sunnuntai 5. kesäkuuta 2011

Suvi suloinen


Espoossa ajattelin, että tulen aina kesäkuun alussa katsomaan kukkivia puita ja pensaita, joita ihailin työmatkani varrella. Eipä tarvitse. Porraspään syreenit ovat juuri avautuneet tuoksuvaan kukkaan. Pihlajan kukat alkavat erottua. Ja miehen omenapuut ovat täydessä kukassa. Tänä vuonna vuorenkilpi on kukkinut erityisen runsaasti joka paikassa. Tuomi, minun kymmenen vuotta sitten istuttamani, on jo lopettamassa valkoisia tuoksujaan. Halusin pihaan tuomen, kun se oli lapsuuteni ihannepuu. Koulutien varrella oli erään talon liepeillä tuomi ja siitä taitoin salaa oksia kotiin. Kaksi voikukkapeltoa Torpan lähellä on keltaisenaan ja kohta taas ensi vuoden kasvusto leijailee pihoilla. Mies käy taistelua niitä vastaan.

Nyt taas voi istua kahvikupin kanssa portailla ja puhella pääskysen kanssa, sellainen kun usein lennähtää istumaan läheiselle sähkölangalle. Eilen tulivat ne haarapääskyt, jotka pesivät autokatoksen hirren päällä (jolloin autoa ei viitsi pitää pesien alla), aiemmin tulivat jo lavettaladon asukit. Räystäspääskytkin kiertelivät räystäänalusia. Kyselin, oliko raskas matka ja toivotin tervetulleiksi. Risulinnut pysyvät maassa. (Kuvia voi klikata isommiksi).
Kotikyläni kirkossa pappi puhui elävästä vedestä ja lähdeihmisistä. He ovat niitä, joista virtaa toisille rohkaisun,kannustuksen ja muistamisen sanoja. Mieleeni tuli heti yksi ystävä, jolla on hallussaan loputon viisaiden runojen ja lauseiden lähde. Minulla on kymmeniä hänen lähettämiään kortteja ja muistoja monista rohkaisun sanoista.

lauantai 4. kesäkuuta 2011

Ihmeen puuhatuuli

Mikähän minua nyt näin panee puuhaamaan? Aamulla kannoin remontin alta vinttiin viedyt kirjat alas ja mies alkoi järjestää niitä kirjahyllyyn, pysyi siinä hommassa, että sain tehdä omiani ilman katselijaa. Sekoitin kaappimaaliin valkoista ja maalasin keittiökaappien ovet kolmanteen kertaan, hioin ensin. Nyt tuli hyvä väri, isoon kaappiin rinnastettava, mutta jälki ei ole vieläkään hyvää. Vähän paremmin toimi uusi pensseli ja se että opin vetelemään viimeisen silauksen hyvin hennolla kädellä, mutta koskaan en kyllä osta Barokkimaalia. Se on minulle liian vaativa tapaus. Huomenna vielä uusi kerros, kun on eri väri. Olipa homma ja maalausitseluottamukseni on kärsinyt. Uusia suunnitelmia ei ole vireillä, vaikka tuo kaappien väritys vähän sotkee entisiä värejä. Katsellaan.

Sitten menin katselemaan saunapuolta. Olen 12 vuotta sitten vedellyt saunatuvan yhteen hirsiseinään kalkkimaalia, sen kunniaksi että täällä aina ennen kesällä kalkittu navetta ja karjakeittiö valkoiseksi, äiti kertoi monta kertaa, kuinka mukavaa se oli. Saunatuvan tapainenhan on entinen karjakeittiö. Nyt seinäkalkki oli rapistunut. Raavin irtoavat osat pois, kastelin kalkikivedellä, joka oli muhinut viikon ja sitten tein kalkkiseoksen, jolla vetelin seinät. Pian se alkoi muuttua valkoiseksi. Läheltä ei kannata katsoa, kun vanhassa jauhossa oli vähän kokkareita. Ohjeita luin netistä.
Sitten olikin välttämätöntä siivota lattia. Ihmettelin, miksi en ole jaksanut moneen vuoteen muka nostella lattiaritilöitä. Ne ovat raskaat ja isot, mutta sainhan ne käännetyksi pystyyn. Alle oli taas kertynyt puunroskaa ym. Pidin lepotauon.
Mies tuli katsomaan, mitä teen."Olisit hakenut edes noita ralleja nostamaan", hän sanoi. "En tiennyt toissapäivänä, että tänään teen tätä", vastasin. Hän tarvitsee nimittäin kaksi päivää aikaa varautua johonkin pyytämääni toimintaan. Kun sen muistan, tämä "aviomiespalvelu" toimii, mutta enhän minä kaikkea niin pitkälle suunnittele.

Seuraava kohde oli sauna, jonka pesin SaunaTolulla ja betoniseinät maalaripesulla. Vettä kannoin kaivolta, kun letku ei riitä saunaan, lämmmitin muuripadassa. Säästin vesijohtovettä, kun kerran kaivossa on ilmaista vettä.
Lopuksi sauna lämpenemään. On navakka, mutta puuskittainen tuuli, joka ei vetänytkään hyvin savua ulos, vaan oudosti painoi välillä savua sisään. Nyt se sentään vetää. Onkohan minusta vain saunojaksi, ei ainakaan kovia löylyjä pidä ottaa, sen verran sydämessä tuntuu ylikierroksia. Mies varoittelee: "Mitä minä sitten yksin puhtaassa talossa tekisin".

Miksi kirjoitan tällaista selostusta tekemisistäni -laiska töitään lukee jne? Siksi, että blogini tarkoitus on seurata yhden eläkeläisen vaiheita. Ihmettelen, kuinka minä taas jaksan näin, kun on ollut pitkään toisenlaista, voimattomuutta ja huonoa oloa, vanhenemisen tuntua. Kymmenen vuotta sitten muistan lomilla näin touhunneeni. Onko se se Tolosen markkinoima Carnosin, joka antaa tosiaan lihasvoimia vanhenevalle ihmiselle? Onko siis aineita, joiden vähenemisen oman kehon tuotannosta voi korvata ja siten ylläpitää toimintakykyä pidempään?Aika olennainen kysymys vanhusasiassa.

perjantai 3. kesäkuuta 2011

Pesänperustusta

Liian tummaksi menivät keittiön kaapin ovet hämärässä nurkassaan, vaikka sävy valittiin vaaleammaksi kuin vanhan kaapin sivut. Ja vesiohenteinen maali pakeni pensseliä, tuli raitaista jälkeä,vaikka olin mielestäni hionut riittävästi. Olenko ennen aina maalannut liuotinohenteisella, kun tällaista jälkeä ei ole koskaan tullut. Ehkä tähänkin väriin tottuisi, mutta tietty valoisuus himmeni tuvasta. Koetan vielä korjata, lisätä valkoista väriä maaliin ja ostaa murskattuharjainen keinokuitusivellin ja maalata kolmanteen kertaan. Pilallemenokin saattaa häämöttää.

Kyllä tässä puuhaa riittää, kun taas asettuu maalaistaloon. Nyt on ollut intoa käydä kaikkea läpi ja järjestää tavaroita paremmin, siis vintissä ja ulkorakennuksissa myös. Tavaraa on lajiteltu myös kaatopaikalle, kuivuneita maalipönttöjä, elektroniikkaromua, rautaromua. Aina sellaista kertyy. Jos nyt malttaisi viedä pois ensimmäisen tietokoneen, jolla on paljon kirjoitettu. Kymmenen vuotta se on odotellut vintillä. Vanhaa verhoa ym kangasta on aika lailla, mutta en taida nytkään laittaa pois -jos vielä joskus leikkaisi matonkuteiksi. Kangaspuissa on lointa jäljellä.

Muuten mukavaa ja pitkäaikainen huimaus-pahointivointikin on ollut vähissä täällä, mutta illalla alkoi puristaa sydämen seudulta, kun olin kellon ympäri touhunnut. Otin Nitroa, jota sain kolme vuotta sitten, vaikka ongelmien syy sitten olikin olkapää. Se auttoikin, mutta yöllä heräsin painostavaan oloon, Muistin, että puistelin vintin pitkiä mattoja. Voimia olisi taas, kun aloin uudelleen ottaa D-vitamiinia ja Carnosinia, mutta vanhat sisuskalut eivät oikein pysy mukana. Mattojen puistelu on pahinta. Ei tahdo muistaa ja malttaa, kun on pesänperustusvietti päällä niinkuin pihan pääskysillä. Vintissäkin piti vain käydä ja meni kaksi tuntia. Tänään täytyy ottaa rauhallisesti.

tiistai 31. toukokuuta 2011

Juhlapäiviä

Sunnuntaina tuli poikamme pitkästä aikaa parin kolmen päivän visiitille vanhusten luo. Ihmeesti sellainen käynnistää vanhat äitireaktiot -innolla kauppaan, herkkuruokia, leipomuksia (nyt karppikirjan ohjeiden mukaan, kun hänkin välttää hiilihydraatteja), passaamista. Sunnuntai-iltana mies lämmitti Aitokiukaan. Minulla meni saunassa päivät sekaisin, en millään päässyt irti lauantaitunnelmasta koko iltana. Lauantaista seuraava päivähän on pyhäpäivä, joten tässä on vietetty pidennettyä viikonloppua. Tänään vielä vierailtiin kummienon luona kakkukahveilla, kun pojallamme on merkkipäivä lähellä. Jäi siis pari arkipäivää väliin. Pyöräilimme eilen 35 kilometriä, enimmäkseen kaunista jokivartta kierrellen. On se mukava, kun saa lapsesta liikuntakaverin, hänestä kun on viime vuosina tullut innokas kuntoilija. Hienoa on, kun voidaan taas jakaa tärkeät kuulumiset, toisin kuin joinain kireinä nuoruusvuosina. Noloa tunnustaa, mutta minulta vaatinut oppitien kulun se, että lapsi on erillinen ihminen, omanlaisensa luomus, jonka on tarkoitus tulla omaksi itsekseen, ei minun kaavojeni mukaiseksi.

lauantai 28. toukokuuta 2011

Remonttimiehen ylistys


Menikin vain viikko, kun Torpan pintaremontti valmistui, siis matot ja tapetit kaikkiin huoneisiin, vaikka puolestatoista viikosta oli puhetta. Rakennusyrittäjä löytyi tarvikeliikkeen kautta, hyväksi tunnettu. Olikin mainio ja mukava mies, yrittäjä. Jälki on hyvää. Hän teki muutamia ehdotuksiakin laittamisista ja jopa ison tupakaapin siirtämisestä paremmalle paikalle takaeteisestä. Työporukka siirsikin erikoisraskaan kaapin tupaan, jossa siitä on todella iloa. Kovin on varattu mies, marraskuulle asti on aivan täyttä, kulkee pitkin Suomea ja tekee pitkää päivää ja viikkoa. En voinut olla varoittelematta, ettei tappaisi itseään työllä.
Olen ennenkin ihaillut kirvesmiehiä ja muitakin korjaustaitoisia, joita täällä on avuksi löytynyt. Puhutaan kädentaidoista. Niitä tarvitaan ja ihmeesti niitä joillakin on, mutta ei se riitä. Tarvitaan myös terävää päätä ja suunnittelutaitoa. Tarvitaan myös sosiaalisia taitoja asiakkaitten ja työporukan kanssa toimimiseen. Työn tulos näkyy heti. Pelkkä henkisen työn ammatti tuntuu oikeastaan vähän aneemiselta tuollaisen laajataitoisen työn rinnalla. Suositeltava ammatinvalinta, jos taipumuksia on. Töitä riittää.

Nyt täällä on sitten ankarasti pohdittu kaapin siirrosta ja värien muuttumisesta seuranneita tarpeita ja kokeiltu vaihtoehtoja. Uutta maalia on ostettu, penkki ja keittiön kaapit ainakin tarvitsevat uuden värin. Tavaroita on kuljetettu takaisin vintiltä ja vajoista. Pikku hiljaa asetutaan asumaan kesäksi. Ei menneet valinnat pieleen, kuten mies ennusti. Olen tyytyväinen, ei ainakaan huonompi ole kuin entinen kuosi.

keskiviikko 25. toukokuuta 2011

Rajauksen ulkopuolella

Eilen tuli uusintana hieno dokumentti vanhusten kotihoidosta. Kameratyökin oli kaunista. En tiedä, tarkoittaako ohjelman nimi sitä vanhustenhuollon rajausta, jonka mukaan vain kolme prosenttia otetaan laitoshoitoon, muiden pitää pärjätä omissa oloissaan. Ohjelma avasi ovia niihin pikku maailmoihin, joihin yhä useampi liikuntakyvytön vanhus on jäänyt. Monille ainoa kontakti on kotipalvelun työntekijä.

Joku ohjelman kommentoija väitti sen osoittaneen, että vanhuksia lamataan koteihinsa ylilääkityksen avulla. Luuliko hän, että he olisivat virkeitä toimijoita ilman lääkitystä? Minä näin todellisia, heikkoja vanhuksia ja heitä kauniisti auttavia kodinhoitajia. Avuttoman vanhuuden näkeminen on ahdistavaa ja sysää monet etsimään syyllisiä. Oma tulevaisuus pelottaa eikä sitä halua ajatella.

Lähes kaikki vanhustenhuollon kritiikki kohdistuu laitoshoitoon. Omat omaiseni kuitenkin kokivat sen turvallisena. Vaikka apu ei aina ehdi heti, sitä ei kuitenkaan tarvitse odottaa tunteja tai vuorokautta, kuten kotihoidossa voi tapahtua. Laitoshoitoa on helpompi tarkkailla kuin tuhansia kotioloja. Omaisten ja lähimmäisten osuudesta ei kritiikeissä puhuta mitään.

