Isoäitien ilot ja huolet

Kolmatta viikkoa on taas kulunut siitä, kun viimeksi näimme lapsenlapsia. Nyt alkaa jo ikävä hiertää mielessä. Huomaan, että vähän väliä ajattelen heistä jotain, muistelen heidän sanomisiaan ja kuulumisiaan, kerron miehelle mitä hauskaa tyttö sanoi, mitä pojan koulusta on sanottu. Näin untakin jostain uudesta koulureitistä. Heidän olemuksensa nousevat mieleen, puhdas katse, raikas iho, silkkitukka, nauru, niin täysin lapsia vielä. Heillä on huikea mielikuvitusmaailma. Pehmoleijonan uskomaton suku ja vaiheet sekä kannonkolosta alkava valtaisa näkymättömien olentojen maailma tuottavat jatkuvasti tarinaa, jota kumpikin lapsista jakaa ja jatkaa.
Joskus vuosikymmenet sekoittuvat, meillä kun oli myös joskus pieni poika ja häntä pienempi tyttö, ja tulee sanotuksi vahingossa tyttären nimi, kun käsi kädessä kävellään.
Siellä he kulkevat reittejään, päivähoitoon, kouluun, kerhoihin, kotiin, saunaan, mökille, nukkumaan. Kunpa heidän yllään lepäisi aina suojelus. Lapsen elämä on niin haavoittuvaista.

Olen tuntenut paljon myös sellaisia lapsia, joiden viattomuuden ja kasvurauhan ovat aikuiset rikkoneet, lapsia, jotka ovat saaneet aikuisten murheiden ja vastuun taakan pienille hartioilleen ja yli käsityskykynsä menevien ristiriitojen säikeet lävitsensä. On myös lapsia, joiden turvan on kohtalo murtanut.

Moni isovanhempi kantaa huolta ja murhetta lastenlastensa tilanteesta, osa myös vastuuta. Yksikin ihminen, joka lapsesta ja nuoresta aidosti välittää, on hänelle turvatekijä. Kun olin 70-luvulla työssä nuorisorikollisten parissa, opin näkemään, kenellä on ollut elämässään oikeasti hänestä välittävä ihminen. Usein se oli isoäiti. Se näkyi kontaktin ja luottamuksen ja siten avun saamisen mahdollisuutena. Toivoa on lapsella ja nuorella, jolla on olemassa ihminen, joka " riemuitsee sun riemustas ja tuntee huoltas, tuskias". Voimia ja suojelusta näissä elämäntilanteissa!

Ropo

Enpä tainnut muistaa tänään eilistä mielihyväntuottamisen periaatetta. Mutta yhden havainnon tein. Kävin keräyslistan kanssa vielä muutamassa paikassa, jossa eilen ei oltu kotona. Yksi niistä oli mielenterveyskuntoutujien tai oikeammin kroonikkojen talo. Ohjaaja laittoi listaan kaikkien puolesta, "vaikka tästä ei kuittia saakaan". Kysyin, haluaisiko joku muu osallistua. Yksi mies, lähitieltä tuttu, joka oli painellut yläkertaan kohta, kun esitin asiani, rymisteli alas ja toi käteeni euron. Komeasti hän vetäisi nimensä listaan. Hän halusi olla antajien joukossa. Muut asukkaat olivat syömässä kauempana, joten en nähnyt heitä.
Havainto on siis se, että antamisen mahdollisuus on ihmisarvon mukaista.
Tiedän, että täälläkin on alueita, joissa ihmiset eivät tätä arvoa itselleen suo.

Hyvän mielen tekoja

Luin äsken jostain lehdestä, mutta en muista mistä, että ihmisen alkuperäiseen olemukseen kuuluu halu tehdä toisille hyvää ja että se tuottaa itselle mielihyvää. Tämän olen todennut monta kertaa. Minulle tulee hyvä mieli, kun saan vaikka neuvoa tietä jollekin kysyjälle. Koen sen melkein arvostuksena, jos joku kysyy minulta neuvoa kadulla!

Tänään keräsin yhteisvastuukeräystä, pakkanen hellitti sen verran että tarkenin liikkua. Omakotialueella ihmiset olivat iloisia antaessaan, joku oli jo odotellutkin keräystä. Useampi kiitteli, että joku viitsii kerätä. (Tämä tehtävä on tätini perintöä, keräyskukkarokin on hänen).

