apujen hankkimisessa, joissakin sovituissa asioissa auttaja päivittäin tai viikottain, ahkera vierailija, muistojen ja persoonan kannattelija. Yhteistyö ja roolit voidaan sopia joustavasti kotipalvelun kanssa.

Voi olla, että täällä maaseudulla vanhustenhuolto sujuu inhimillisemmin ja kunnioittavammin kuin isoissa kaupungeissa. Ihmiset tunnetaan, heillä on historia paikkakunnalla, hoitohenkilöstökin saattaa tuntea vanhuksen tai hänen omaisensa, ollaan samasta kylästä, on tuttavia jotka tulevat katsomaan, on voitu käydä ystäväkoulutuksia ja ottaa tuttu vanhus ystäväksi virallisesti tai epävirallisesti, naapurit seuraavat tilannetta ja voivat tuoda postin tai jopa pestä pyykin jne. Minulla on kokemus kahden vanhuksen saamasta tuesta ja se on ollut aivan inhimillinen ja hyvä kokemus.
Espoossa bussipysäkillä noin seitsemänkymppinen nainen sanoi minulle: Jos minulta menee taju, se johtuu sydämestä, olen menossa lääkäriin. Kerran tässä samassa paikassa menin tajuttomaksi, mutta kukaan ei pysähtynyt. Silloin päätin, että tänne en jää.

Tulla omaksi itsekseen

Viime päivinä minulla on ollut sellainen olo, että olen tulemassa omaksi itsekseni! Mitä se voi tarkoittaa? Olisinko lähestymässä alkuperäistä itseäni, sanoisin että sitä mitä olin lapsena.

Tämä tuntemus voimistuu, kun kuljen lapsuuden mailla, sekä syntymäkylässäni että kasvukylässäni, jotka ovat pohjalaisia naapurikyliä. Suurta iloa minulle tuottaa ajella metsätietä pyörällä lapsuuskylään 15 kilometrin päähän, nähdä tutut maisemat ja mennä uimaan tuttuun rantaan, tutuntuoksuiseen suolta tulevaan veteen. Toissapäiväisellä retkelläni tapasin matkalla molemmat lapsuudenystävänikin, ne jotka muistavat lapsuudestani paljon enemmän kuin minä. Ja sitten on hyvä palata syntymäkotiini, jossa kesällä asustelemme ja jota kunnostelemme.

Työelämä tuntuu olevan kaukana, kuin unta, jonka jotenkuten muistaa.

En osaa silti oikein sanoa, mikä voisi minussa muuttua ja mikä siis on ollut jotenkin vierasta. Jotenkin se liittyy siihen, onko minulla arvoa itsessäni vai onko kaikki ansaittava suorituksilla. Se muutos alkoi viimeistään oppikouluaikana.
Voisiko minut hyväksyä, voisiko minusta joku jopa pitää, vaikka en puuhaisi ja auttaisi?

Millainen olin lapsena? Nokkela, itsepäinen, rohkea, kova lukemaan, piirsin tytönkuvia ja keksin värssyjä, karkailin omille teilleni, kiipeilin katoille. Missä ovat nyt nokkeluus, rohkeus ja itsepäisyys?

Korjausversio

Olen tässä oikein havahtunut onnittelemaan itseäni siitä, että osaan olla eläkkeellä! Tämä tuli mieleeni, kun olen seurannut paria itsensä kanssa tuskailevaa ikääntyvää ihmistä. Suorituspaine on melkein vain lisääntynyt; jotain pitäisi vielä saada aikaiseksi, kaikki ei ole vielä annettu, vanhuus kauhistuttaa, elämän saldo on miinuksella.

Minä pilasin nuoruuteni ja aikuisuutenikin pingottamisella, suorittamisella, jännittämisellä. Aina oli mieli sidottu läksyihin, tentteihin, työtehtävien ratkomiseen. Lapset olisivat tarvinneet rennomman äidin, itse olisin tarvinnut rennomman nuoruuden. Olihan siinä pärjäämisessä toki hyvätkin puolensa, mutta menetin myös paljon.

Nyt ei tarvitse näyttää eikä suorittaa mitään. Korjaan elämän käsikirjoitusta. Annan itselleni rennon vanhuuden!