Arvostan kodinhoitajan työtä todella paljon. Se on todellista auttamista käsien, puheen ja kontaktin avulla. Heitä tarvitaan paljon lisää, jos yhä useamman pitää pärjätä kodissaan. Nyt kodinhoitajalla voi olla 10-15 paikkaa työvuoron aikana. Uskoisin, että myös yksityisillä kotipalveluilla tulee olemaan suuri kysyntä. Toivottavasti nuoret kouluttautuvat edelleen lähihoitajiksi ja voisivat kokea työnsä arvostetuksi. En pitäisi pahana myöskään ulkomaisten hoitajien tuloa. Moniin kulttuureihin kuuluu vanhuuden arvostus. Ja onko varmaa, että yhteishoito laitoksessa on niin paljon kalliimpaa kuin kotihoito, ettei sitä voi tarjota enempää kuin kolmelle prosentille?

Tapasin Helsingissä asuessani kaupassa joskus vanhuksen, joka oli jääkelien sulamisen jälkeen uskaltautunut rollaattorin avulla kauppaan. Hän oli täysin yksin, kukaan muu kuin ostettu palvelu ei tullut katsomaan. Ei hän uskaltanut avata oveakaan, kotipalvelulla oli avain. Maalla usein on vähän inhimillisempi tilanne.

sunnuntai 22. toukokuuta 2011

Asuulemista

Nyt oli sopivat päivät pienen saarimökkimme kevätkuivatukseen, oli aurinkoa ja tuulta. Vuosi sitten menimme mökille samana päivänä ja kirjoitin blogiin siitä jatkuvuuden ja tuttuuden tunteesta, joka siellä tulee vastaan. Viimeksi kävimme siellä syyskuun lopussa. Vedin vedettävän kellon käyntiin ja elo jatkui kuin talven pakkasia ja paksuja lumia ei olisi välissä ollutkaan.

Piristyin kummasti tässä tuuletustouhussa ja järvessä aivan virkistyin. Välillä oli mukava istua pikkukamarissa ja lueskella vanhoja ET-lehtiä. Edessä aukeaa ylläoleva näkymä, josta en ole ennen ottanutkaan kuvaa. Kallion toisella puolella häämöttävät kota ja mökki. (Kaksoisklikkauksella saa kuvat isommiksi).


Toisena päivänä "stailasin" saaren toisessa päässä olevan saunarakennuksen takakopperoa, jossa varsinkin yksi poikamme helsinkiläinen nuoruuskaveri haluaa nukkua. Kavensin saksilla kaksi superlonpatjaa ja sain ne mahtumaan samaan patjapussiin. Kapeaan laveriin tuli viimeinkin sopivankokoinen patja. Olen tukkinut paksulla eristemuovilla nurkkia, jotta seinän takaa eivät kiukaan löylyt kohahtaisi takahuoneeseen. Eristeet ovat rumat ja koetan aina peitellä niitä. Nyt keksin, että otan vanhan pussilakanan ja teen siitä sisustusta. Sakset, nauloja ja vasara ja syntyi uudet tekstiilit, seinäverho, ikkunaverho, pöytäliina. Tällaiset puuhat ovat minusta hauskaa "asuulemista"(leikkimistä). Lauleskelin: Nytpä tahdon olla mä pienen kodin laittaja..


Haravoidessani häivähti äkkiä varjo. Milloin tulee se aika, että täällä tulee kevät ja kevättuuli puhaltaa, mutta minua ei enää tule?

torstai 19. toukokuuta 2011

Uutuudenviehätyksen loppu?

Ovatkohan nyt eläkeläisen kuherruskuukaudet loppuneet? Jos niin on, niin kestivät sentään kaksi kertaa niin kauan kuin keskimäärin pariskunnan uutuusajat eli yli neljä vuotta. Kun tämän blogin tarkoitus on seurata yhden eläkeläisen vaiheita, niin täytyy tämä kirjata.

Aamut ovat edelleen mukavia kiireettöminä, mutta sitten on tullut useammin tyhjäkäynnin tuntua. Onhan tätä arkista askaretta ja pihatöitä ja kohta saarimökin kevätsiivous ja Torpan uudelleen sisustus ja sinne muutto ynnä muuta neljän paikan ylläpitopuuhaa, mutta henkistä sisältöä ja kanssakäymistä kaipaisin enemmän. Ruumiillinen työ sitä paitsi on alkanut väsyttää enemmän kuin ennen, nytkin ramasee kun purin pois yhden kukkapenkin aamupäivällä.

Eilen oli minun vuoroni kutsua koulukavereita meille. Oli oli mukava vaihtaa ajatuksia ja aivan oikeasti keskustella elämästä. Se on vain kovin harvinaista herkkua. En vieläkään keksi, mihin minua kiinnostaisi mennä mukaan tai mitä itse virittää. Jokin vika minussa on, kun harva ihminen ottaa minuun yhteyttä.

Avaan sähköpostin. Finnair Plussalta ja Lidliltä ja yksi roskaposti. Postinkantajalla ei mitään minulle. Illalla televisiossa sentään Siska. Puhelin piippasi tekstiviestiä, kun olin nukahtamaisillani. Saunalahdelta.

Tätä tylsyyttäni korostaa mieheni henkinen aktiivisuus, osallistuminen ja kontaktit Facebookia myöten. (Minä en ole facebookissa). Ei hänestä tullut minulle eläkeläishuhhailukaveria, sanoin, kun neljäs uusi kirjoitusprojekti tuli hänen ohjelmaansa. Hänen asiansa ja kirjoituksensa tietysti antavat minulle vähän ajatusvirikettä. Politiikkaa olen alkanut seurata aktiivisemmin, mutta vain seurata.

Nyt voisi tietysti harrastaa Anthony de Mellon kuvaamaa havahtumista läsnäoloon ja tietoisuuteen, olemisen taitoon, elämän katseluun. Saisi tässä silti vähän enemmän säpinää olla.

sunnuntai 15. toukokuuta 2011

Lätkäkuumetta

Onpa ollut untelo päivä. Matalapainetta, sadetta, odotettua kyllä. Lähdin välillä lenkille, mutta ei askel vetänyt tänään, hiki vain valui. Ruuan jälkeen nukahdin kirja rinnan päällä. Herättyäni luin kirjan loppuun, kirpputorilta ostamani Eeva Joenpellon "Kaakerholman kaupungin" vuodelta 1952. Siinäkin oli utuinen tunnelma, sydänmaan pieneläjien vähäiloisen elämän kuvauksessa.

Hidas päivä. Kuin sumussa toljottelin Ilta-Sanomien Sudokua ja Kryptoa, otti aikaa saada ne loppuun. Ei mitään ohjelmaa eikä odottamista, tämäkö nyt on oikein eläkeläiselämää. Euroviisutkin menivät vanhaan malliin. Illan jääkiekko-ottelu alkoi nousta mieleen. Muuta ohjelmaa ei tietysti tässä yksitelevisioisessa huushollissa tänä iltana ole tarjollakaan. Yritin lyödä vetoa miehen kanssa, mutta ei hän suostunut. Häviötä veikkaisin, ei suomalaisen sielunelämä kestä tällaista odotuksen painetta, ihme olisi.

Jo on aikoihin eletty, minä odotan lätkämatsia! Minun täytyy olla sairas. Onhan monta päivää ollut oireitakin. Hain mittarin. Minulla on kuumetta!

lauantai 14. toukokuuta 2011

Heliät hiekat

Tädin hauta odotti kunnostusta joulukuisen hautaamisen jälkeen. Kumpu oli laskenut ja mennyt kuopallekin, kun routaiset maalohkareet olivat sulaneet ja vajenneet. Kaksi viikkoa sitten kumpu oli vielä korkeana. Lapio ja rautakanki löysivät koloja, jonne savi ja hiekka solahtelivat. Yritin olla ajattelematta kahden metrin taakkaa arkun päällä.
Isovanhempien ja toisen tätini yhteinen hauta leveni nyt huomattavasti. Mies kärräsi hiekkaa kottikärryillä, minä tasoittelin, tein reunuksia ja haravoin siistiksi. Tädin kohta jätettiin korkeammaksi, koska kumpu vielä laskee. Siirsimme hautakiveä puolisen metriä keskemmälle kahden rautakangen avulla hivuttamalla, samoin kukkakehystä. Orvokkien ympärille haimme katteeksi kiviä järven rannasta.
Oli hyvä katsoa lähtiessä taakseen, että nyt tätini hauta on hoidetun näköinen. Joku oli jo ehtinyt veljelleni huomauttaa, että on hauta laittamatta. Nimen laittokin on tilattu.

Vähän kriittisenä noudatan tätä hautojenlaittokoodia, mikä ainakin pienemmillä paikkakunnilla vallitsee: pitää laittaa monet kukat, ensin pakkasenkestävät narsissit tai orvokit ja äitienpäiväruusut äideille, sitten kesäkukat, syksyllä syyskukat ja lopuksi kanervat havuineen. Ja pitkin talvea kynttilät, ei vain erityispäivinä ja myös kauan sitten kuolleiden sukulaisten haudoille. Jos niin ei toimi, ei vainajaa muisteta eikä välitetä. Minusta muistaminen on muutakin.

Ainakin melkein näin olen tehnyt kuudelle haudalle kolmella eri hautausmaalla, vaikka ajattelen että kesäkukat ja talvikoristeet riittäisivät ja että vainajakin olisi niihin tyytyväinen. Onhan se kaunista, että vainajien lepopaikkaa alati hoidetaan ja että hautausmaa on pikkupaikkakunnan sosiaalinen keskus. Muuta ei oikein arvaa sanoa.
---
Kun lomalentomme viikko sitten laskeutui ja ihmiset taputtivat, nousi tätini hahmo elävästi eteeni, kuin helpottuneena onnitellen, että lento oli sujunut turvallisesti. Hän seurasi matkojani aina huolissaan, mutta oli itsekin paljon matkustellut, tehnyt muun muassa seitsemän sukulaisvierailua Amerikkaan. "Reissu on tehty ja kaupunki nähty", oli hänellä tapana sanoa isomman tai pienemmän matkan päätteeksi.

perjantai 13. toukokuuta 2011

Miniremonttia

Aukesi tämä Bloggerin ohjelma sentään tänään.
Sain idean Torpan "saunakamarin" eli entisen karjakeittiön eli köykin stailaamisesta mm niin, että siirtäisimme 20 vuotta vanhat rottinkikalusteet rivitalon terassilta sinne. Uuteen taloon sopisivat uudemmat kalusteet. Kaksitoista vuotta sitten sitä kivinavetan köykkiä kunnostettiin - pudotettiin vesihöyryistä mädännyt katto täytteineen alas (hauskaa puuhaa!), rakennettiin uusi katto ja seinälaudoitus, yhden hirsiseinän kalkitsin vanhaan tapaan, koko lattiaan tuli lattiaritilät jne, mutta kuitenkin paikka näyttää lievästi sanottuna karulta saunan esikamarilta.

Mies ehti lähteä kanssani ostosreissulle. Kiersimme lähikaupungin huonekaluliikkeitä. Terassille sopisi kaksi ison ihmisen ottavaa lepotuolia ja pöytä/arkku, johon saa romppeita piiloon. Osto meinasikin heti onnistua, kun ensimmäistä päivää oleva myyjä uskoi, että kalusteryhmän voi jakaa. Kokenut myyjä tyrmäsi hankkeen. Sama tilanne oli kaikkialla, polyrottinkiset sohva, kaksi tuolia ja pöytä oli nippuna joka paikassa. Jano ja väsy jo tuli. Hinnanerot olivat huomattavat, mutta selostusta laatueroista ei irronnut. Kun se kalusteryhmä ei mahdu, niin tyhjin toimin palasimme.

Seuraavana päivänä päädyin tuttuun miniremonttiin- siivous, kunnostus ja uusi järjestys. Hain puuöljyä suihkeena, öljysin kaikki rottinkikalusteet ja samantien pyyhin terassin lattiankin lopulla öljyllä. Koko tienoo lemusi. Seuraavana päivänä laitoin uuden järjestyksen, liinat, kukkia pöydille ja amppeliin. Vanhan pyöreän pöydän alatasolla liinan peitossa on valmis piilopaikka purkeille. Halpa remontti ja aivan nättiä tuli, mutta Torpan saunatupa on entisellään. Sinne ei polyrottinkia voi ajatella. Pitääköhän katsella Torpan latoja ja vajoja, jos sieltä löytyisi ideoita. Maaleja kävin jo katselemassa, saunaankin.

Tänään onkin ollut lepuupäivä, vähän nuhainenkin, en ole tehnyt mitään. Joskus pitää kelata elämäänsä, koota sitä uusista vinkkeleistä. Lapsuudenystäväni kävi kylässä, sellainen jonka kanssa voi puolin ja toisin puhua elämänmittaiset ja nykyiset. Kun on tunnettu elämänjanoinen pikkutyttö, jaettu vanhempien ominaisuudet, sodanjälkeinen köyhyys ja elämän haaveet, nousee esiin myös elämänkaari, se mihin ominaisuudet ja kohtalo veivät. Kovaa on hyväksyä sille pikkutytölle ne vaiheet, joissa huumorintaju on liian kovalla koetuksella. Liekö tässä elämän jakamisessa myös vähän miniremonttia.

maanantai 9. toukokuuta 2011

Matkakuvia

Matka jatkuu kuvina mielessä. Muistin silmissä välkkyy edelleen eniten monen sinisenä läikkyvä meri, kun muutoinkin vesi on minun elemettini. Nyt se oli vielä raikas, mutta uimaan pystyi silti kauemmin kuin monina kesinä kotojärvessä. Syys-lokakuussa Välimeri on uskomattoman lämmin. Patmoksen matkalla syyskuussa neljä vuotta sitten istumakelluimme ja juttelimme matkatoverien kanssa huomaamattamme puoli tuntia lämpimässä vedessä ja kolmenkymmenen asteen helteessä. Nyt lämpöä oli parikymmentä astetta ja monena päivänä tuulta jommalla kummalla puolella saarta.

Toinen mieleinen kuva ovat hienot, jalan alla joustavat kivimosaiikit jalkakäytävien piristeenä ja Kallithean kylpylän lattioissa. Niihin on koottu rantojen miljardeista kivistä valkoisia ja mustia pieniä kiviä, aseteltu ne hiekkapohjalle kuvioiksi ja lopuksi kiville on valutettu toisenlaista hiekkaa. Siinä kuviot pysyvät lujasti ja joustavasti.