Kaupungin vuokrataloissakin muutama kaivoi taskujaan, vaikka useimmat potkitun ja likaisen näköiset ovet eivät avautuneet. Yksi hyväntuulinen kahden euron antaja oli kyllä joutua ulos asunnostaan, kun vaimo suuttui rahan pois antamisesta ja heitteli miehen vaatteita käytävään. Vuosi sitten kerätessäni sama mies kärvisteli kylmässä rapussa, kun vaimo ei päästänyt sisään. Nyt tämä mies vain rauhoitteli minua: älä välitä, se on vähän kännissä ja silloin se on aina tuollainen. Itse antaja oli tyytyväisen näköinen raapustaessaan nimeään listaan.

Minulla oli merkillisen kevyt ja hyvä olo, kun keräyspussini kanssa kävelin kotia kohti. Olin saanut tilitettäväksi toistasataa euroa ja lisäksi mukavan ulkoilun. Miksi en tee useammin jotain hyvää, vaikka kerran päivässä, jos se onkin ihmisluontoon koodattu onnen mahdollisuus?

Enkelivierailuja

Pakkasennätys, 33 astetta mittarissa aamulla. Kylmä kuutamo vaihtuu kylmään aamuvaloon. Oikeastaan täällä oloa pitäisi jatkaa, mutta kohta tulee noutaja. On ollut jotenkin melkein juhlavaa olla yksin täällä mökin akkana, lakaista portaita, hakea puita, katsoa yöllä mittaria.

Syntymäpäivä, 66 vuotta ja hääpäivä, 43 vuotta. Tästä talosta minua lähdettiin hevoskyydillä synnyttämään kirkonkylän "laitokselle" ja tähän taloon minut tuotiin hevoskyydillä kovassa pakkasessa. On myös sisareni ensimmäinen loppuelämän vapaapäivä, eilen oli ollut kauniit läksiäiset.

Eilen tuli mieluisia yllätysvieraita ja vielä kaksi samaan aikaan, naapureista joihin itse menen kutsumatta kuin ennenvanhaan, kerrankin tulivat. Toinen tiesi syntymäpäivästäni. Sain kauniin kynttilän, jonka annoin palaa koko illan, siinä on niin kaunis valo. Katselin sitä vähän väliä. Sitä myy henkilö, joka on lähellä enkelimaailmaa.

Illalla televisiota katsoessani minulle tuli mieleen tehdä pitkästä aikaa enkeliharjoitusta, Diana Cooperin "Ihanat enkelit" -kirjan ohjeen mukaan. Olin tuskin aloittanut, kun mieleni tulvahti täyteen iloa ja kasvoni menivät hymyyn, kanava oli auki. Kysyin ääneen: Keitä täällä on? Heti tuli vastaan Iida-täti ja tieto, että hänellä on hyvä olla. Kerroin että olen kaivannut häntä. Sitten tuli esiin äiti, tervehdin ja kiitin häntä ja sitten isä, voi isä! Ja vielä Anna-täti, joka aina otti niin ilolla vieraan vastaan! Sanoin kaikille jotain, hyviä asioita. Sitten television ääni alkoi häiritä ja lopetin. En saanut suljetuksi televisiota, vaikka tuntui, että hekin olisivat voineet sanoa jotain.

Eivät he tässä olleet, vaan jossain kauempana, jonne ikäänkuin avautui toinen taso. Eivät he enkeleitäkään olleet, mutta enkelit olivat mukana. Tällainen hetki vain tuli. En tiedä, mitä se on. On vähän kynnystä kertoa tällaista, mutta kerron kuitenkin.Tässä iässä voi puhua mitä haluaa!

Kotityranneja

Aamu valkeni Torpalla muutaman asteen lämmenneenä. Eilen harmaa pilvipeite vähän eristi kyliämme avaruuden ankarasta kylmyydestä. En ole nähnyt ketään ihmistä kahteen päivään. Eilen yksi ystäväni satojen kilometrien takaa soitti iloisesti yllättäen. Olen aina ihaillut puhelinta - hetkessä on läsnä toisen luona.