Vanhusten maailmassa

Saattelin tätini intervallijaksolle pienkotiin, kun hän ei jaksanut olla kotona. Kävelystä on jäljellä ehkä viisi prosenttia, kun toinenkin jalka on kipeytynyt, se jonka varassa toista jalkaa on laahattu. Leikkaukseen pääsyä on turhaan odotettu syyskuusta asti. Tarkoitus oli myös oppia väljemmissä tiloissa pyörätuolin käyttöä.
"Päivää kaikille!" kajautti tätini hallissa istuskeleville ihmisille. Kukaan ei vastannut, paitsi hoitaja avuliaasti. Asukkaat istuivat aivan ilmeettöminä. Käytävällä kuljeskeli hyväjalkaisen, mutta hukassa olevan näköisiä naisia. Yksi tuli tädin huoneen ovelle. Ei hän ehtinyt istua tuolille,kun hänen piti mennä kotiin askareille.
Viikko palveli tätiäni hyvin, jalat saivat levätä ja hän oppi aika lailla pyörätuolin käyttöä. Sain myös hommatuksi matalaan pyörätuoliin korotuksia, jotta nouseminen siitä onnistuisi kotonakin. Mutta hän alkoi olla vähän sekavan oloinen siellä ja on vielä kotiin tultuaankin hämmentynyt. Ei ollut muista asukkaista puhekaveriksi.

Voi Luoja, kun ei tarvitsisi elää niin vanhaksi, että menettäisi mielensä ja persoonansa. Varsinkin tietoisuuden ja muistin katoaminen on kamalaa. Aivojen jumittuminen toistamaan yhtä asiaa on rasittavaa muille. Vanhusten hoitajia pitäisi arvostaa ja kannustaa paljon enemmän kuin mitä julkisuudessa tehdään, että he jaksaisivat hoitaa päivästä toiseen.
Jos dementoidun, toivon että taantuisin siihen aikaan, kun lapset olivat pieniä ja kotona, mutta ei niin että he olisivat minulta hukassa. Tämä siksi, että muistan liian vähän niistä ruuhkavuosista. Hullu ajatus tietysti.

Olin sattunut lainaamaan pinon Sisko Istanmäen vanhuuskirjoja. Nämä kaikki asiat loivat aikamatkan parikymmentä vuotta eteenpäin. Heikenneillä voimilla on kohdattava isoja kriisejä, kunnes kaikki laantuu pieneen ja yhä pienempään piiriin.
Jos muisti säilyy, kaikki entinenkin minusta jatkuu ja on olemassa sisäkkäin. Se on mielenkiintoista. Vuodepotilaanakin voi ehkä elää monia elämänvaiheita päänsä sisällä ja koota elämänsä palapeliä valmiiksi. Mutta todennäköisemmin hortoilen muistamattomana vanhainkodin käytävillä, jos elän vanhaksi.
Entistä enemmän ajattelen: nyt on hyvä aika elää, melkein elämän paras aika.

Virkeässä kevättuulessa

Kevään heleä, ihana vihreä on saavuttamassa torppamme. Ilma täällä on erityisen raikasta, jopa verrattuna paikkakunnan pieneen keskustaan. On sopiva ilma taimikonraivaukseen, virkeä tuuli vilvoittaa eikä ole vielä hyttysiä, hirvikärpäsiä eikä muita pörrääjiä. Se on hauskaa työtä, vesurin tai raivaussahan kanssa. On mukava tehdä kasvutilaa topakalle männyntaimelle. Aluksi oli outoa karsia heikommat pois, kun on aina tottunut ajattelemaan, että heikkoja pitää tukea.Nopeasti siellä tottumaton väsyy, kahdessa tunnissa ote vesurin varresta alkaa kangistua ja jalat painavat. Sauna tuntuu sitten ihanalta ja uni maistuu.
Meidän aikanamme näistä metsistä ei ole ottamista eikä vielä lastemmekaan aikana. Mutta metsä on kansallista pääomaa, ainakin se on ollut sitä näihin asti.

Tapasin viime viikolla miehen, joka on ollut kolme vuotta eläkkeellä. Hän kertoi, että ensimmäinen vuosi oli iloa vapaudesta, toisena oli suorituspaineista ahdistusta - mitä vielä pitäisi saavuttaa - ja nyt hän on saanut annetuksi itselleen luvan eläkeläisenä oloon ja sopeutumiseen. Puuhaa hänelläkin riittää kaupungissa ja maalla. Minusta on kiinnostavaa kuulla muiden kokemuksia. Sitähän tällä blogillakin alunperin hain, mutta kovin vähän olen löytänyt kuvauksia eläkkeelle jäämisen ajatuksista, tunnoista ja prosesseista, enemmän on kuvia tekemisistä, käsitöistä ja kasveista.