Meillä oli hotelli Cactus saaren pohjoiskärjessä, kahden rannan ja Sadan palmun aukion vieressä. Hyvä hotelli, hyvä hotelliaamiainen. ( Vyötäröllä kyllä vähän pursuaa ongelmaa välimerellisen illallisen ja englantilaisen aamiaisen yhdistelmästä). Lomamatkojen valikoimassa olisi ollut huoneistohotellikin isompine huoneineen, mutta en nyt kaivanut kokkausta. Huoneessa oli kuitenkin jääkaappi. Lähistöllä oli useita suomalaisten ylläpitämiä kauppoja ja ravintoloita - tai rouva oli suomalainen. Tarinansa varmaan jokaisella.

Muurien ympäröimä vanha kaupunki oli hieno, kävelymatkan päässä, kauppakojujen ja tavernojen täyttämä, mutta eloisa. Nyt ei ollut liikaa ruuhkaa, joten tuliaisostoksiakin oli mukava tehdä, vaikka hintataso oli lähes suomalaista tasoa. Lieneekö palkka-ja hintataso nostettu velkarahalla ja mitä lähiaikoina tapahtunee? Usea myyjä kertoi pitävänsä erityisesti meistä suomalaisista - ja vasta kaupanteon jälkeen, kuten miehen epäilyille asenteen aitoudesta vakuutin. Jotenkin siellä tuli jutelluksi kauppiaitten kanssa, jokin välittömyys siellä tarttuu.

Kävimme itseksemme Suurten mestarien palatsissa ja arkeologisessa museossa ihailemassa vuosituhantisia aarteita, joita tuli vastaan vähän väliä muutoinkin. Kirjaston opaskirja ja paikallisesta kojusta ostettu isompi versio olivat hyvänä apuna.
Aluksi kiersimme kaupunkia pikku "junan" kyydissä ylös akropolin raunioille asti. Saarikierroksella saimme kuunnella uskomattoman suomalais-kreikkalaisen opaslahjakkuus Kostan tarinoita ja söimme parhaan aterian Apollonian kylässä -ulkouunissa haudutettua vuohta. Kreikkalainen ilta toisessa kylässä oli jo niin taitavasti tuotteistettu turistipaketti, että enää en menisi. Turkkiin olisi ollut retki, mutta emme halunneet lähteä kauppiaitten saaliiksi.
Suomalainen turistipappi vaimoineen esittäytyi, mutta ei tullut mennyksi kirkkoon, kun ihastuimme samassa pihassa olevaan katoliseen kauneuteen.

Monelle Rodos on vain rantaloma- ja aurinkopaikka - siellä aurinko ottaa ihmisen, ei toisinpäin - mutta kyllä sieltä siis muutakin löytää, jos haluaa.

Mietin vielä sitä samaan paikkaan menemistä. Ehkä moni menee samaan paikkaan kuin mennään mökille, tuttuun, turvalliseen ja helppoon paikkaan, joka alkaa kangastella mielessä kutsuvana. Lähtö lähimmältä pieneltä lentokentältä on myös painava syy, se ratkaisi myös meidän valintamme.

sunnuntai 8. toukokuuta 2011

Sinistä ja heleänvihreätä

Sininen ja turkoosi oli Välimeri ja Rodos-saaren toisella puolen Egeanmeri samoin, joinain päivinä vaahtopäissä valkoiset kuohut ja uimarille vasta-aaltoja. Melkein hienoin muistikuva matkalta on sininen merimaisema heti aamulla, kun vähän päätä nosti tyynyltä. Kannatti kinuta, kolmantena päivänä sain vaihdetuksi huoneen meren puolelle. Sai miehellekin vähän merellistä tuntua, hän kun ei rantahiekalle astunut.
Toinen hienous oli todella kaunis pieni katolinen kirkko, valkoista ja kultaa, jossa kävimme kerran jokailtaisen messun seuraajina, kuuden vakioseurakuntalaisen lisäksi. Pappi sanoi muutaman lauseen englanniksi meitä varten. Ainoa kerta elämässä, kun kirkossa tulee pappi erikseen tervehtimään ja kyselemään, keitä olemme.
Paljon oli kaunista nähtävää, vuosituhantista historiaa, värikkäänä pursuava tavarapaljous ja taverna toisensa vieressä. Vähän alkoi jo kyllä rasittaa seurustelu sisäänheittäjien ja tarjoilijoiden kanssa, ennenkuin sai ruokaa, mutta hyvää syötiin eikä tarvinnut tiskata viikkoon.

Mutta se mikä ällistytti, oli kanssamatkustajien matkustelun määrä ja samaan paikkaan - yksi oli käynyt jo 20 kertaa, toinen viisitoista, melkein kaikki usemman kerran. Rauhallinen paikka, suomella pärjää monessa paikassa.. silti en aivan ymmärrä. Valtaosa oli tavallisia eläkeläisiä, matkustavat ainakin joka vuosi, mutta monet useamminkin. Siellä ei puhuttu taitetun indeksin ongelmasta.

Miehellä on kuulemma jo jonkin aikaa ollut maailman ihmeiden kiintiö täynnä, mutta osasi hän olla lomalla, istua parvekkeella katselemassa merta ja palmuja, ottaa aurinkoa jaloille.

Mutta kyllä on tänään ihana tuo kotimainen koivujen heräävä heleä vihreys aurinkoa vasten!

perjantai 29. huhtikuuta 2011

Onko läksyt tehty?

"Outo olo", sanoi mieheni, "kuin olisi viimeinkin läksyt tehty". Hän oli edellispäivänä lähettänyt väitöskirjansa kustantajalle ja vastaväittäjälle. Hän on liki kuusi vuosikymmentä kantanut lykättyjen ja tekemättömien läksyjen taakkaa.
Tässä siis yksi eläkeiän projekti - saada lopultakin läksyt tehdyiksi. Nyt hän on ansainnut loman. Vien hänet katselemaan Välimerta.

tiistai 26. huhtikuuta 2011

Pidä itsestäsi huolta

Tänä talvena olen voinut aikamoisen hyvin ja ollut energisempi kuin naismuistiin. Ainakin siltä itsestäni tuntuu, mutta voihan muistini pettääkin. Tuleekohan kohta joku isompi pudotus eikä vain yksi väsypäivä? Usein nimittäin jokin mieleen nouseva olotilani kääntyy kohta päinvastaiseksi. Ajattelen: Kumma ettei ole nälkä vieläkään - ja seuraavaksi onkin kiljuva kolo vatsassa. En tiedä onko muilla samanlaista kummallisuutta. Sen on jo tässä iässä oppinut, että hyvää hetkeä ei pidä pilata epäilyksillä, joten eletään tätä päivää.

Kun ihmettelen hyvinvointiani, nousee muisto viimeisten kymmenen-viidentoista työvuoden itsestäni. Valvoin lähes joka yö aamuyöstä, setvin ja suunnittelin työasioita ja luin itseäni uneen. Olisinpa jatkanut hormonien syöntiä tai ainakin saanut Melatoninia. Ei ollut tätä piikkimattoakaan, joka nykyään rauhoittaa minut herkkäunisen mukavasti uuteen uneen aamuyöstä. Jaksoin nousta seitsemältä, mutta sanottiin, että silmäni näyttävät väsyneiltä. En pitänyt itseäni väsyneenä, ajattelin päinvastoin, ettei minun tarvitse nousta navettaan viideltä kuten äitini piti joka aamu. En tiedä, mitä kaikkea minulta jäi jaksamatta.
Tammi-helmikuut olivat uuvuttavia. En syönyt D-vitamiinia ennenkuin parina viimeisenä työvuonna, jolloin kaamosmasennusta ei ihmeekseni tullutkaan. Oli vatsavaivoja. Nyt ne ovat poissa, mutta palaavat, jos syön useamman palan leipää. Rasvaa söin tosi vähän ja kolestroli oli hyvin alhainen lääkärin iloksi. Nyt syön varsinkin oliiviöljyä ja voita enemmän ja sydänvaivat ovat loppuneet.
Surin kovasti joitain asioita, joille en voinut mitään ja ahdistin murehtimisellani asianomaisia. Eräs kuntoutusfysiatri sanoi puheistani hämmentyneenä: onkohan tuo oikein tervettä että noin kovasti murehtii. Se arkirealistinen lause avasi silmiäni. Enhän minä tosiaan voi muiden puolesta elää.

Nyt siis katselen ja säälin vanhenevaa työitseäni täältä eläkeajan rauhanmaasta. Terveysvaikutuksia alati tutkailevan miehen vanavedessä - viimeinen parannuskeino on kurkuma-mauste mustapippurin kanssa, kokeilkaa - pidän paremmin huolta itsestänikin.
Miksi en nuorempana kunnolla hakenut apukeinoja esim. huonounisuuteen, miksi tyydyin epätyydyttävään tilaan? Miksi en hakenut apua murehtimisiini tai puolieni pitämiseen? Olisinpa osannut ottaa elämää rennommin! Nyt voin sitä annikkia armahtaa ja hyvitellä. Hoivatkaa tekin itseänne!

torstai 21. huhtikuuta 2011

Tulvatiedotus

Henkilökohtainen tulva Torpan tuvanlattian alla oli taas noussut, kun tulimme pääsiäisen viettoon. Kirkasta vettä hiekkapedillä oli ainakin 20-30 senttiä, ylsi jo tiilireunukseen asti. Siitähän vesi alkaa uskoakseni kostuttaa rakenteita.
Miehen mielestä sille ei tarvitse tehdä mitään, on samaa mieltä kuin putkimies, mutta minusta on kamala olla vesimassan päällä. Mutta nyt oli uudet konstit. Eilen tulivat kylään miehen veli ja vaimonsa - niin mukavaa että tulivat pitkästä aikaa - ja puhuessamme naisporukassa tuli esiin uppopumppu. "Jos olisi sellainen uppopumppu, niin sillä voisi imeä vedet", sanoi käly. "Onhan meillä pihakaivossa uppopumppu, mutta käykö se tähän?" "Miksei kävisi, vettähän se imee". "Hyvänen aika, ladossa on maannut koko ajan ratkaisu ja minä olen nostellut vedet sangoilla pienestä lattialuukusta ylös".
Hetikohta tultuamme hain pumpun ladosta, selvittelin kantoköysien solmut (miten ihmeessä niitä aina itsestään syntyy?), asettelin letkun ulos ikkunasta alaspäin viettävälle maalle ja vein pumpun kellariin. Mies sai komennuksen panna johdon seinään. Vähän ensin piti hakea sopivaa kohtaa ja kuunnella neuvoja, mutta niin alkoi vesi kurnata ikkunasta ulos. Veden pinta aleni nopeasti aivan hiekkarajalle, ennenkuin pumppu pyssäsi. Jos vesi taas nousee, sama juttu uudelleen. Nyt voi rauhoittua.

Pääsiäisaikaa

Pääsiäistä ajatellessani tuli mieleen tämä viime keväänä Iisakinkirkossa ottamani kuva ja lause: Sinunkin sydämesi läpi on miekka käyvä.
Niin moni meistä on tämän kokenut omassa elämässään. Koko ajan nousevat mieleeni tämän kevään vesiin hukkuneet pikkupojat ja heidän omaisensa. Elämä muuttui muutamassa minuutissa pitkäksi kärsimystieksi.
Pääsiäisajan syvä murhe ja korkea ilo koskettavat musiikissa ja tapahtumissa. Tämän illan Matteuspassio on ollut perinteeni jo neljännesvuosisadan ajan.
Lohduttavaa ja kirkastavaa pääsiäisaikaa!

keskiviikko 20. huhtikuuta 2011

Kolmen euron elvytys

Uimahalli se vain edelleen on minulle virkistyskeidas ja vesivyö hyvä apuri selän kunnossapidossa. Tänään juoksentelin itsekseni vuorotellen vyön ja kenkien kanssa. Vesikengät ovat minulle uusi tuttavuus. Niiden avulla meno on raskaampaa kuin vyön kannattelemana ja vaatii enemmän keskivartalon hallintaa. Välillä aina jumppaan vesivyöjumpista tuttuja kuvioita, kun tasainen juoksu käy pitkäveteiseksi. Kolme varttia on sopiva kokonaisaika. Selkä vetreytyy siinä ajassa jo tuntuvasti. Vähitellen myös värit alkavat vaikuttaa: altaan turkoosi heijastus veteen, aurinkosäällä keltainen läikehdintä, hallin varusteissa oranssi, sininen, punainen -näen sateenkaarivärit uimalassa.
Ei altaassa tuntemattomia paljon tervehditä eikä katsota, vain joku puheliaampi saattaa sanoa jotain vastaan kauhoessaan. Tuttavat juttelevat innokkaasti rinnakkain polkiessaan, joskus niin että unohtuvat altaan päähän seisomaan, ikämiehet varsinkin.
Ennen altaaseen menoa käyn kylmäaltaassa, niin saan altaan veden tuntumaan lämpimältä. Olisikohan tämä kylmä kylpy myös karaissut, kun ei ole ollut flunssaa koko talvena.
Joskus menen juoksun jälkeen porealtaaseen, ainakin keskellä päivää, kun on hyvin tilaa. Katselen sieltä puita ja pilviä, kelluttelen poreissa. Olo tuntuu olo ylelliseltä ja mieleen tulee, että ai niin, jotkut ovat töissä tähän aikaan.
Sauna kuuluu aina ohjelmaan, että lämpenee sisältä asti. Siellä jutellaan usein, tänään aiheena oli diabeteksen hoito.
Kiitän kaupungin päättäjiä tästä kolmen euron paketista.

tiistai 19. huhtikuuta 2011

Väsypäivä

Olo on kuin olisi bodannut rankasti, etenkin olisi hartioita ja käsivarsia punnerrellut. Ei särje, mutta hartiat kuin pullistelee ja happea pitää vetää syvään. Väsyttelee, iltapäivällä nukahdin kirja vatsan päällä. Muutapa en paljon ole tehnytkään, kauppaan lähdin kun tuntui happi loppuvan.
Sellaista se on meitin tämmöttiin kanssa, jonain päivänä kun vähän rehkii, niin toisena makaa.

maanantai 18. huhtikuuta 2011

Vaalien jälkeen

Olipa vaalit. Toisilla on iloa, toisilla pahaa pettymystä ja hukkaan menneiden kulujen harmittelua, kaikilla väsymys.
Asumme demokratiassa. Sen pelisäännöt eivät kuitenkaan ole auenneet kaikille. Viime viikolla uima-altaassa nainen kysyi toiselta,onko hän jo äänestänyt. "En äänestä, samat ne sinne kuitenkin menee. "
Yhtä jännittävää kuin vaalit on seurata, miten hallitusohjelma ja hallituspuolueet muodostuvat ja mitä tästä kaikesta seuraa käytännössä. Tarvittaisiin ainakin toisten kuuntelemista. Itseään fiksuina pitävätkin voivat suhtautua omistaan poikkeaviin mielipiteisiin yllättävän ennakkoluuloisesti, korvat sulkien ja leimaten. Moni jopa muodostaa vankan mielipiteen iltalehtien otsikoiden perusteella.
Torjuva vastakkainasettelu ilmenee muun muassa maahanmuuttokeskustelussa, joka on yksi vaalituloksen takana olevista aiheista. Maahanmuuttoa käsitellään yleisesti edelleen yhtenä blokkina, vaikka maahanmuuttamisen kirjo on hyvin laaja. Aihe on kuin tabu, jota ei voi eritellä ja käsitellä osissa. Asenteet nousevat muuriksi molemmin puolin.
.....................