Mielessäni pyörii jostain syystä kysymys henkisestä väkivallasta ihmissuhteissa, erityisesti parisuhteessa. Minä saan vapaasti olla, tulla ja mennä, mutta tunnen ja tiedän monia, joilla tilanne on toinen. Puoliso määrää olemisesta ja elämisestä kuin toinen olisi orja tai oman itsen jatke. Jonkun pitää olla töistä kotona määrätyissä minuuteissa eikä mihinkään saa mennä, toinen määrää vaatteet, tekemiset, painoindeksin, kolmas kieltää yhteydenpidon omiin sukulaisiinkin, neljäs vaatii että kaikki tehdään niinkuin juuri niinkuin hän itse haluaa. Iäkäs vanhempi voi sitoa aikuisen lapsensa omaan palvelukseensa, kysymättä koskaan olisiko toisella jotain muuta tai kuinka hän jaksaa.

Usein kuulee, että avioliiton solmimisen jälkeen puolison, usein nuoren miehen, käytös muuttuu nopeasti ja yllättävästi. Toinen ei kelpaa mihinkään, arvostelu, syyttely ja syyllistäminen, pilkkaaminen, vaatiminen ja mitätöinti vallitsevat. Toinen ahdistuu nurkkaan, alistuu ja menettää toimintakykyään. Jos ihminen pystyy ajoissa eroamaan tällaisesta liitosta, mieltä jää kuitenkin kahlitsemaan pelko, että seuraavakin suhde muuttuu samalla tavalla painajaiseksi. Seuraava kumppanikokelas joutuu kärsimään tämän elämänpettymyksen seurauksista. Syntyy ns. sitoutumiskammo, joka näkyy treffipalstoilla ja yksin asumisen lisääntymisenä.

Eläkeaikana toisen vahtiminen voi tiivistyä hyvin ahdistavaksi olemisen häkiksi, kun työssäkäynnin antama henkireikäkin poistuu.

Mistä tässä on oikein kysymys? Mistä tulee oikeus läheisen ihmisen hallitsemiseen, määräämiseen ja rajoittamiseen? Miten voi puolustautua, ennenkuin menettää itsekunnioituksensa ja alistuu orjuuteen, joka vain ruokkii vallankäyttäjän itsekkyyttä?

Raamatussa kehoitetaan kilpailemaan toisen toisensa kunnioittamisessa. Se on äärettömän syvällinen ja viisas ohje. Myös itseään tulee kunnioittaa.

Pakkasmuistoja

Aamulla ulkomittarissa oli kolmekymmentäyksi astetta, sisällä viisitoista. Laitoin puuhellaan tulet ja menin takaisin peittojen alle.

Mieleen tulivat pakkastalvet lapsuuskodissani. Talo oli vanha ja hatara. Yöksi puimme myssyn päähän, lapaset käteen, villaiset alusvaatteet ja kaikki löytyvät peitot päälle ja jotenkin tarjettiin. Talvi 1956 oli erittäin kylmä, oli neljänkymmenenkin asteen pakkasia. Savut nousivat suoraan taivasta kohti. Olin kymmenvuotias ja neljännellä luokalla. Koulumatka kulki peltoaukean läpi. Muistan kuinka viima meni kangaslakin läpi, vaikka äiti oli käärinyt huiveja päälle. Minulle tuli sitkeä poskiontelotulehdus, jota punkteerattiin 10 kertaa kevättalven aikana. Menin aamulla linja-autolla kirkolle, jossa odottelin väkeä täynnä olevassa odotushuoneessa usein koko päivän, aikuiset menivät edelle. Viimeiselle linja-autolle piti ehtiä ja oli pakko uskaltaa mennä siitä sanomaan. Ei minun kanssani sinne kotoa kukaan ehtinyt.

Parhaita lapsuusmuistojani on joululoma ehkä samana pakkastalvena.Kaikille viidelle laitettiin makuusija pienempään kamariin. Leivinlaudasta aseteltiin lisäpohja sänkyjen väliin ja nukuttiin siskonpetissä. Aamulla oli hieno herätä, kun isä oli laittanut kamarin pystymuuriin valkean ennen navettaan menoaan. Oli mukava odotella huoneen lämpenemistä, kun ei tarvinnut nousta kylmälle lattialle kouluunmenoa varten.
Ulkohuusiin ei tarvinnut talvella mennä, vaan porstuassa oli sanomalehdillä peitetty sanko, joka sitten tyhjennettiin tunkiolle. Myös lämpimässä navetassa voi isomman asian tehdä lehmien lantalaariin.
Niinkin elettiin. Usein tuntuu naurettavalta, kun elintason muutoksia verrataan vaikka kymmenen vuoden takaiseen aikaan.