Joillakin jatkuu luontaisesti aktiivinen osallistuminen, mutta minussa on noussut esiin maan hiljaisten pieneläjien elämäntapa. Nautin siitä ja se kuulemma näkyykin. Enhän minä koskaan ole mikään suureläjä ollutkaan. Fyysisen ja henkisen, käden ja mielen, luovan ja suorittavan puolen yhdistäminen nyt helpompaa kuin työssä ollessa. On hauskaa, että perheeni kannustavissa silmissä minusta on tullut melkein taiteilija!

Nauttia eläkkeestä

Niinhän sitä sanotaan, nauttia eläkkeestä ja monasti olenkin muistuttanut siitä itseäni ja kumppaniani. Että rahaa tulee tilille tekemättä mitään sen hyväksi, on se ihmeellistä.

Tapasin äskettäin ihmisen, jota vuosien päässä edessäpäin oleva eläkeaika ahdisti. Itse muistan vain väläyksen, hetken, jolloin tajusin, että eläkkeelle jääminen merkitsee sitä, että suurin osa elämästä on takanapäin. Ihme, että se ahdistava tunne meni niin nopeasti minulta ohi.
Ehkä siihen vaikutti jonkinasteinen kuoleman realiteetin hyväksyminen, jota äitivainaa toi aina esiin. Maalaiskylässä myös oltiin kaikenikäisten ihmisten hautajaisissa mukana, arkkukin aina auki pihassa kuusten keskellä. Kuolema oli osa elämää. Erik Ewalds on sanonut, että elämään oppii vasta, kun hyväksyy kuoleman sen osana. Jotenkin olen sitä työstänyt, niin ettei eläkkeelle jääminen sitä tuskaa esiin nostanut.
Eläkeahdistukseen vaikuttaa paljon myös se, kuinka tyytyväinen voi olla siihenastiseen elämäänsä ja saavutuksiinsa. Jos moni asia on kesken tai huonosti -talous, ihmissuhteet, ammatilliset tavoitteet - on vaikea asettua eläkkeelle. Kaikki joutuvat tekemään tilinpäätöstä työelämän päättyessä ja hyväksymään jonkinasteista keskeneräisyyttä ja pettymyksiä. Joku on tyytyväinen vaatimattomaan elämäntasoon ja suorituksiin, joillekin ei riitä mikään. Onni on sovinto ja sopusointu sen elämän kanssa, jolle ei enää voi mitään.
On tärkeätä myös antaa itselleen lupa jäädä eläkkeelle. "Näin kauan olin työssä, näin paljon oli opiskelua, näin paljon päiviä jolloin piti lähteä liikkeelle. Kyllä se riittää." Silti ihminen kelaa asioita, prosessi jatkuu, asioita nousee mieleen. Viime aikoina minulle ovat nouseet mieleen viimeisten kymmenen vuoden väsymykset - sitäkin ja sitäkin olisi pitänyt jaksaa. Se on onneksi enemmän toteamista kuin tuskailua.
Eläkeaikaan vaikuttaa tietysti paljon se, millä tavalla lähtö tapahtui, omasta aloitteesta vai toisten. Jälkimmäinen tekee elämän vaikeaksi ja vihan tunnot voivat hallita pitkään. Hyväksymisen ja anteeksiantamisen prosessi on oman mielenrauhan takia välttämätön. Ei kannata pilata loppuelämäänsä asioilla,joita ei voi enää muuttaa. Kukaan tuskin selviää elämästä ilman että kokisi tulleensa väärin kohdelluksi. Senkin voi hyväksyä.
Jotkut taas kaipaavat eläkkeelle vuosikausia etukäteen. Pitää kuitenkin elää sitä päivää mikä nyt on, koska vain se meillä on.
Eläkkeellä oloonkin pystyy rakentamaan stressiä - mitä kaikkea uutta nyt pitäisi saada aikaan, kuinka aktiivinen pitäisi olla. Viimeistään nyt on aika kysyä, mitä itse oikein haluaa ja sitten antaa itselleen lupa juuri siihen elämäntapaan.
Aina se ei tietenkään ole mahdollista. Omaishoitajaksi sitoutuminen ei ehkä ole monen haaveissa. Sekin voi kuitenkin antaa elämään mielekkyyttä. Useimmat ihmiset haluavat olla tarpeellisia. Mutta apua, vuorottelua, lepoa ja virkistystä pitäisi olla jokaisella. Minun ikäpolveni ei varmaan julkista hoivaa saa riittävästi, vaan meidän pitäisi hyväksyä yhteisöllinen, toisia auttava elämäntapa vanhuuden osana.
Etukäteen ei kannata surra sellaista, mistä ei ole varmuutta. Elämän ennustamattomuus on aina läsnä, mutta vanhetessa se korostuu. Tästä päivästä ja hetkestä, läsnä olevasta todellisuudesta nauttiminen on eläkeläisen tärkeätä elämäntaitoa.