Torpan kellarissa nousi vesi nousemistaan viikonlopun aikana. Tänä aamuna tein puolitoista tuntia tyhjennystä. Nostin sangoilla vettä, kiipesin tikapuut ylös ja kannoin sangot ulos, jatkoin,kunnes hiekkapohja alkoi tulla sangon reunasta mukaan. Työ kävisi nopeammin, jos olisi toinen kantamassa veden ulos, mutta mies on ollut monta päivää kuumeessa. Tulee mieleen, että monet luopuvat omakotitalosta iän karttuessa... Lähtiessä kurkistin kellariin. Vesi oli noussut heti uudelleen. Lienee pohjavesi näin korkealla ja työ turhaa.

lauantai 16. huhtikuuta 2011

Sitä saa, mitä tilaa

Kiinnostavaa ja pitkäjänteistä puuhaa toivoin eilen tyhjäkäynnin tilalle. No, tuli ainakin puuhaa, ehkä turhaa, kun Torpan kellarissa on vettä. Huomasin sen, kun avasin tuvan lattian alla olevan maapohjaisen kellarin kannen. Piti hakemani sieltä maalaustarvikkeita takkamuurin maalausta varten. Vastaan kiilsi yllätys, vesipinta. Koskaan keväällä emme ole sellaista huomanneet, kerran sadekesänä siellä oli vettä.
Panin saappaat jalkaan, hain kaksi sankoa ja tuhkakihvelin ja laskeuduin tikapuut kellariin. Kun sanko ei enää ottanut, kippasin kihvelillä vettä sankoihin. Yhteensä parikymmentä kertaa päivän mittaan olen punnertanut sangot ylös ja kantanut ne ulos. Kun sain hiekkapohjan näkyviin, tuli seinän vierestä esiin oikein lirisevä noro. Vesi ei haise pahalta, pikemminkin raikkaalta sulavalta lumelta.

Soitin paikalliselle putkimiehelle, joka tulikin pian käymään. Vettä oli niin vähän, ettei voinut laittaa imuria. Hän katsoi että likakaivo on täyttynyt sulalumesta, kaivon poistoputki on varmaan jäässä ja kaivosta virtaa yli. Mutta silloin sen pitäisi kai haista?No oli miten oli, hänen mielestään vesi ei haittaa, vaan imeytyy pikapuoliin hiekkapohjaan. Pesin kuravanan luukulta pihalle puhtaaksi ja ryhdyin maalaamaan savuttunutta muuria valkoiseksi. Nyt sitä oikein ilokseen katsoo, tuli hyvä värisävy. Siitähän tietää, onko jokin hyvä, että silmä hakeutuu katsomaan.

Muutakin sisäjumppaa ilmaantui. Eilen kävi remonttimies suunnittelemassa tapetointia ja lattiapäällysteiden laittoa. He saattavat tulla toukokuun alkupuolella. Nyt pitää kuljettaa kaikki pikkutavara pois koko 90 neliön alalta. Isompia huonekaluja he siirtelevät itse. Pikkuhiljaa selviää, että kuljeteltavaa riittää: irtokaapeista astiat ja muut putoilevat tavarat, kirjahyllyn kaikki kirjat, kaikkien kaappien ja pöytien päältä tavarat, seinät tyhjiksi, naulakot, matot, verhot, sitten pikkuhuonekalut.. Olen kantanut nyt kymmenkunta kassillista vinttiin, mutta se on vasta alkua. Kaikkia ei kyllä tuoda takaisin.
Tuli mieleen, että nythän on lauantai, vaikka ei tunnu siltä. Laitoin pihasaunan lämpiämään. Puita pitää lisäillä ainakin parin tunnin ajan. Siinäpä tulee ulkoilua ja pihapolulle kuuluvat joutsenten ja kurkien huutelut suolta. Kurki kuulemma osaa sanoa ärrän, joutsen ei, siitä ne erottaa. Ensimmäinen lämmin kevättuuli leyhyttää mökin akan hiestyneitä suortuvia, kun kumisaappaat jalassa ramppaa tuvan ja saunan väliä.

torstai 14. huhtikuuta 2011

Itsensä työllistämistä

Vaikka päivä kuluu iltaan mitään tekemättäkin, jotain kiinnostavaa ja pitkäjänteistä tekemistä pitäisi olla arkirutiinien lisäksi. Sirpa Tabetin ja Tuula T. Matintuvan dekkareita on taas luettu pino ja vaalikeskustelut seurattu. Kun tätini ei minua enää työllistä, tulikin vähän tyhjiötuntoja: mitäs nyt? Mies on luottamustehtävissään ja kirjoittamisissaan niinkuin työssäkäyvä, toimisto vain on kotona. Kerran hänellä oli kolme kokousta samana iltana.

Tunnen muutamia, joille päivittäiset liikuntasuoritukset ovat elämän runkona. Minulle se ei aivan riitä, vaikka uimahalli onkin terveyslähteeni. Kohta pitääkin lähteä vesivyöjumppaan, etenkin kun selkä kipsahti ikävästi siirrellessäni nojatuoleja. Nyt voisi pitää kaiken tiptop-kunnossa, mutta motivaatio ei tahdo riittää. Huonekalujen järjestyksen vaihto auttaa silloin tällöin siivoamaan nurkkiakin, mutta kaapit eivät edelleenkään sisällä suoria pinkkoja.

Työssä totuin ohjelmoimaan itseäni ja muutamia muitakin. Samaa voi kai soveltaa nytkin!
No, ensiavuksi katsoin Novitasta liivin mallin itseäni varten ja ostin lankaa, vaikka kevät ei houkuttele villalangan pitelyyn. Voi sen aina välillä ottaa käteen, kun se on aloitettu.

Torpalta kyllä löytyy tekemistä, pihatöitä ja korjaamista, jos vain huvittaa tehdä. Kahdentoista vuoden omistusaikanamme on kuusikymmentäluvun ikkunat kunnostettu ja talo laudoitettu sekä maalattu ulkoapäin, mutta sisällä on alkanut näyttää kovin kuluneelta. Tarvitaan uusia tapetteja ja lattiapintoja. Siihen tartuin nyt, kun sisustusliikkeestä sain luotettavaksi kehutun remonttimiehen yhteystiedot. Meistä itsestämme ei ole remontin tekijöiksi. Huoneiden tyhjennyksessä, tapettien liottamisessa ja muussa aputyössä on kyllä tarpeeksi puuhaa itsellekin. Ajankohdasta ei ole tietoa, kiireisiä ovat hyvät remonttimiehet.

Torpasta saisi isonkin projektin, jos yrittäisi palauttaa sitä vanhaan malliin. Enoni on kunnostanut 1860-luvulta peräisin olevan talon 60-80 -luvuilla niiden vuosikymmenten kuosiin: oikonut pahveilla vinoutuneet seinät, eristänyt ja suoristanut lattiat pahveilla, muuttanut ruutuikkunat isoiksi, madaltanut sisäkaton, laittanut tapetit ja muovimatot. Hän halusi lisätä valoisuutta ja lämpimyyttä. Nämä keinothan ovat monen mielestä vanhan talon pilaamista. Olisi kuitenkin liian iso urakka alkaa purkaa ja uudistaa sitä kaikkea. Hirsiseinät on rikottu ikkunoiden siirtelyillä ja tuvan lattia on purettu alta pois, joten entiseen ei ole paluuta. Aikaisempina vuosikymmeninäkin on tarpeen mukaan purettu ja rakennettu tulisijoja, lattioita ja seiniä.
Vintissä näkyy vanha talo: hirsiseinät, lankkulattiat, pärekatto, puhallettua lasia pikkuikkunoissa. Se on perinnepuoli.Olemme me tässä alakerrassa tässäkin kuosissa hyvin viihtyneet.

Mattojen ja tapettien valinnoissa on pohtimista ihan tarpeeksi, kun meissä ei ole oikein sisustajan vikaa eikä ole tullut vastaan sisustajaa. "Pieleen se menee kumminkin", arvelee mies malleja selaillessaan, muistellen eräitä epäonnistuneita valintojamme 70-luvulla. Virhe tuli ainakin siinä, että seinästä ja lattiasta tuli paljon tummempia kuin miltä pienet mallit näyttivät. Pitää nyt koettaa ainakin se välttää.
Lomaakin pitää ottaa, kun mies saa lähetetyksi väitöskirjansa kirjapainoon. Väitös on vasta syyskuussa, vastaväittäjä ei ehdi aikaisemmin. Näinpä sitä taas on järjestetty tekemistä, jonka loppumista jo alkaa odottaa!

maanantai 11. huhtikuuta 2011

Ylistysmessu

Ylistyslaulu toinen toisensa jälkeen, isoja lippuja liehuttavat ja tanssivat nuoret naiset, iso tekstitaulu, kädet koholla seisten tai istuen Jumalaa ylistävät ihmiset, esirukoukset, lasten äänet täyttivät korkean, juhlavan tuomiokirkon lähes täyteen. Tuntui, että tässä on liikkeellä aivan eri väkeä kuin tavallisessa jäyhässä jumalanpalveluksessa. Oli paljon myös nuoria aikuisia. Messu oli pääasiassa maallikkojen suunnittelema, ehtoollisosan hoitivat seurakunnan papit.

Vaikka tämä tuntui itselleni vähän vieraalta, niin tuntui hyvältä nähdä uskoaan ulospäin ilmaisevia ihmisiä, jotka tuntuivat olevan tosissaan. Mistä he kaikki olivat ilmaantuneet? Entä jos jumalanpalvelukset olisivat aina tällaisia?

Minä en kuitenkaan pystynyt irtautumaan penkissä istumisen rajoistani. Olisi ollut esirukousaiheitakin mielessä, mutta en saanut mennyksi kenenkään rukouspalvelijan luo. Tuntui että vuosisatainen jäykkä ja tumma kirkkokansa katselisi kulmainsa alta. Ja oman nuoruuteni sisäänpäinkäpertynyt haamu istuu penkissä, karttaen huomion herättämistä. En tainnut sentään olla ainoa siinä lajissa.

"Ylistäkää auringonnoususta iltahämärään". Vieressäni kehitysvammaisen lapsen kanssa istunut nuori nainen vastasi, kysyessäni kuinka hän osasi nämä kaikki laulut: "Ylistys on minun lajini". Minulta se laji on tainnut unohtua kokonaan.

sunnuntai 10. huhtikuuta 2011

Vedet virtaavat


Joki on laskenut kuorensa, vesi virtaa ja kimmeltää vapaana, koskipaikka solisee. Taas tulee kevät. Vuodenajat ovat kuin suuri lahja. Ne pitävät ihmisen luonnon osana ja tuovat vaihtelua, odotusta ja menetystä.
Saamme nähdä tämän kevään, ainakin tämän. Haluan olla valveilla, huomata hetken ja ajan, sen hyvän mitä juuri nyt on olemassa. Tämä hetki on nyt, olemme tässä yhdessä, katsomme samaa riemastuttavaa virtaa.

keskiviikko 6. huhtikuuta 2011

Kotoutumisia

Olen nyt ollut melkein viikon täällä "pikkumummolassa", yksiössämme tyttären perheen paikkakunnalla. Ihmeesti tässä mahtuu asustelemaan. Viikossa alkaa jo rakentaa pesää ja asettua paikkakunnalle. Ruskearuutuiset eteismatot alkoivat näyttää silmissäni synkiltä. Aamulla kuljeskelin tihkusateessa tässä pienessä lähiössä. Etsin värikästä mattoa pikkutavaran kaupasta ja kolmelta kirpputorilta, mutta en löytänyt sopivaa. Vuodevaatemyyjältä löytyi sentään kauniskukkainen, iso tyyny. Päivän syömiset hain kala-ja lihakauppiaiden autoilta. Sulaudun mukavasti paikkakunnan eläkeläisten joukkoon. Tänne haaveilin alunperin muuttavammekin, tyttären ja lastenlasten lähelle ja nuoruutemme kaupunkiin, mutta nyt olemme asettuneet kotipaikkakunnalleni. Mies varsinkin on asettunut ja minäkin pikku hiljaa.
Nyt voin kyllä olla enemmän täälläkin, kun täti ei minua enää tarvitse kotipaikkakunnalla.

Toimme tädiltä jääneen television mukanamme. Olimme ostaneet sen hänelle 75-vuotislahjaksi. Tähän asti olemme olleet täällä radiokuuntelijoina, mutta kyllä illalla yksin ollessa tässä hiljaisessa talossa on mukava avata televisio seurakseen.