Ympärillä on luminen hiljaisuus. Postiauto kävi naapurissa, nyt ei sitten muuta liikennettä olekaan, ennenkuin naapurit tulevat töistä. Tässä voi vaikka pitää yksityistä retriittiä.

Talonvahtina

Jäin lämmittämään Torppaa, ettei hyytävä pakkanen hyytäisi vesiputkia jäähän. Täällä on ollut eilen sähkökatko, mutta kaikki on taas kunnossa. Miehellä on menoja loppuviikoksi, joten olen yksin kolme yötä täällä. Perjantaina kaupungin palveluauto hakee minut pihasta puoli kymmeneltä, hyvää palvelua.

Nyt ei ollut tarvetta yksinoloon, hän on ollut aivan siedettävä, kerroin hänelle tullessamme. Vähän haikeana katsoin auton perään, kun tulee aina mieleen, että paljonko näitä yhteisiä aikoja lienee jäljellä. Mutta joudan olla täällä pakkasvahtina, niin ei tarvitse etäältä huolehtia.

Täälläkin voi selailla nettiä, katsoa Dr Philiä ja aloittaa uusi pitkävartinen sukka. Ostin tullessa ruskeata lankaa. Näin ohjeen jossa huovutetaan kuvio sukanvarteen. Niistä voi tulla vaikka pöllösukat.

Julman kaunis on talvipäivä. Aurinko laskee kirkkaan oranssina männikön puunrunkojen taakse. Pian kolmenkymmenen asteen pakkanen hiipii talon yli, nurkat paksahtelevat, varjot kangistuvat kuunvalossa. Pidän tulta takassa ja puuhellassa, katson illan pimentymistä.

Ystävänpäivä

Hyvää ystävänpäivää Sinulle!

Talviperhonen

Hankitimantit kimaltavat, ison koivun latvassa välkehtivät jäätimantit kirkkaassa pakkassäässä, oksien vähän liikehtiessä.
Ikkunalla räpistelee nokkosperhonen, varmaan klapien mukana sisään tullut ja lämmössä herännyt lyhyeen elämäänsä. Elämänkaari siinäkin.

Onnen elementit

Panin television kiinni enkä avannut radiota. Istuin takkatulen eteen, katsoin tulta, kuuntelin liekkien lepatusta. Kellon raksutus kuului tuvassa.

Mitä tarvitsen onneen? Tulen lämpöä, lumen valoa, metsän syvää hiljaisuutta, tähtitaivasta, veden syliä, tähtitaivasta, puiden latvoja, kesän valoa ja vihreyttä, muutaman ihmisen, jotka elämä on minulle antanut läheisiksi tai matkakumppaneiksi. Lapsuuden elementtejä, joiden keskellä on hyvä hengittää. Helsingin Kruunuhaassa meillä oli kaunis ja tilava asunto, mutta ei tulta, ei tähtitaivasta ja kuun valoa hangella, ei metsää eikä sulavan lumen tuoksua.

En tarvitse komeata taloa, luksusmateriaaleja, hienoa autoa, muotivaatteita, trendiravintoloita, coctailkutsuja, huipputekniikkaa... Kuinka moni niitä oikeasti onneensa tarvitsee? Menestys, maine, julkisuus - niistä en osaa sanoa, kun ei ole kokemusta. Tietokoneen kyllä ja nettiyhteyden, puhelimen ja lankaa pidän mielelläni.Ja mielenrauhan jos oppisin säilyttämään.

Odottamisen taito

Odottavan aika on pitkä. Puhelin pitää aina muistaa ottaa mukaan, että jos soitetaan.