Erilaiset elämänkaaret

Ajoittain kipuilen oman eläketyylini sekä miehen tyylin kanssa. Ne ovat nimittäin aivan päinvastaiset tavalla, joka koettelee välillä itsetuntoani. Luulin että olin jo sovussa elämän kanssa, mutta miehen kehityskulku panee minut kelaamaan asioita.
Minähän jätin työroolini kokonaan taakse, en edes sano missään että .. siis ammattiani, ettei vain pyydetä mihinkään. Mies vain syventää osaamistaan. Hänestä tuli oikein alansa guru jäätyään eläkkeelle. Hän on kirjoittanut ja luennoinut alastaan paljon ja nyt hän on aloittamassa väitöskirjan teon!

Eläkeaika nostaa siis esiin ainakin kahdenlaista elämänkaarta. Toinen on kokonaisvaltainen kaari, jossa ammattirooli ja ammatin sisältö kypsyvät osana elämää vanhuuteen asti. Toisessa kaaressa ammattirooli katoaa pois nopeasti tai vähitellen eläkkeelle jäämisen jälkeen. Elämän sisältö muodostuu muista osista, mahdollisesti unohtuneista tai uusista elämäsisällöistä ja rooleista. Luultavasti jälkimmäinen on tavallisempi. On varmasti monia muitakin kaaria, myös sellainen että ammattirooli putoaa, mutta tilalle ei rakennu mitään, on vain tyhjiö. Sitä voi täyttää alkoholin antama huumaus hetkeksi aikaa. Uutisten mukaan tämä ilmiö on lisääntynyt. Ihmettelen edelleen, että kovin vähän missään puhutaan eläkkeelle jäämisen tunnoista. Niiden jakamiseen voisi olla monia väyliä, myös netissä, esim. Seniorinetissä. Ehkä eläkeläisjärjestöissä autetaan tuntojen läpikäymisessä. Niihin en ole perehtynyt.

Mikä osuus meillä itsellämme on tähän erikaareisuuteen, mikä lienee työpaikkojen vaikutusta? Olemme miehen kanssa erilaisia. Minä en ole teoreetikko kuten hän, toimintani nousee ympärillä olevasta konkretiasta. Hän ei rajaa asioita kuten minä, vaan on aina valmis kaikenlaiseen uuteen, aikaa on. Minä olin ahkera ja pinko nuoresta asti, hän on ahkeroitunut iän myötä. Minulla oli jo kymmenen vuotta väsymisen oireita, hänellä ei, vaan vaativampia haasteita. Minä olen lukenut dekkareita, hän teoreettista ja kehittävää kirjallisuutta. Minä olin viimeisessä työpaikassa 20 vuotta, hän oli sillä aikaa viidessä työpaikassa.

Minä asetin jo ennalta tavoitteekseni, että en jää roikkumaan, vaan pystyn päästämään irti. Olin oppinut, että on säälittävää jäädä tyrkyttämään näkemyksiään nuoremmille tai kehittää jotain kaikenkattavaa teoriaa. Olikohan minun työalallani kulttuuri, joka korosti irtautumista erityisen vahvasti? Viimeisenä työpäivänä pidin seminaaria seurajani kansssa. Laitoin seuraavana päivänä vielä sähköpostia hänelle, kun tuli mieleen hyviä jälkikommentteja. Hän vastasi: "Sinähän ymmärrät itsekin, että sinun on tehtävä surutyö ja irtauduttava". Mieheni on vieläkin sellaisen työpaikan johtokunnassa, josta paikasta hän lähti 25 vuotta sitten!

Ajoittain joudun puhuttelemaan itseäni. Enhän missään tapauksessa haluaisi vaihtaa osia mieheni kanssa tai en ainakaan osaa kuvitella että haluaisin. Mutta on vähän hämmentävää todeta, että yli 40 vuotta elämästä on poissa - opiskelua, innostusta, motivaatiota, luovuutta, arjen puurtamista, paneutumista, sitoutumista, alan kehittämistä, ulkomaisia kontakteja, joskus arvostuksen osoituksiakin. Täytyi minulla joitain taitojakin olla.
Mutta onhan se eletty, on se aika ollut olemassa. En kaipaa sitä enää. Edes ala ei minua enää niin kiinnosta. Sitä ei moni entinen työkaveri uskoisi. Uutta voisi olla enemmän, mutta silti sitäkin on tarpeeksi. Viimeinen maalaukseni taisi onnistua, samoin yksi runo. On hoivatyötä, jossa olen tarpeellinen, joskus liiankin sitovalla tavalla. Hoidan perheen käytännön asiat. Menen aamukahvin jälkeen sänkyyn lukemaan. Nautin valosta, tästä auringosta joen jäällä ja ikkunan takana, suksen luistosta.
Päätänpä iloita myös miehen ammatillisista harrastuksista. Ilman niitä hän katsoisi televisiota aamusta yömyöhään. Se olisi sietämätöntä, varsinkin äänet. Voin iloita toisen innostuksesta, kun vain pidän selvänä että minulla on oma tieni. Voi se olla huonompi, se on laskeva kaari, mutta niin se kuitenkin on ja saa olla. Olemmehan me sitäpaitsi "me".