Toinen tuominen oli tädin polkupyörä. Illalla pyöräilin kirkkaassa vastavalossa kolmen kilometrin päähän varastomyymälään tyynyn ostoon. Pyöräillessä tuntui, että oikein kotoudun tänne, pyöräily kun on minulle niin mieluista ja antaa liikkumisen laajuutta. Tädin luonakin kävin usein pyörälenkillä lakeusmaisemassa.


Lapsettoman ei kannata surra jälkipolven puutetta, jos on sukulaislapsia tai muita lapsia, joille välittämisen tuntu voi olla tärkeätä. Tavara ei siinä ole tärkeätä, mutta se voi olla symboli, kantaa lämmintä kädenjälkeä ja läsnäoloa muistoa.

tiistai 5. huhtikuuta 2011

Ankea aamu

Aina vain pitää itseänsä jotenkin asetella tähän olemassaolon kuvioon eläkeläisenä, vaikka jo yli neljä vuotta on sitä opeteltu. Tänä aamuna ei ole ollut muuta ohjelmaa kuin parturin varaaminen miehelle. Eilisillan oikein nautin yksinolosta, saunoin ja katsoin televisiota sen jälkeen kun tyttärentytär oli haettu kotiin. Hän ei nyt halunnut jäädä yökylään. Aamulla on jotenkin epämääräinen olo, jotain pitäisi tehdä, pesisinkö ikkunat, en viitsi, ei ne kovin likaisilta näytä. Tyttärellä on paljon töitä ja kiirettä, mutta en voi olla avuksi. Mies menee paikasta toiseen, maailma pyörii ulkopuolella, kullakin on omat reittinsä. Minä vain olen. Aurinko paistaa vinosti niin, että kaapinovissa näkyy pölyä, vähän niitä pyyhin.
Kello raksuttaa, kerrostalo on aivan hiljainen.

sunnuntai 3. huhtikuuta 2011

Pieniä ja isoja iloja

Hassua, miten mukavalta tuntui jo lauantai-iltana odottaa sunnuntaiaamua. Aamukahvi, leipäjuusto, munakas, aamulehti ja kynttilä tuoksuivat mielessäni. Olen kääntänyt sunnuntai-Hesarin tulemaan tänne tukikohtayksiöömme täksi päiväksi. Se tuodaan postiluukusta sisään. Sisäkantoon totuimme Helsingin vuosina. Nyt tuntuu melkein ylelliseltä, ettei tarvitse hakea lehteä postilaatikolta. Ihminen sulattelee elämänsä vaiheita osaksi elämänkaartansa, minä nyt pääkaupunkiseudun kahtakymmentä vuotta tällaisenkin yksityiskohdan kertaamisella.Oli siellä siis mukaviakin puolia!

Olin valveilla, kun luukku rapsahti puoli viideltä. Mieskin oli valveilla, oli kuulemma niin innostavaa suunnitella uusia luentoja ettei enää nukuttanut. Viideltä sanoin: -Nousenko keittämään kahvia-. -Koetetaan vielä nukkua-. Onneksi uni vielä tulikin ja heräsimme vasta kahdeksalta tähän sunnuntaiaamun ohjelmaan.

Isompi ilo on olla taas melkein viikko lastenlasten lähettyvillä. Poikamme tuli Helsingistä viikonlopuksi, joten koko perhe oli koolla eilen.
Ja messu pienessä lähikirkossa oli ilo. " Väsyneet sielumme elpyvät, jälleen jaksamme jatkaa". Ehtoollispöydässä muistin seitsenvuotiaan eilisen kommentin:" Et sinä sitä tätiä ole kokonaan menettänyt, se on vain siirtynyt toiselle kentälle, josta ei pääse takaisin tälle kentälle". Ehkä se kenttä ulottui sinne ehtoollispöydän näkymättömälle laidalle.

keskiviikko 30. maaliskuuta 2011

Aika kuluu,

vaikka ei tekisi mitään. Se on eläkeläiselle tarpeellista tietoa. Vaikka vain levollisesti viivyttelet kahvin kanssa, lueskelet lehtiä, ihailet auringon nousua, makailet, katselet kauan puiden latvoja, hissuttelet, et saa mitään viestejä etkä odotakaan niitä, vähän ulkoilet, lueskelet lehtiä kahvilassa, niin ilta tulee ja olo on jotenkin eletyn tuntuinen. Olet läsnä elämässäsi.

Oikeastaan aikaa onkin vain juuri tämä hetki, muuta aikaa ei ole, sanoo Eckhart Tolle kirjassaan "Läsnäolon voima". On hyvä koettaa pysäyttää mielen ja ajatusten virta, menneen harmittelu, tulevan pelko ja sen rauhaton ennakoiminenkin, olla läsnä kehossaan ja elämässään tässä ja nyt. Se ei ole helppoa, mutta se tyynnyttää mielen. Ydinolemus on jotain ulkonaisesta riippumatonta rauhaa, riippumatonta myös kärsimyksestä, menestyksestä tai muista ihmisistä. Sitä voi opetella etsimään pysähtymällä hetkeen, tajuamalla elämä lahjana. Joskus voi kokea ihmeellisen ilon välähdyksiä ja osallisena olon tuntoja, jotka muistaa läpi elämänsä.

tiistai 29. maaliskuuta 2011

Perinnönjakoa

Edesmenneen ihmisen käyttötiliä, minkä numero on ilmoitettu monelle taholle, ei kannata lopettaa ainakaan vuoteen. Lopetin muut tilit rahasiirtojen jälkeen, vain entinen haudanhoitotili jäi voimaan, kuten perunkirjoituksessa sovittiin. Soittaessani verotoimistoon kävi ilmi, että jos tädille tulee loppuvuodesta veronpalautusta, pitää hankkia taas kaikilta pesän osakkailta valtakirja, että saan muutetuksi tilinumeroksi tämän jäljellä olevan tilin. Sieltä voi tulla muutama euro.

Juttelin pitkään entisen luokkatoverini kanssa, joka hoitaa äitinsä kuolinpesää, tyhjentää asuntoa ja odottaa myyntiä. Vertailimme tuntemuksia, olivat kovin samanlaisia, myös kasvava halu saada kaikki asiat jo loppuun hoidetuiksi, jopa siis liiankin nopeasti. Sitten tulee tilaa uudenlaiselle muistamiselle ja suremiselle.

Kun katson kuolinilmoitusten rivistöjä lehdissä, ajattelen nykyään, että kukahan nuokin peruasiat hoitaa.Huomattava työmäärä tarvitaan, ennenkuin pienikin perintö on jaettu, varsinkin kun saajana on isohko perikunta. Useimmiten kai asiat annetaan ammattilaisten hoidettavaksi.
Asunnonvälittäjät ja pankkivirkailijatkin joutuvat paneutumaan hyvinkin mutkikkaisiin prosesseihin. Pankissa valittivat ettei heillä ole siihen mitään koulutusta. Aina uusi ihminen aloitti asiaan perehtymisen tädin edesmenneen siskon perukirjojen lukemisella, ennenkuin arvasi mitään toimenpidettä tehdä. Kopiokone hurisi tiuhaan. Toki on oltava tarkka, ei minulla tähän vaihtoehtoa ole, muuta kuin se että pankissa olisi yksi "omavirkailija", jolle aina voisi varata ajan, kun joku uusi vaihe tulee vastaan. Se säästäisi ainakin heidän aikaansa. Minullahan oli nyt aikaa istua pankissakin.

Tässä ei ollut mitään epäselvää tai ristiriitaa ja kaikki seitsemän "osakasta" tiesivät tilanteen etukäteen. Olen kuullut kertomuksia hyvinkin hankalista ja mutkikkaista perutilanteista. Ainakin lapsettoman kannattaisi tehdä ajoissa selvä ja yksinkertainen testamentti, jos jäljelle on jäämässä laaja tai riitaisa perikunta.

lauantai 26. maaliskuuta 2011

Irtiotto

Illalla osoitin sauvalenkkini tädin kodin ohitse. Postilaatikossa oli uusi nimi. Ajatus kulki tuttua pihatietä tutulle ovelle, tuttuun keittiöön ja olohuoneeseen, satoja kertoja kuljettua reittiä. Tuli ikävä, niin mielelläni menisin tädin kanssa juttelemaan. Olisi paljon puheltavaa.

Sisko soitti ja kertoi, että hänen ajatuksensa ovat tarttuneet sinne asuntoon, kiertelevät ja katselevat siellä, kysyi onko minulla samoin. On vaikeata päästää irti.

Teki mieli saada pieni irtiotto, kun perikunnan asiat on hoidettu lähes loppuun. Varasin sadan kilometrin päästä yhden yön kylpylävisiitin, kun miehelläkin oli halu lähteä hetkeksi jonnekin. Pidempään retkeen hänellä ei ollut nyt vaalityön keskellä aikaa ja päivä riittääkin tähän tarkoitukseen.

torstai 24. maaliskuuta 2011

Kauppa


Tänään se sitten oli, kauppakirjojen allekirjoituksen päivä. Kaikki sujui asiallisesti. Se on nyt sitten hoidettu. Tämän keittiön pöydän ääressä emme enää istu kahvilla.
Kauppakirjan kopiolla sain kotivakuutuksenkin lopetetuksi, etten joutunut taas hankkimaan valtakirjoja muilta osakkailta. Rahan jako tapahtunee huomenna. Vaurastumaan ei kyllä kukaan pääse, mutta jotain kuitenkin, vaikka täti aina sanoi: "Minunhan ei tarvitse kenellekään säästää". Roudan sulamisen jälkeen sitten kunnostetaan hauta ja laitatetaan nimi hautakiveen.

"Saat ostaa konjakkipullon naapurin miehelle, kun hän näytti minulle asunnon, me sitten yhdessä sitä nautitaan", sanoi mies kaupanteon lopuksi. Olin ajatellut muuta muistamista paljon tätiäni auttaneille naapureille, mutta ostin sitten kauniin pantterikoristeisen konjakkipullon ja emännälle ison orkidean/kämmekän sekä annoin tädin peruina onyx-helmet. Vein ne jo heille, ihanille ihmisille. "Olemmeko me ihania", ihmetteli naapuri.


Uusi asukas on nukkunut kuulemma hyvin kaksi yötä tädin messinkisängyssä. "Morsian pitäisi nyt löytää, tuntisitko ketään", kyseli mies. "Tunnen yhden seitsemänkymppisen", vastasin. "Liian vanha, pitäisi olla vähän yli kuusikymppinen", sanoi tämä 73-vuotias. Kehoitin menemään eläkejärjestöjen retkille, sieltä moni on löytänyt kumppanin.
Hän oli ollut kaksi vuotta tiiviisti omaishoitajana vaimolleen, jonka yötäpäivää hoito oli käynyt kovin raskaaksi. Hän on nyt siis ponnekkaasti hakemassa uusia kuvioita loppuelämäkseen. Toivotaan hänelle kaikin puolin valoisaa uutta elämänjaksoa.

tiistai 22. maaliskuuta 2011

Toinen hyvästijättö

"Toinen hyvästijättö", sanoi sisareni sunnuntaina, kun järjestelimme paikkoja tädin asunnolla. Hän yöpyi siellä viimeistä kertaa. Olo tuntui lapsuuskodin menetykseltä. Kertailimme asioita, käyntejämme, muistojamme.
Kaivelimme esiin viimeisetkin seinävaatteet, pikkuliinat, maljakot ja tekokukat ja asettelimme harventuneita huonekaluja mahdollisimman nätisti tämän leskimiehen tulevaan kotiin. Hänhän halusi kaikki paikalla olevat tavarat itselleen.

Tänä aamuna tämä vanhaherra ilmaantui täyteen pakatun autonsa kanssa pihaan, kun olin siellä hakemassa viimeisiä albumeja. Välittäjä oli arvellut hänelle viime viikolla, että kaupanteko olisi tiistaina. Sen mukaan mies oli toiminut: myynyt talonsa tyhjäksi jobbarille ja toi vaatteet, astiat ym pikkutavarat mukanaan. Hän ei ollut odottanut varmistusta kaupanteon ajasta! Hän oli käynyt huoltoasemalla aamukahvilla, kun kotona ei ole enää mitään eikä hän voi siellä enää yöpyä. Mutta kaupanteko ei ole tänään eikä ehkä huomennakaan, välittäjä ei ole ehtinyt hoitaa asiaa!
Soitin välittäjälle, mitä tehdä. Eipä ollut paljon vaihtoehtoja: päästetään mies sisään. Pantiin jääkaappi-pakastin päälle, koska hän halusi hakea pakasteetkin talostaan. Hän kantoi nyssykkänsä sisään. Epävarmoin mielin annoin avaimenkin, en voinut jäädä sinne päivystämään. Mies kertoi, että oli jäänyt naapuripitäjässä niin yksinäiseksi, kun vaimo kuoli ja pyöräilykaverimieskin kuoli. Kodin tavaroita olivat mennyt pahaan kuntoon vaimon pidätysongelmien vuoksi. Hän halusi päästä siistiin kotiin synnyinkulmilleen. Eikö hän vain ymmärtänyt, miten tällaisessa asiassa toimitaan vai onko hänen muuttohalunsa paniikinomainen?

Sekavin tuntein astelin pihasta pois, mahdollisesti siis viimeistä kertaa. Tai kelkkailin punaisella potkurilla, koska sitä hän ei halunnut. Nyt ei voi kuin toivoa, ettei tule mutkia matkaan!

perjantai 18. maaliskuuta 2011

Tuli ikävä

Illalla lähdin kävelemään hämärtyvälle maantielle. Äkkiä lankesi taas mieleeni se erityisen hyvänolon kirkas tunne, jonka olen kokenut nyt useita kertoja. Tädin olemus tuli ikäänkuin esiin ja ajatus, että hän tietää asuntonsa ostajasta. Iso kiitollisuus täytti mieleni ja tunne, että tässä on ollut auttajia, kun asunnon löysi sellainen, jonka tarpeisiin se niin hyvin sopii. Ikäänkuin juttelin tädin kanssa. Hänen huumorinsa mukaista olisi ajatus, että nythän sitten viimein löytyi mieskin taloon!
Tuli kauhean ikävä tätiä. Tätäkin asiaa olisi niin mukava hänen kanssaan setviä.