Odotan kahta asiaa, tädin asunnon kaupaksi menoa ja erään läheisen elämänvalintoihin liittyviä ratkaisuja. Kummassakaan asiassa en voi tehdä nyt mitään. Sepä se hankalaa onkin. Pitää vain ajatella, että asunnonvälittäjä on se, joka myy ja tämä toinen ihminen käy itse omia prosessejaan. Kumpikin asia voi kestää vielä kuukausikaupalla tai rauetakin.
Kolmaskin odotus on, miehen väitöskirjan toinen esitarkastuslausunto. Se on viipynyt jo puoli vuotta eikä pihaustakaan kuulu. Sietämätöntä. Ei voi suunnitella mitään.

Kun elämässä tapahtuu vähän, vähistä asioista tulee isoja. Mieli täyttyy aina jostakin.Kun asioita on paljon, ne tasapainottavat toisiaan ja niiden volyymi pienenee,että mahtuvat yhteen päähän.

Tässä on kai nyt yksi eläkeläisen oppitunti menossa, järjestämään tottuneen rauhoitus. Antaa elämän kulkea latujaan, olla itse rauhassa,tehdä muuta.Jättää puhelin kotiin.Ajatella, että on sentään jotain odotettavaa.

Kansankynttilä

Lastenlastemme kotipaikkakunnalla on pieni kirkko, johon on kotoisaa mennä. Rastatukkainen pappiskokelas kehoitti aluksi ihmisiä tervehtimään jotakuta. Minua tervehti mies, jonka nimi olikin tuttu.-Oletteko opettaja, kysyin.- Olen kyllä ollut, sillä ja sillä koululla, hän vastasi. Kerroin, että tyttärenpoikani on siinä koulussa ja että eilispäivänä olimme sen maalaiskoulun pihamaalla, kun vävy teki latukoneella ladut koulun ympäristöön. Kerroin, että lapset esittelivät minulle innoissaan koulupihaan puusta rakennetut leikkipaikat: torneja, luolia, maanalaisia käytäviä, kaksikerroksisen talon parvekkeineen, kaikki kuin lapsen mieli ja kuvitus kauniissa järvimaisemassa. -No me vaimon kanssa ne puuhasimme, sanoi tämä eläkeopettaja. Kerroin, että lapsenlapset ovat olleet yökylässä luonamme "pikkumummolassa"(yksiö-tukikohtamme paikkakunnalla) kaksi yötä ja ovat vieläkin kanssamme.Hän kysyi lapsenlapseni nimeä. Jaa Arttu, sanoi opettaja, joka edelleen asuu koulun naapurissa ja pitää joitain erityistunteja. Kului muutama hetki ja virsi, niin tämä herra hivuttaa minulle lapun: Kuriiripostia Artulle. Toisella puolella oli mukava tervehdys ja Kynttilänpäivän toivotus.
Siinä on Opettaja isolla oolla. Senlaatuiset ihmiset ovat kaikkialla alansa suola, he jotka tekevät työnsä sydämellä, taidolla ja harrastuksella. On hienoa, että lapsenlapseni saavat aloittaa koulutiensä sellaisten perinteiden jäljissä. Joskus ehkä saan nähdä vielä koulun vintinkin aarteet, joita tämä opettaja on sinne kerännyt!

Toivon päivä

Kun avasin aamulla makuuhuoneen ikkunan, kuulin talitintin titityyn, lyhyen vielä. Ja miten ihana, aurinkoinen talvipäivä! Menin tänään, kuten eilenkin, hiihtämään läheisen pellon koneladulle. Suksi kulki kuin itsestään, ainakin itsestä tuntui että vauhdillakin. Olisin kadehtinut itseäni, jos olisin istunut ohiajavissa autoissa! On se mahtavaa, että Suomen luonto ja vuodenaikojen vaihtelu antavat eläkeläisen päiviin sisältöä ja odotuksen makua.

Tädin kirjahyllyt ja vaatehuone ovat tyhjentyneet ystäville, sukulaisille, seurakunnan kirpputorille ja itselle, vanhimmat kirjat muistolaukkuun, kuten mummun Amerikasta vuonna 1910 ostama hartauskirja tai tädin äidilleen vuonna 1943 äitienpäivälahjaksi antama "Uskon oppi autuuteen". Kun silitin keittiön pöytäliinaa, kysyin tädiltä: Mitä sinä nyt oikein ajattelet, kun näitä sinun tavaroitasi näin jaetaan. Kai hän olisi sanonut: No se on nyt näin.
Jotenkin tuntuu, että tässä asuntoprojektissa on pian muutosta odotettavissa.