Hiljaisuuden talossa

Olen yksin vierasyksiössämme toisella paikkakunnalla. Tänään ei ole sovittu lastenlasten tapaamista. Eilen olin katsomassa joulujuhlan esityksiä ja sitä ennen laitoin ruokaa heille.
Illan ja aamun olen ollut yksikseni tässä hiljaisessa talossa, voisi sanoa luonnottoman hiljaiseksi aanieristetyssä uudessa talossa. Ei kuulu liikenteen ääniä, ei hissin kulkua, ei ääniä seinän takaa. Vain kello raksuttaa ja jääkaappi rahisee joskus. Illalla myöhään kuulin kuitenkin korvia heristäen vaimeata lapsen itkua yhdentoista jälkeen. Se tuntui inhimilliseltä enkä valittaisi häiriöstä.
Tässä talossa asuu enimmäkseen ikäihmisiä, omakotitaloista helpommalle siirtyneitä, suurin osa ilmeisesti yksin asuvia. He eivät paljon ääntä pidä.
Millaista on elämä sitten, jos ei ole ketään odotettavissa käymään eikä puhelinkaan soi joka päivä? Kun ei jaksa mennä lenkille eikä uimahalliin tai tilaisuuksiin? Kun televisio-ohjelmat eivät enää kiinnosta? Kaupassa ehkä pystyy käymään rollaattorin kanssa? Hiljaisuus ei ole vain talossa, vaan itsessä.
Onhan se oma hiljaisuus lisääntynyt nytkin aktiivivuosiin verrattuna paljon. Se on tuntunut enimmäkseen hyvältä, kun voi säädellä toimiansa omaehtoisesti. Tarvittaessa olen vielä pystynyt aktivoitumaan lastenlasten tai vanhuksemme hoitoon. Mutta tunnen, että hiljaisuus voi myös hyydyttää, jäykistää hitaaksi erakoksi ennen aikojaan. Sähköpostissa ei ole mitään, netistäkään ei ole mitään erityistä katsottavaa, entisen työpaikan sivuilla ei näy mitään uutta, uutiset kuulin radiostakin.

Antavatko entisen elämän muistot sisältöä? Nyt aika ajoin pulpahtaa mieleen satunnaisia muistikuvia, yleensä tiloista joissa on ollut, maisemista joita on nähnyt - entisen asunnon pihapiiri ja pyykinkuivatuspaikka, Pasilan asemahalli, Tirolin vuorimaisema, ulkomaisen kurssikeskuksen lämmin uima-allas, eteläranskalaiset huhtikuiset pellot lentokoneen ikkunasta. En tiedä mikä ne muistista napauttaa esiin, mutta mukana ne siis kulkevat. Jospa puhumaton vuodepotilasvanhuskin saa kulkea entisissä maisemissaan mielensä syvyyksissä!

Joskus ruuhkavuosina kaipasin, että saisi talven pimeimpiä päiviä viettää kuin karhu pesässään, ei tarvitsisi pakottaa itseään liikkeelle. Nyt se aika on siis tullut. Hiljainen, harmaa, sumuinen joulukuun päivä ympäröi talot. Aurinkoa ei ole näkynyt viikkoihin. Kyntteliköt ikkunoilla viestivät toisilleen rauhallista joulunalusaikaa.

Samana iltana. Tuli kuitenkin ohjelmaa, vielä ei olla yksinäisyyden talossa. Tuli ruokavieras, uimahallikaveri, vielä uusi kahvivieraskin.
Tuli mieleeni, että haaveilin joskus tällaisesta paikasta. Se oli silloin, kun lapset olivat murrosiässä ja mies stressityössä kuten minäkin. Ja minä olin perheen poliisi ja piika, kuin yksin muita vastaan. Silloin haaveilin hiljaisesta yksiöstä, jossa olisi vain valkoista ja tyhjää, sänky keskellä huonetta eikä juuri muuta. Olisipa tämä ollut silloin pakopaikkana.