Kun kerron tällaista miehelle, hän aina sanoo: älä vain sekoa. En usko ollenkaan sekoavani, otan vain vastaan näitä välähdyksiä, tulivat ne sitten minun päästäni tai jostain ylhäältä. Se tunne on niin hyvä, etten ole missään yhteydessä sellaista kokenut.

torstai 17. maaliskuuta 2011

Ostaja!

Tuli se kaivattu soitto, tosin vähän epätavallisella tavalla. Tädin asunnon naapuri soitti, että ovelle ilmaantui vanhempi mies kysymään, että tämäkö se on myynnissä. Sovittiin, että naapurit näyttävät asuntoa, heillä kun on avain. Ja tämä mies oli aivan ihastunut asuntoon ja haluaa ostaa sen heti ja huonekalut mukaan! Hän ei oikein tuntenut välittäjän roolia. Sain hälytetyksi välittäjän paikalle ja nyt on myyntisopimus tehty. Olen puhunut miehen kanssa puhelimessa kolme kertaa ja hän on aivan onnessaan. Paikka on hänen syntymäkulmillaan ja naapurinmies on hänen vanha tuttunsa lapsuudesta asti! Mies oli jäänyt syksyllä leskeksi ja haluaa muuttaa kotipaikoilleen. Oma talo on pantu myyntiin. Ensi viikolla pitäisi jo tehdä kaupat ja sitten odotella lunastuspykälän vaatimat kolme viikkoa. Onneksi teetin jo kattavan kosteuskartoituksen, se paperi tarvitaan kaupanteossa. Oli sittenkin hyvä, että lapsenlapsen tulo peruuntui, kun on pitänyt soittaa lukuisia puheluja.

Tuntuu uskomattomalta, onkohan tämä totta?
Muutkin odotusaiheeni ovat edistyneet, miehen tutkimustyön palautteet tulivat jo aiemmin ja erään läheisen elämässä ovat virinneet uudet tuulet, hän soitti tänään.
Taivas ei olekaan enää ollut kylmä kuin sydäntalven avaruus lakeuden yllä.

keskiviikko 16. maaliskuuta 2011

Kukkana oloa

Aamulla en tiennyt, mitä oikein tekisin tänään, kun mies teki lähtöä luentomatkalle. No otin sukset kainaloon ja kävelin ison peltoaukean laitaan. Siellä oli komea konelatu ja kiersin kolme kierrosta kirkkaassa auringossa. Olisin taas kadehtinut itseäni, jos olisin ollut ohimenevä autossaistuja. Mutta silti mielessä hiersi tyhjä ja turha olo. Miksi tätä nyt teen, kyselin ja latelin järkeviä vastauksia.

Aina joskus tämä tyhjänpanttina olo valtaa mielen. Tädin huolto antoi minulle tarpeellisuuden tuntua. Nyt en oikein keksi enää, mitä tekisin asunnon myynninkään hyväksi, kun ei siellä oikein remonttiakaan aleta tekemään.
Joskus mietin hetken, että tarjoutuisinko seurakunnan kirpputorille töihin, mutta kaikki sitoutuminen on minulle edelleen niin vastahakoista. Minusta on tullut kovin yksityinen ihminen. Ei uskoisi, että olen aivan sujuvasti asunut eräässä työyhteisössä toistakymmentä vuotta ja yhdessä työtodistuksessani lukee, että hän toimi omaa aikaansa säästämättä.

Katson luonto-ohjelmia ja ihailen sitä itsetiedottoman elämisen määrää, mitä luonnossa on, muistelen mökkijärven vesilintujen ajatonta lipumista veden pinnalla. Miksi minun päivilläni pitäisi olla jokin erityinen tarkoitus ja tehtävä? Katsokaa kedon kukkia, eivät ne tee työtä eivätkä kehrää... Tämä kukkana olo vain on joskus kuin liian kevyttä elämää.

Tilanne muuttui äkkiä, kun tytär soitti, että miehensä tulee huomenna tännepäin työmatkalle, että voisiko pikkutyttö tulla isänsä mukana meille kokousten ajaksi. Jo vain, äkkiä soitin palvelulinjalta kyydin hakemaan minua kaupan edestä ja Torpalle, se kun on lastenlapsille oikea mummola.

Mutta ilman tätä ylisukupolvista elämäntarkoitustakin pitäisi olla oman elämänsä kanssa tasapainossa - tai sitten vain rauhassa katsella omien olotilojen vaihtelua ja päivien kulkua.

maanantai 14. maaliskuuta 2011

Ulkonäköpaineita

Piti oikein mennä peilin eteen katsomaan itseäni, vaikka muutoin ohitan peilit sivuun katsoen. Ei peili ennenkään ole ollut minulle erityisen ystävällinen kapine, saati nyt. Mutta tänään koetin nähdä, olenko aivan selvästi vanhentunut. En saanut selvää vastausta, pitäisi olla vaikka viimevuotinen kuva vieressä. Mietin asiaa palatessani kaupasta. K-Supermarkettiin oli vasta nyt tullut maksupääte. Painoin vahingossa ensin credit-painiketta ja jouduin perumaan toiminnon. Kun olin sitten maksanut ja otin korttia pois, sanoi herttainen kassatyttö rohkaisevasti: "Hyvinhän se meni!"

Helsingissä ollessani menin etuovesta täyteen bussiin matkalaukun kanssa. Nuori nainen nousi paikaltaan ja sanoi: "Tässä on teille paikka". Hämmästyin, änkytin: "Ei tarvitse.." "Teillä on tuo laukkukin", vastasi nousija. Istuin sitten vanhuspaikalle.
Entisistä työkavereista kukaan ei nyt tavatessamme sanonut, että olen pysynyt samanlaisena tai melkein nuortunut, kuten ennen sanoivat nähdessämme. Silloin tuntuikin joskus, että oliko oletettu, että eläkkeelle jäänti tekee heti vanhukseksi.

Itsestänikin tuntui 66-vuotispäivänä, että se on kyllä raja johonkin, sanotaan vaikka raja nuoresta eläkeläisestä keski-ikäiseksi eläkeläiseksi. Kunnossani en suuria muutoksia havaitse, johtuneeko sekin sitten muistin hapertumisesta. Kaksi ja puoli vuotta sitten sydänrasituskokeessa työmäärä oli kuulemma 171 % odotusarvosta eli huomattavasti ikäodotusta parempi. Myöhemmin sain selville, että oireet johtuivat olkapäästä. Mutta eivätpä nuo jalkavoimat naamaa kohota!

sunnuntai 13. maaliskuuta 2011

Risukurssilla

Olipa hauska opetella vähän taivuttelemaan koivunrisua kylämme nuorisoseurantalolla eilen. Tytär antoi joululahjaksi Tarja Heikkilän kirjan risutöistä ja siitä tuli ajatus osallistua kurssille. Mieskin päätti tulla mukaan, ainoana miehenä tietysti! Keräilin oksia lähimetsästä ja pihatien varren puista katkoin maahan asti riippuvia riippukoivun oksia. Sivuleikkureita ja metallilankaa etsin Liiverikaupasta ja Tiimarista, jälkimmäisestä tuli ostetuksi liian ohutta lankaa. Vajan seinältä löytyi kieppi paksumpaa lankaa. Malleja oli kirjassa ja ohjaajalla.
Ei se ollut vaikeata, ainakaan meidän tekeleissämme. Mies teki risumaton ja pannunalusia, minä seinäkoristeen, kaksi lintua ja maahan pystytettävän koristekiemuran, joka nyt seisoo lumivallissa. Laatu ei nyt ehkä kestä kovin likeistä tarkastelua, mutta ihan hauskan näköisiä tavaroita. Oikein tarkkoihin malleihin emme paneutuneet.
Paikalla oli toistakymmentä naista risukasojen kanssa. Tosi hauskaa juttua riitti ja elämänviisautta, sairauksien jakamista, tutustumista eri kyliltä tulleiden kesken, kädet toimivat kaiken aikaa. Välillä juotiin nisukahvit ja syötiin eväitä. Aurinko paistoi kirkkaana isoista ikkunoista.

Meiltä loppuivat värkit emmekä voineet osallistua tänään toiseen päivään. Metallilankaa olisi pitänyt olla paljon enemmän. Risuja olisi toki saanut illalla lisää.
Mutta kyllä kesällä täytyy jatkaa harrastusta tuossa ikkunallisessa aitassa, sinne voi risut levittää. Pitää vaikka kaataa jokin sopiva vanha, lahoriskinen koivu, että saisi oikein hyviä latvavarpuja, joita näin joillakin kurssilaisilla sekä hankkia isot puolat eripaksuisia metallilankoja. Mielessäni on isohkon kurjen tekeminen pihakoristeeksi, runkona voisivat olla maahan painettavat marjapensaan oksatuet. Taivutettuja risusydämiä on helppo tehdä ovikoristeeksi ja viedä vaikka tuliaisiksi.

Aamu on kirkas ja miljoonat timantit kimmeltävät lumessa, suksi luistaa. Mielen pohjalla kaivertavat järkyttävät kuvat Japanista ja ihmisen täydellinen avuttomuus luonnonmullistuksen keskellä. Missä ovat kadonneet junat, mitä tapahtui vajonneessa kylässä, löytävätkö pelastajat ajoissa loukussa olevat ihmiset? Pahin painajaiseni olisi maan repeäminen alta.

torstai 10. maaliskuuta 2011

Asento: lepo

Tänään tehtiin alustava kosteusmittaus tädin asunnossa, kun vaatehuoneen kirjavoituneet kattolevyt alkoivat epäilyttää. Onneksi kaikki oli kunnossa. Levyt kai ovat vain tummuneet vuosikymmenten aikana. Mittauksia tehtiin myös vessassa ja keittiössä, ei löytynyt kosteuksia, asiaan palataan sitten, kun on ostaja ilmaantunut.
Olo on helpottunut tästä syystä ja siksi että voin tehdä asiassa jotain sekä puhua asunnonvälittäjän kanssa. Aina se on toiminut: tehdä jotain asian hyväksi ja puhua toisten kanssa.
Mutta miten viettää tyyntä sielunelämää, kun toimintakyky vähenee eikä puhekumppaneita ole tarpeeksi? Se lienee monasti vanhuuden tilanne. Huolenaiheita riittänee elämän loppuun asti tai kunnes muistin pettäminen vapauttaa elämään hetkessä. Pitäisi osata rauhoittaa mielensä, löytää lepo asioiden keskellä, hyväksyä asioiden keskeneräisyys ja omat rajoituksensa, irtautua lopputuloksista.
Tuollainen oppi olisi tarpeen nytkin. Pitäisi luopua liiallisesta hallinnan tarpeesta ja kärsimättömyydestä, luottaa enemmän elämän voimiin ja toisiin ihmisiin, oppia odottamaan levollisesti, keventää otetta, jättää asioita isompiin käsiin. Tällaista elämäntaitoa minun pitäisi opetella viimeistään nyt.

maanantai 7. maaliskuuta 2011

Paastonaiheita

Olen taas viettänyt vuorokauden yksin Torpalla, puhtaanvalkoisen lumen ja kirkkaan tähtitaivaan välissä. Mies sai lopultakin toisen esitarkastuslausunnon ja pääsi kommenttien työstämisessä uuteen kirjoitusvireeseen keskustakodissa. Iltapäivällä lähden taas hänen luokseen.

Minulta vierähti eilen monta tuntia samalla kylällä asuvan lapsuudenystäväni luona sauvalenkin välissä, jakaen tuntoja ja tapahtumia. Lapsuusnaapuri on kuin sisarus, jonka kanssa tuntee toistensa lapsuuden asiat ja olot alusta asti. Hyvämuistinen ystävä osaa kertoa paljon sellaista, mitä itse ei muista.

Laskiaissunnuntai nosti mieleeni tuhkakeskiviikon kaksi vuotta sitten. Olin keski-Suomessa kirkossa tuhkamessussa. Paastonaiheeksi tuli siellä mieleeni luopuminen Kauniiden ja rohkeiden katselusta, jota olin seurannut toistakymmentä vuotta, mieheni ällistelevien kommenttien saattelemana. Yritin välillä jättää katselun, mutta palasin aina, olin koukussa. Koin sen rentouttavana työpäivän jälkeen.
Kävin ohjelma mielessäni alttarilla saamassa tuhkaristin otsaani. Tavoite oli että en paastonaikana sitä katso. Ja kas, kuin ihme tapahtui, en palannut ohjelman katsojaksi pääsiäisen jälkeenkään. Nyt olen joskus avannut ohjelman enkä ymmärrä kuinka viitsin sitä seurata.

Nyt voisi paastonaiheena olla luopuminen liiasta ennakoinnista ja murehtimisesta, tarvitsisin vähän "pyhän huolettomuuden" tuulahdusta luonteeseeni. Odotan tietoa asunnon myynnistäkin niin tiiviisti, että en hae postiakaan ilman puhelinta. Liian vähän lienee myös asioita mielessäni, kun yksi valtaa näin paljon mieltä.
Täälläpäin ei vietetä tuhkamessua. Siinä keski-Suomen kirkossa olisi messu, mutta en nyt voi sinne lähteä.

Yksi ihmeenomainen rukousvastaus minulla on aiemmin ollut. 16-vuotiaana pääsin yhtäkkiä keväällä eroon lamauttavasta ukkosen pelostani. Jo sähköistyvä ilma vei minulta edelliskesänä voimat ja jouduin menemään ihan petiin, kun ukkonen nousi. Pelko varjosti kesän odotusta. Menin yksin vinttiin rukoilemaan, että pelko katoaisi. Niin kävi, seuraava ukkostava ilma ei enää lamauttanut minua. Pelosta vapautumisen jälkeen olen seurannut ukkosilmaa kuin komeata luonnonnäytelmää, peläten toki jos se tulee aivan lähelle.