Lumikenkäspiraali

Onneksi tuuli nousi juuri, kun menin kokeilemaan, alkaisiko saunan kiuas vetää tällä kertaa. Tuuli veti savun piipusta ulos. Tulen hiipumista odotellessani suunnittelin hikijumpan lumikengillä ennen saunaan menoa. Tallasin pimeässä pellolle "ufospiraalin" ja tulin jälkiäni myöten takaisin. Lumi upotti, välillä kaaduin enkä ollut päästä ylöskään, hiki irtosi siellä myllätessäni. Kuvittelen, että luontotarkkaaja-naapuri ohi ajaessaan hetken ihmettelee jälkiä ja saa näystä pienen huvin, tämä jonka silmä luonnosta kaiken havaitsee!
Viime viikolla tämä hyvä naapuri soitti, että teidän Torpan pihassa on vieras auto takakontti auki ja mies meni aittaan, onko oikealla asialla. Vävy siellä oli oikealla asialla puolukkasankoa hakemassa uudella autollaan. Joskus voisi joku olla väärälläkin asialla.

Kun tulin saunasta, oli taivas tähdittynyt kirkkaaksi Torpan ylle.

Voi miten iloinen ja kiitollinen olen, että olen saanut jo neljä vuotta nauttia eläkkeellä olosta, vaikka minusta on tällainen kylähullu tullutkin!

Mumma leikkii

Vanhan lempikeinutuolini ovat valloittaneet Irene ja Onerva, nuket, jotka noin kaksikymmentä vuotta sitten annoin tädeilleni joululahjoiksi. Topakampi Onerva seisoo, haaveellinen Irene on istumassa. Olen pessyt ja silittänyt vaatteet ja korjannut hattua. Seurana heillä ovat Obernaun kaupungista synkkien iltojen hupulaiseksi ostettu naurukoira sekä yksi työtoverin neulomista kissoista.

Kudin kädessä

Eräs mies antoi vaimolleen tunnustuksen: Sillä on aina rätti kädessä. En sitä tunnustusta saisi enkä haluaisikaan, mutta kudin minulla on nykyään aina kädessä.

Olen kyllä aina pitänyt lapset ja lapsenlapset perussukissa ja lapasissa, mutta nyt olen alkanut myös katsoa ohjeita ja tehdä isompiakin töitä. Pitääpä oikein kerrata, mitä olen tänä syksynä tehnyt: Kolme villatakkia Novitan malleilla, viisi pitkää kaulahuivia, kuudet sukat, kaksi pipoa, nyt on kaksi lapas-sukkasettiä tulossa lapsenlapsille, vähän pitsi-ja koristeleuleita mukana. Niihin hain ideoita netin runsasta tarjonnasta. Viimeksi tein punaisella Tempo-langalla lyhyen jakun tyttärelle, tuli aika hyvän näköinen. Alanko kohta minäkin pitää neuleblogia?
Minun pitää katsoa isomman työn ohje aivan silmukka silmukalta. Lapsuudenystäväni, käsityötaituri, tekee mitä vain ilman valmiita ohjeita.Olen aivan aloittelija.

Kaikki tämän lukuvuoden maalaus-ja kirjoituskurssihakuni ovat peruuntuneet, viimeksi kiinnostava ja mukavasti jaksotettu maalauksen teemakurssi ei saanut tarpeeksi osallistujia. Kesän jälkeen en ole maalannut mitään. Merkillistä kyllä, en ole tänä talvena oikein jaksanut keskittyä lukemiseenkaan,ikuisharrastukseeni. Siispä neulon.

Tein tyttären villatakista jääneestä Nalle aloevera-langasta sukat ekaluokkalaiselle. Hän piti niitten pehmeästä tunnusta niin, että haluaa pitää niitä alussukkina. Nyt lähetin hänelle toisetkin, kun lankaa riitti. "Kuinka se mumma jaksaa näitä tehdä, näissähän on kauhean kova työ", hän oli ihmetellyt. Kumpikin lapsenlapsi ottaa tuotteeni huomaavaisesti vastaan ja pukee päällensä. Arvatkaa, lisääkö se mumman puikkojen kilinää!

Jotenkin se kutominen (tai oikeammin neulominen) rauhoittaa ja virkistää yhtä aikaa. Tädin "odotushuoneessa" hoivaosastolla yksinkertaisten kaulahuivien teko paksulla langalla rauhoitti. Myöhään illalla en voi neuloa, koska se vie minun herkkäunisen unia. Minun työmuistini on kovasti huonontunut tänä talvena,en tahdo muistaa mikä mallirivi on menossa. Jospa tämä olisi muistikuntoutustakin!

Muistoarkku ja lumipesua

Tein tädille muistoarkun hänen vanhaan matkalaukkuunsa, jolla on käyty monasti Amerikoissa. Laitoin sinne adressit, kuolinilmoitukset, hautajaisohjelmat, opintotodistukset, vanhat valokuvakansiot, mitalit ja ansiomerkit, hoivaosaston vierasvihon, omat muistiinpanoni loppusairauden ajalta, kuolintodistuksen jne. Lisäksi sinne löytyi perheen valokuvat, toisen tädin ja isoäitini adresseja ja vanhoja kirjoja, yksi ostettu Amerikoista 1901.Vein laukun Torpan vinttiin talteen.

Lumen valo ja metsän syvä hiljaisuus. Nyt muistin taas, miksi jaksoimme ajaa työstressien keskellä melkein 400 kilometriä syrjäkylän hiljaisuuteen. Mieltäni kalvoi yllättävästi päiväkausia se, kuinka joku voi perintötavaroiden jaossa pitää vain omaa puoltaan: Minä otan tämän taulun ja tuon, ne ovat ainoat joilla on arvoa. Tuo pikkutuoli ja aski ovat antiikkia, minä otan ne. Ja kristallikruunun. Ja nyplätyt liinat. Ihana vati, minä otan sen.
En minä olisi niitä halunnutkaan, no sininen pikkutuoli olisi sopinut Torpan tupaan.Luulin kuitenkin, että rauhassa tehdään tasaveroista jakoa myös poissaoleville, keskustellaan. Siitä ei tullut mitään. Hänen oma ulkomailla asuva sisarensa ei kuulemma tarvitse mitään, sillä on tarpeeksi tavaraa.Vain sisaren itse lähettämät kortit ja valokuvat riittäisivät. Olin onneksi jo etukäteen koonnut tämän toisen serkun toivomuslistan mukaista kassia. Hänelle aarteet olivat aivan toisensuuntaisia muistotavaroita.

Tämä perusteettoman itselle kahmimisen asenne pyöri mielessäni kuin tarttuva lika. Mieltäni kalvoi myös se, ettei tämä serkku tullut katsomaan tätiä loppusairauden aikana eikä edes soittanut kertaakaan. Jälkeenpäin hän sanoi olevansa iloinen, että hänen mieleensä jäi kuva pirteästä tädistä syyskuun käynnillä eikä hän halunnut pilata sitä. Ja Helsingissä lääkärit eivät kuulemma suosita, että kuolevien luona oleillaan, pitää päästää irti ja elää eteenpäin.

Lumen valkeudessa ja metsäladulla tätä oloani koetin puhdistaa. Kummasti tämä perinnönjako siis tunteita nostaa, vaikka näennäisesti sovussa selvittiin. Ja kuulemma oli hyvä, ettei minua, asiainhoitajaa, mistään syytetty, sanoi pankkialalla toimiva ystäväni. Niinkin kuulemma perunkirjoituksissa usein käy.
Kiitos ystäville sähköposteista ja kuulumisista.Kaksi teistä elää veljensä sydänsairauden varjoissa, eri kohdissa.Voimia teille!

Lumenpimeää

Lähdin illalla kahdeksan jälkeen kävelemään lumenpimeälle kylätielle. Hyvin siellä näkee kulkea ilman lamppua. Torppaan ei näy yhdenkään talon valot. Menin katsomaan, ovatko pikkuserkut ja muut kyläläiset kotona. Kaikilla oli valot, en ole yksin kylällä. Yhtään autoa ei kulkenut. Hengitin hyvää happea, rentouduin.

Nyt olen lähdössä hiihtelemään. Olo on hyvä, kun nukuin hyvin hiljaisuuden keskellä. Kello lyö tuvassa, mutta en herää siihen.