Julkaisuasetukset

lauantai 5. maaliskuuta 2011

Muuntuva minuus

Eilen puuhasin vaihtelusta virkistyneenä puoli päivää tädin asunnolla. Pesin ikkunat, koetin stailata huoneita nuorempaan kuosiin. Vaihdoin kahden huoneen huonekalujen järjestystä, vein kotoa verhoja ja tyynyjä, ostin kukkia. Mielestäni tulikin hauskemman näköistä. Tänään on näyttö, josta kyllä ei ole lehti-ilmoitusta missään, vain netissä.

Mietin vielä eläkeläisen identiteettiä. Kiasman näyttelyssä on ihanien silkki-vesiväritöiden huoneessa seinällä Amin Maaslaufin lause: Identiteettiä ei määritellä vain kerran: se rakentuu ja muuntuu läpi ihmisen elämän.

Kun ihminen jää eläkkeelle, olemisen perusteita joutuu miettimään uudelleen. Varsinkin jos työidentiteetti on hyvin vahva osa persoonaa, jos on jo nuoresta asti opiskellut ja kehittänyt itseään ammatissa, jonka kokee toteuttavan omia toiveita, yhtäkkinen työroolista ulos astuminen on tyhjän päälle astumista. Osittainen työn jatkaminen voi olla hieno tapa säätää ja rakentaa minuuttaan vähitellen uusiin muotteihin. Voi tunnustella oloaan eri tilanteissa, palauttaa asioita joille ei ole ollut aikaa, löytää uusia arvoja ja yhteyksiä, rakentua tilanteen mukaan. Kaikille se ei ole mahdollista ja jossakin hiljaisuudessa lienee paljonkin väkeä, jotka kärsivät oudosta olosta ja tyhjyyden tunteesta. Kovin vähän niistä tunnoista vain mitään kuulee nettipalstoillakaan, mutta joissain tutkimuksissa tulee esille alkoholisoitumista ja masentumista. Minä kirjoittelin viime syksynä kolmekymmentä sivua ajatuksia eläkkeelle jäämisestä ja eläkkeellä olosta, mutta en tiedä, mitä sillä tekisin.

Enemmän kyllä tunnen niitä, joille eläkeaika on odotettu vapautus työn kahleista ja joiden päivät täyttyvät mieluisista tai välttämättömistä puuhista, kunnes vanhuuden vaivat hiljentävät toiminnan.

Kiasmassa oli myös huone, jonka seinillä videot kertoivat minuuden äärimmäisestä haihtumisesta ja melkein aineettomasta, liikuntakyvyttömästä olotilasta, jossa ihminen yrittää aakkosia luettelemalla muistaa oman nimensä. Se toi vahvasti mieleeni hoivaosaston asukkaat. Haurauden sisällä heissäkin asuu minuus, yhä keveämmäksi käyvä ja olevaisen ytimeen liukeneva.

perjantai 4. maaliskuuta 2011

Nostalginen huviretki

Olin tässä kolme päivää Helsingissä. Oli oikein mukava vähän irtautua tädin asunnon ajattelemisesta, minä kun otan asiat liian perusteellisesti. Hermostuin vaatehuoneen katosta, jonne en ollut koskaan katsonut, kun tädin asunnolla vieraillut Saksan serkku huomasi että kattolevyt ovat kirjavina. Säikähdin, että vesikatto vuotaa. Laudat levyjen yläpuolella olivat kuitenkin kuivan tuntuisia ja ensi viikolla tulee kosteusmittaaja, rauhoituin riittävästi. Mielelläni lähdin junaan serkkuni seurassa.

Helsingissä olikin juhlien sarja: Entiseen työhöni liittyvä juhlaseminaari, jossa olin kutsuvieraana, kahden pitkäaikaisen ystävän tapaaminen, miehen minullekin tutun kollegan eläkeläksiäiset, pojan luona asustelu.
Tuntui, että jotain entisestä työminästä palasi minuun, kun osuuttani juhlittavan toimintamuodon aloittamisessa muistettiin ja kukkiakin annettiin. Se minäkuvahan mureni ikävästi kahden viimeisen työvuoden järkytyksissä. Käytin itse onnittelupuheenvuoron ja annoin lahjan. Seminaarin jälkeen oli illallinen ja nautin siitä kovasti tutussa seurassa. Sitähän olin monasti kaivannut, yhteisiä illanistujaisia, keskusteluja ja vitsailuja.

Vanhan ystävän kanssa istuttiin pari tuntia Hakaniemen hallissa, syötiin hyvä salaatti ja pullakahvit ja kelattiin monen vuoden asiat. Ja siitä menin toisen ystävän luo yöksi ja illalla ravintolaan syömään japanilaista ruokaa. Opettelin syömään puikoilla ja kyllä se ruoka suuhun meni, vaikka ei niin tyylikkäästi. Ja taas puhuttiin puolin ja toisin kaikki asiat! Hän on juuri jäänyt eläkkeelle, mutta jatkaa ajoittain mieluista työtään monenlaisten asumismuutosten ja rakennusprojektin ohessa.
Pohdimme eläkkeelle jäämisen identiteettikysymystä. Tyhjän päälle jääminen ja keskeisestä minuudestaan luopuminen ei tee ihmiselle hyvää. Hän käytti sanoja toimiva ja olevainen identiteetti. Moni pitää toiminnallista identiteettiä tärkeänä eläkkeelläkin ja varaa kalenterinsa täyteen. Minä olen varmaan heittäytynyt enemmän olevaisen minuuden varaan. Ei se muutos minullakaan käynyt äkkiä, valmistelin sitä vuosikaudet, lupaa olla olemassa ihmisarvon takia. Tästä aiheesta jäi pohdittavaa jatkoonkin.

Pojan luona olin kaksi yötä ja juttelimme mekin monista asioista. Hänen ollessaan työssä sain kuin salaa jätetyksi poikamiehen huusholliin puhtaantuoksuista ja kiiltävää kädenjälkeä.

Nautin suuresti näistä kolmesta menneisyysmatkapäivästä Helsingissä tutuilla paikoilla. Aurinko paistoi, oli keväistä tuntua ilmassa. Asuimme niillä seuduilla 22 vuotta, siis kolmasosan elämästäni. Oli hyviä aikoja, ponnistuksia, onnistumisiakin sekä elämän kohokohtia, mutta myös vaikeimmat vuodet, stressiä, kireyttä, väsymistä, väärinymmärrystä. Tuntuu, että se jakso taas vähän rakentui osaksi minua näiden päivien aikana.

Moni vähän kyseli asettumistani sinne maaseudun hiljaisuuteen ja siitä vinkkelistä ymmärränkin kysymyksen. Mutta aivan luonnikkaasti palailimme mieheni kanssa junalla takaisin. Eihän se elämä entisenlaista siellä olisi, kotona sukkaa kutoisin sielläkin.

keskiviikko 23. helmikuuta 2011

Isoäitien ilot ja huolet

Kolmatta viikkoa on taas kulunut siitä, kun viimeksi näimme lapsenlapsia. Nyt alkaa jo ikävä hiertää mielessä. Huomaan, että vähän väliä ajattelen heistä jotain, muistelen heidän sanomisiaan ja kuulumisiaan, kerron miehelle mitä hauskaa tyttö sanoi, mitä pojan koulusta on sanottu. Näin untakin jostain uudesta koulureitistä. Heidän olemuksensa nousevat mieleen, puhdas katse, raikas iho, silkkitukka, nauru, niin täysin lapsia vielä. Heillä on huikea mielikuvitusmaailma. Pehmoleijonan uskomaton suku ja vaiheet sekä kannonkolosta alkava valtaisa näkymättömien olentojen maailma tuottavat jatkuvasti tarinaa, jota kumpikin lapsista jakaa ja jatkaa.
Joskus vuosikymmenet sekoittuvat, meillä kun oli myös joskus pieni poika ja häntä pienempi tyttö, ja tulee sanotuksi vahingossa tyttären nimi, kun käsi kädessä kävellään.
Siellä he kulkevat reittejään, päivähoitoon, kouluun, kerhoihin, kotiin, saunaan, mökille, nukkumaan. Kunpa heidän yllään lepäisi aina suojelus. Lapsen elämä on niin haavoittuvaista.

Olen tuntenut paljon myös sellaisia lapsia, joiden viattomuuden ja kasvurauhan ovat aikuiset rikkoneet, lapsia, jotka ovat saaneet aikuisten murheiden ja vastuun taakan pienille hartioilleen ja yli käsityskykynsä menevien ristiriitojen säikeet lävitsensä. On myös lapsia, joiden turvan on kohtalo murtanut.

Moni isovanhempi kantaa huolta ja murhetta lastenlastensa tilanteesta, osa myös vastuuta. Yksikin ihminen, joka lapsesta ja nuoresta aidosti välittää, on hänelle turvatekijä. Kun olin 70-luvulla työssä nuorisorikollisten parissa, opin näkemään, kenellä on ollut elämässään oikeasti hänestä välittävä ihminen. Usein se oli isoäiti. Se näkyi kontaktin ja luottamuksen ja siten avun saamisen mahdollisuutena. Toivoa on lapsella ja nuorella, jolla on olemassa ihminen, joka " riemuitsee sun riemustas ja tuntee huoltas, tuskias". Voimia ja suojelusta näissä elämäntilanteissa!

maanantai 21. helmikuuta 2011

Ropo

Enpä tainnut muistaa tänään eilistä mielihyväntuottamisen periaatetta. Mutta yhden havainnon tein. Kävin keräyslistan kanssa vielä muutamassa paikassa, jossa eilen ei oltu kotona. Yksi niistä oli mielenterveyskuntoutujien tai oikeammin kroonikkojen talo. Ohjaaja laittoi listaan kaikkien puolesta, "vaikka tästä ei kuittia saakaan". Kysyin, haluaisiko joku muu osallistua. Yksi mies, lähitieltä tuttu, joka oli painellut yläkertaan kohta, kun esitin asiani, rymisteli alas ja toi käteeni euron. Komeasti hän vetäisi nimensä listaan. Hän halusi olla antajien joukossa. Muut asukkaat olivat syömässä kauempana, joten en nähnyt heitä.
Havainto on siis se, että antamisen mahdollisuus on ihmisarvon mukaista.
Tiedän, että täälläkin on alueita, joissa ihmiset eivät tätä arvoa itselleen suo.

sunnuntai 20. helmikuuta 2011

Hyvän mielen tekoja

Luin äsken jostain lehdestä, mutta en muista mistä, että ihmisen alkuperäiseen olemukseen kuuluu halu tehdä toisille hyvää ja että se tuottaa itselle mielihyvää. Tämän olen todennut monta kertaa. Minulle tulee hyvä mieli, kun saan vaikka neuvoa tietä jollekin kysyjälle. Koen sen melkein arvostuksena, jos joku kysyy minulta neuvoa kadulla!

Tänään keräsin yhteisvastuukeräystä, pakkanen hellitti sen verran että tarkenin liikkua. Omakotialueella ihmiset olivat iloisia antaessaan, joku oli jo odotellutkin keräystä. Useampi kiitteli, että joku viitsii kerätä. (Tämä tehtävä on tätini perintöä, keräyskukkarokin on hänen).

Kaupungin vuokrataloissakin muutama kaivoi taskujaan, vaikka useimmat potkitun ja likaisen näköiset ovet eivät avautuneet. Yksi hyväntuulinen kahden euron antaja oli kyllä joutua ulos asunnostaan, kun vaimo suuttui rahan pois antamisesta ja heitteli miehen vaatteita käytävään. Vuosi sitten kerätessäni sama mies kärvisteli kylmässä rapussa, kun vaimo ei päästänyt sisään. Nyt tämä mies vain rauhoitteli minua: älä välitä, se on vähän kännissä ja silloin se on aina tuollainen. Itse antaja oli tyytyväisen näköinen raapustaessaan nimeään listaan.

Minulla oli merkillisen kevyt ja hyvä olo, kun keräyspussini kanssa kävelin kotia kohti. Olin saanut tilitettäväksi toistasataa euroa ja lisäksi mukavan ulkoilun. Miksi en tee useammin jotain hyvää, vaikka kerran päivässä, jos se onkin ihmisluontoon koodattu onnen mahdollisuus?

perjantai 18. helmikuuta 2011

Enkelivierailuja


Pakkasennätys, 33 astetta mittarissa aamulla. Kylmä kuutamo vaihtuu kylmään aamuvaloon. Oikeastaan täällä oloa pitäisi jatkaa, mutta kohta tulee noutaja. On ollut jotenkin melkein juhlavaa olla yksin täällä mökin akkana, lakaista portaita, hakea puita, katsoa yöllä mittaria.

Syntymäpäivä, 66 vuotta ja hääpäivä, 43 vuotta. Tästä talosta minua lähdettiin hevoskyydillä synnyttämään kirkonkylän "laitokselle" ja tähän taloon minut tuotiin hevoskyydillä kovassa pakkasessa. On myös sisareni ensimmäinen loppuelämän vapaapäivä, eilen oli ollut kauniit läksiäiset.

Eilen tuli mieluisia yllätysvieraita ja vielä kaksi samaan aikaan, naapureista joihin itse menen kutsumatta kuin ennenvanhaan, kerrankin tulivat. Toinen tiesi syntymäpäivästäni. Sain kauniin kynttilän, jonka annoin palaa koko illan, siinä on niin kaunis valo. Katselin sitä vähän väliä. Sitä myy henkilö, joka on lähellä enkelimaailmaa.

Illalla televisiota katsoessani minulle tuli mieleen tehdä pitkästä aikaa enkeliharjoitusta, Diana Cooperin "Ihanat enkelit" -kirjan ohjeen mukaan. Olin tuskin aloittanut, kun mieleni tulvahti täyteen iloa ja kasvoni menivät hymyyn, kanava oli auki. Kysyin ääneen: Keitä täällä on? Heti tuli vastaan Iida-täti ja tieto, että hänellä on hyvä olla. Kerroin että olen kaivannut häntä. Sitten tuli esiin äiti, tervehdin ja kiitin häntä ja sitten isä, voi isä! Ja vielä Anna-täti, joka aina otti niin ilolla vieraan vastaan! Sanoin kaikille jotain, hyviä asioita. Sitten television ääni alkoi häiritä ja lopetin. En saanut suljetuksi televisiota, vaikka tuntui, että hekin olisivat voineet sanoa jotain.

Eivät he tässä olleet, vaan jossain kauempana, jonne ikäänkuin avautui toinen taso. Eivät he enkeleitäkään olleet, mutta enkelit olivat mukana. Tällainen hetki vain tuli. En tiedä, mitä se on. On vähän kynnystä kertoa tällaista, mutta kerron kuitenkin.Tässä iässä voi puhua mitä haluaa!

torstai 17. helmikuuta 2011

Kotityranneja

Aamu valkeni Torpalla muutaman asteen lämmenneenä. Eilen harmaa pilvipeite vähän eristi kyliämme avaruuden ankarasta kylmyydestä. En ole nähnyt ketään ihmistä kahteen päivään. Eilen yksi ystäväni satojen kilometrien takaa soitti iloisesti yllättäen. Olen aina ihaillut puhelinta - hetkessä on läsnä toisen luona.

Mielessäni pyörii jostain syystä kysymys henkisestä väkivallasta ihmissuhteissa, erityisesti parisuhteessa. Minä saan vapaasti olla, tulla ja mennä, mutta tunnen ja tiedän monia, joilla tilanne on toinen. Puoliso määrää olemisesta ja elämisestä kuin toinen olisi orja tai oman itsen jatke. Jonkun pitää olla töistä kotona määrätyissä minuuteissa eikä mihinkään saa mennä, toinen määrää vaatteet, tekemiset, painoindeksin, kolmas kieltää yhteydenpidon omiin sukulaisiinkin, neljäs vaatii että kaikki tehdään niinkuin juuri niinkuin hän itse haluaa. Iäkäs vanhempi voi sitoa aikuisen lapsensa omaan palvelukseensa, kysymättä koskaan olisiko toisella jotain muuta tai kuinka hän jaksaa.

Usein kuulee, että avioliiton solmimisen jälkeen puolison, usein nuoren miehen, käytös muuttuu nopeasti ja yllättävästi. Toinen ei kelpaa mihinkään, arvostelu, syyttely ja syyllistäminen, pilkkaaminen, vaatiminen ja mitätöinti vallitsevat. Toinen ahdistuu nurkkaan, alistuu ja menettää toimintakykyään. Jos ihminen pystyy ajoissa eroamaan tällaisesta liitosta, mieltä jää kuitenkin kahlitsemaan pelko, että seuraavakin suhde muuttuu samalla tavalla painajaiseksi. Seuraava kumppanikokelas joutuu kärsimään tämän elämänpettymyksen seurauksista. Syntyy ns. sitoutumiskammo, joka näkyy treffipalstoilla ja yksin asumisen lisääntymisenä.

Eläkeaikana toisen vahtiminen voi tiivistyä hyvin ahdistavaksi olemisen häkiksi, kun työssäkäynnin antama henkireikäkin poistuu.

Mistä tässä on oikein kysymys? Mistä tulee oikeus läheisen ihmisen hallitsemiseen, määräämiseen ja rajoittamiseen? Miten voi puolustautua, ennenkuin menettää itsekunnioituksensa ja alistuu orjuuteen, joka vain ruokkii vallankäyttäjän itsekkyyttä?

Raamatussa kehoitetaan kilpailemaan toisen toisensa kunnioittamisessa. Se on äärettömän syvällinen ja viisas ohje. Myös itseään tulee kunnioittaa.

keskiviikko 16. helmikuuta 2011

Pakkasmuistoja

Aamulla ulkomittarissa oli kolmekymmentäyksi astetta, sisällä viisitoista. Laitoin puuhellaan tulet ja menin takaisin peittojen alle.

Mieleen tulivat pakkastalvet lapsuuskodissani. Talo oli vanha ja hatara. Yöksi puimme myssyn päähän, lapaset käteen, villaiset alusvaatteet ja kaikki löytyvät peitot päälle ja jotenkin tarjettiin. Talvi 1956 oli erittäin kylmä, oli neljänkymmenenkin asteen pakkasia. Savut nousivat suoraan taivasta kohti. Olin kymmenvuotias ja neljännellä luokalla. Koulumatka kulki peltoaukean läpi. Muistan kuinka viima meni kangaslakin läpi, vaikka äiti oli käärinyt huiveja päälle. Minulle tuli sitkeä poskiontelotulehdus, jota punkteerattiin 10 kertaa kevättalven aikana. Menin aamulla linja-autolla kirkolle, jossa odottelin väkeä täynnä olevassa odotushuoneessa usein koko päivän, aikuiset menivät edelle. Viimeiselle linja-autolle piti ehtiä ja oli pakko uskaltaa mennä siitä sanomaan. Ei minun kanssani sinne kotoa kukaan ehtinyt.

Parhaita lapsuusmuistojani on joululoma ehkä samana pakkastalvena.Kaikille viidelle laitettiin makuusija pienempään kamariin. Leivinlaudasta aseteltiin lisäpohja sänkyjen väliin ja nukuttiin siskonpetissä. Aamulla oli hieno herätä, kun isä oli laittanut kamarin pystymuuriin valkean ennen navettaan menoaan. Oli mukava odotella huoneen lämpenemistä, kun ei tarvinnut nousta kylmälle lattialle kouluunmenoa varten.
Ulkohuusiin ei tarvinnut talvella mennä, vaan porstuassa oli sanomalehdillä peitetty sanko, joka sitten tyhjennettiin tunkiolle. Myös lämpimässä navetassa voi isomman asian tehdä lehmien lantalaariin.
Niinkin elettiin. Usein tuntuu naurettavalta, kun elintason muutoksia verrataan vaikka kymmenen vuoden takaiseen aikaan.

Ympärillä on luminen hiljaisuus. Postiauto kävi naapurissa, nyt ei sitten muuta liikennettä olekaan, ennenkuin naapurit tulevat töistä. Tässä voi vaikka pitää yksityistä retriittiä.

tiistai 15. helmikuuta 2011

Talonvahtina

Jäin lämmittämään Torppaa, ettei hyytävä pakkanen hyytäisi vesiputkia jäähän. Täällä on ollut eilen sähkökatko, mutta kaikki on taas kunnossa. Miehellä on menoja loppuviikoksi, joten olen yksin kolme yötä täällä. Perjantaina kaupungin palveluauto hakee minut pihasta puoli kymmeneltä, hyvää palvelua.

Nyt ei ollut tarvetta yksinoloon, hän on ollut aivan siedettävä, kerroin hänelle tullessamme. Vähän haikeana katsoin auton perään, kun tulee aina mieleen, että paljonko näitä yhteisiä aikoja lienee jäljellä. Mutta joudan olla täällä pakkasvahtina, niin ei tarvitse etäältä huolehtia.

Täälläkin voi selailla nettiä, katsoa Dr Philiä ja aloittaa uusi pitkävartinen sukka. Ostin tullessa ruskeata lankaa. Näin ohjeen jossa huovutetaan kuvio sukanvarteen. Niistä voi tulla vaikka pöllösukat.

Julman kaunis on talvipäivä. Aurinko laskee kirkkaan oranssina männikön puunrunkojen taakse. Pian kolmenkymmenen asteen pakkanen hiipii talon yli, nurkat paksahtelevat, varjot kangistuvat kuunvalossa. Pidän tulta takassa ja puuhellassa, katson illan pimentymistä.

perjantai 11. helmikuuta 2011

Talviperhonen


Hankitimantit kimaltavat, ison koivun latvassa välkehtivät jäätimantit kirkkaassa pakkassäässä, oksien vähän liikehtiessä.
Ikkunalla räpistelee nokkosperhonen, varmaan klapien mukana sisään tullut ja lämmössä herännyt lyhyeen elämäänsä. Elämänkaari siinäkin.


torstai 10. helmikuuta 2011

Onnen elementit


Panin television kiinni enkä avannut radiota. Istuin takkatulen eteen, katsoin tulta, kuuntelin liekkien lepatusta. Kellon raksutus kuului tuvassa.

Mitä tarvitsen onneen? Tulen lämpöä, lumen valoa, metsän syvää hiljaisuutta, tähtitaivasta, veden syliä, tähtitaivasta, puiden latvoja, kesän valoa ja vihreyttä, muutaman ihmisen, jotka elämä on minulle antanut läheisiksi tai matkakumppaneiksi. Lapsuuden elementtejä, joiden keskellä on hyvä hengittää. Helsingin Kruunuhaassa meillä oli kaunis ja tilava asunto, mutta ei tulta, ei tähtitaivasta ja kuun valoa hangella, ei metsää eikä sulavan lumen tuoksua.

En tarvitse komeata taloa, luksusmateriaaleja, hienoa autoa, muotivaatteita, trendiravintoloita, coctailkutsuja, huipputekniikkaa... Kuinka moni niitä oikeasti onneensa tarvitsee? Menestys, maine, julkisuus - niistä en osaa sanoa, kun ei ole kokemusta. Tietokoneen kyllä ja nettiyhteyden, puhelimen ja lankaa pidän mielelläni.Ja mielenrauhan jos oppisin säilyttämään.

keskiviikko 9. helmikuuta 2011

Odottamisen taito

Odottavan aika on pitkä. Puhelin pitää aina muistaa ottaa mukaan, että jos soitetaan.

Odotan kahta asiaa, tädin asunnon kaupaksi menoa ja erään läheisen elämänvalintoihin liittyviä ratkaisuja. Kummassakaan asiassa en voi tehdä nyt mitään. Sepä se hankalaa onkin. Pitää vain ajatella, että asunnonvälittäjä on se, joka myy ja tämä toinen ihminen käy itse omia prosessejaan. Kumpikin asia voi kestää vielä kuukausikaupalla tai rauetakin.
Kolmaskin odotus on, miehen väitöskirjan toinen esitarkastuslausunto. Se on viipynyt jo puoli vuotta eikä pihaustakaan kuulu. Sietämätöntä. Ei voi suunnitella mitään.

Kun elämässä tapahtuu vähän, vähistä asioista tulee isoja. Mieli täyttyy aina jostakin.Kun asioita on paljon, ne tasapainottavat toisiaan ja niiden volyymi pienenee,että mahtuvat yhteen päähän.

Tässä on kai nyt yksi eläkeläisen oppitunti menossa, järjestämään tottuneen rauhoitus. Antaa elämän kulkea latujaan, olla itse rauhassa,tehdä muuta.Jättää puhelin kotiin.Ajatella, että on sentään jotain odotettavaa.

sunnuntai 6. helmikuuta 2011

Kansankynttilä

Lastenlastemme kotipaikkakunnalla on pieni kirkko, johon on kotoisaa mennä. Rastatukkainen pappiskokelas kehoitti aluksi ihmisiä tervehtimään jotakuta. Minua tervehti mies, jonka nimi olikin tuttu.-Oletteko opettaja, kysyin.- Olen kyllä ollut, sillä ja sillä koululla, hän vastasi. Kerroin, että tyttärenpoikani on siinä koulussa ja että eilispäivänä olimme sen maalaiskoulun pihamaalla, kun vävy teki latukoneella ladut koulun ympäristöön. Kerroin, että lapset esittelivät minulle innoissaan koulupihaan puusta rakennetut leikkipaikat: torneja, luolia, maanalaisia käytäviä, kaksikerroksisen talon parvekkeineen, kaikki kuin lapsen mieli ja kuvitus kauniissa järvimaisemassa. -No me vaimon kanssa ne puuhasimme, sanoi tämä eläkeopettaja. Kerroin, että lapsenlapset ovat olleet yökylässä luonamme "pikkumummolassa"(yksiö-tukikohtamme paikkakunnalla) kaksi yötä ja ovat vieläkin kanssamme.Hän kysyi lapsenlapseni nimeä. Jaa Arttu, sanoi opettaja, joka edelleen asuu koulun naapurissa ja pitää joitain erityistunteja. Kului muutama hetki ja virsi, niin tämä herra hivuttaa minulle lapun: Kuriiripostia Artulle. Toisella puolella oli mukava tervehdys ja Kynttilänpäivän toivotus.
Siinä on Opettaja isolla oolla. Senlaatuiset ihmiset ovat kaikkialla alansa suola, he jotka tekevät työnsä sydämellä, taidolla ja harrastuksella. On hienoa, että lapsenlapseni saavat aloittaa koulutiensä sellaisten perinteiden jäljissä. Joskus ehkä saan nähdä vielä koulun vintinkin aarteet, joita tämä opettaja on sinne kerännyt!

keskiviikko 2. helmikuuta 2011

Toivon päivä

Kun avasin aamulla makuuhuoneen ikkunan, kuulin talitintin titityyn, lyhyen vielä. Ja miten ihana, aurinkoinen talvipäivä! Menin tänään, kuten eilenkin, hiihtämään läheisen pellon koneladulle. Suksi kulki kuin itsestään, ainakin itsestä tuntui että vauhdillakin. Olisin kadehtinut itseäni, jos olisin istunut ohiajavissa autoissa! On se mahtavaa, että Suomen luonto ja vuodenaikojen vaihtelu antavat eläkeläisen päiviin sisältöä ja odotuksen makua.

Tädin kirjahyllyt ja vaatehuone ovat tyhjentyneet ystäville, sukulaisille, seurakunnan kirpputorille ja itselle, vanhimmat kirjat muistolaukkuun, kuten mummun Amerikasta vuonna 1910 ostama hartauskirja tai tädin äidilleen vuonna 1943 äitienpäivälahjaksi antama "Uskon oppi autuuteen". Kun silitin keittiön pöytäliinaa, kysyin tädiltä: Mitä sinä nyt oikein ajattelet, kun näitä sinun tavaroitasi näin jaetaan. Kai hän olisi sanonut: No se on nyt näin.
Jotenkin tuntuu, että tässä asuntoprojektissa on pian muutosta odotettavissa.

Pieni eläkekirja

Vielä tuleekin yksi päivitys tähän blogiin, jonka lopettelin vuosi sitten. Blogikirjoittelun sivutuloksena syntyi pieni kirjanen, jonka ...