Loman tarpeessa

Nyt on allekirjoitettu tädin asunnon myyntisopimus. Ennen sitä hetkeä tajusin, että pohjapiirustus puuttuu eikä sitä ole isännöitsijällä. Sain selville missä se on, mutta se ei ollut juuri siihen saatavissa. Piirsin pohjan itse ja se kuulemma kelpaa. Keittiön alakaapin saranat vaihdettiin illalla, että ovi pysyy kiinni. Ulko-oven lukon vaihto on vielä kesken. Koko ajan on jotain pientä säätämistä.

Odottelin asunnolla välittäjää, vaihtelin mattoja, tein pieniä asetteluja, koetin luoda nättiä. Asunto alkoi näyttää niin viihtyisältä ja levolliselta, että haikeus nousi: pitääkö tästä luopua kokonaan. Kaikkien sukulaisten elämä on muualla eikä se meillekään sovi, kun on niin iso piha-ja puutarha-alue hoidettavaksi, sitä kun on täällä Torpallakin tarpeeksi. Makailin sängyllä, toivoilin että asunnon löytäisi sellainen, jolle se toisi iloa. Kyllä siitä pintaremontilla hyvän saa.
Kysyin välittäjältä, minkä vaikutelman asunto häneen tekee. Hän sanoi:"Harmonisen. Lämmin tunnelma.Joissakin asunnoissa tulee ihan paha olo."

Nyt on vanha pää ihan täynnä esineistä ja tavaroista, kun en niitä niin erityisesti muuten harrasta. En ole varmaan koskaan sanonut jostain kiposta: "Voi miten ihana, minä otan tämän".Tuntuu että muisti menee, muistan vain yhden asian kerrallaan, toinen unohtuu. Kun piti lähteä äkkiä etsimään pohjapiirustusta, unohtui että piti viedä kotoa liina ja matto ja sitten piti lähteä erikseen niitä hakemaan jne.Siinä se vanhan päivä kuluu.
Olen aivan loman tarpeessa. Yksi etappi on taas saavutettu.Tulin Torpalle lepäämään ja hiihtelemään. Naapuri on tehnyt oikein koneladun. Mies on matkalla, mutta en pelkää olla yksin yön yli täällä metsän ja lumen keskellä.

Vesivyöpelastaja

Tänään saatiin tädin asunto esittelykuntoon, niinkuin sen nyt ilman remontteja voi saada, aivan nätiltä siellä näyttää. Pantiin varastosta paimentolaismattoja lattioille, kun ne serkun mukaan alkavat taas olla muotia. Lumessa niitä pöllytettiin ja puhtailta vaikuttivatkin.
Siinä kodissa ei ole riidelty, pahaa ei ole tapahtunut. Jos seinät säilövät tunnelmia, niin naurua, sukkapuikkojen kilinää, puhelua ja laulua niissä piilee. Vaikka pikkutavaraa on viety pois, edes yksikään hylly ei ole tyhjä, paitsi kellarissa ja varastossa. Niitten tyhjyydestä ja siisteydestä oikein iloitsen! Kyllä yli neljänkymmenen vuoden asumisessa tavaraa kertyy, vaikka täti ei ollut mikään hamstraaja.Saattelin serkun aarteineen junaan.
Selkä alkoi vähän vihoitella ja onneksi tänään oli vesivyöjumppa jalkavastuksin. Oli aivan ihanaa kokea kunnon vesivastus ja reipastahtinen jumppa, jossa hengästyi. Jalkavastukset tuovat hienosti tehoa jumppaan. Kun puoli tuntia oli kulunut, tuntui taas selvästi, kuinka alaselkä rentoutui ja vähän likistyneet nikamat saivat vapautta, vyö kun kannattelee vyötäröstä ylöspäin. Kuusi vuotta sitten selkäni meni aivan jumiin ja tuli välilevyn pullistuma. Puhuttiin leikkauksesta.Sain kuitenkin fysioterapeutilta ohjeen hankkia vyön. Kahden kuukauden sitkeilyn jälkeen kipu hellitti, nikamaväli vapautui ja pullistuma pääsi vetäytymään koloonsa. Siitä asti viikottainen vyösessio on pitänyt selkäni kunnossa. Mikähän tilanteeni olisi ilman tätä pelastajaa? Suosittelen!