Kotoutumisia

Olen nyt ollut melkein viikon täällä "pikkumummolassa", yksiössämme tyttären perheen paikkakunnalla. Ihmeesti tässä mahtuu asustelemaan. Viikossa alkaa jo rakentaa pesää ja asettua paikkakunnalle. Ruskearuutuiset eteismatot alkoivat näyttää silmissäni synkiltä. Aamulla kuljeskelin tihkusateessa tässä pienessä lähiössä. Etsin värikästä mattoa pikkutavaran kaupasta ja kolmelta kirpputorilta, mutta en löytänyt sopivaa. Vuodevaatemyyjältä löytyi sentään kauniskukkainen, iso tyyny. Päivän syömiset hain kala-ja lihakauppiaiden autoilta. Sulaudun mukavasti paikkakunnan eläkeläisten joukkoon. Tänne haaveilin alunperin muuttavammekin, tyttären ja lastenlasten lähelle ja nuoruutemme kaupunkiin, mutta nyt olemme asettuneet kotipaikkakunnalleni. Mies varsinkin on asettunut ja minäkin pikku hiljaa.
Nyt voin kyllä olla enemmän täälläkin, kun täti ei minua enää tarvitse kotipaikkakunnalla.

Toimme tädiltä jääneen television mukanamme. Olimme ostaneet sen hänelle 75-vuotislahjaksi. Tähän asti olemme olleet täällä radiokuuntelijoina, mutta kyllä illalla yksin ollessa tässä hiljaisessa talossa on mukava avata televisio seurakseen.

Toinen tuominen oli tädin polkupyörä. Illalla pyöräilin kirkkaassa vastavalossa kolmen kilometrin päähän varastomyymälään tyynyn ostoon. Pyöräillessä tuntui, että oikein kotoudun tänne, pyöräily kun on minulle niin mieluista ja antaa liikkumisen laajuutta. Tädin luonakin kävin usein pyörälenkillä lakeusmaisemassa.


Lapsettoman ei kannata surra jälkipolven puutetta, jos on sukulaislapsia tai muita lapsia, joille välittämisen tuntu voi olla tärkeätä. Tavara ei siinä ole tärkeätä, mutta se voi olla symboli, kantaa lämmintä kädenjälkeä ja läsnäoloa muistoa.

Ankea aamu

Aina vain pitää itseänsä jotenkin asetella tähän olemassaolon kuvioon eläkeläisenä, vaikka jo yli neljä vuotta on sitä opeteltu. Tänä aamuna ei ole ollut muuta ohjelmaa kuin parturin varaaminen miehelle. Eilisillan oikein nautin yksinolosta, saunoin ja katsoin televisiota sen jälkeen kun tyttärentytär oli haettu kotiin. Hän ei nyt halunnut jäädä yökylään. Aamulla on jotenkin epämääräinen olo, jotain pitäisi tehdä, pesisinkö ikkunat, en viitsi, ei ne kovin likaisilta näytä. Tyttärellä on paljon töitä ja kiirettä, mutta en voi olla avuksi. Mies menee paikasta toiseen, maailma pyörii ulkopuolella, kullakin on omat reittinsä. Minä vain olen. Aurinko paistaa vinosti niin, että kaapinovissa näkyy pölyä, vähän niitä pyyhin.
Kello raksuttaa, kerrostalo on aivan hiljainen.

Pieniä ja isoja iloja

Hassua, miten mukavalta tuntui jo lauantai-iltana odottaa sunnuntaiaamua. Aamukahvi, leipäjuusto, munakas, aamulehti ja kynttilä tuoksuivat mielessäni. Olen kääntänyt sunnuntai-Hesarin tulemaan tänne tukikohtayksiöömme täksi päiväksi. Se tuodaan postiluukusta sisään. Sisäkantoon totuimme Helsingin vuosina. Nyt tuntuu melkein ylelliseltä, ettei tarvitse hakea lehteä postilaatikolta. Ihminen sulattelee elämänsä vaiheita osaksi elämänkaartansa, minä nyt pääkaupunkiseudun kahtakymmentä vuotta tällaisenkin yksityiskohdan kertaamisella.Oli siellä siis mukaviakin puolia!

Olin valveilla, kun luukku rapsahti puoli viideltä. Mieskin oli valveilla, oli kuulemma niin innostavaa suunnitella uusia luentoja ettei enää nukuttanut. Viideltä sanoin: -Nousenko keittämään kahvia-. -Koetetaan vielä nukkua-. Onneksi uni vielä tulikin ja heräsimme vasta kahdeksalta tähän sunnuntaiaamun ohjelmaan.

Isompi ilo on olla taas melkein viikko lastenlasten lähettyvillä. Poikamme tuli Helsingistä viikonlopuksi, joten koko perhe oli koolla eilen.
Ja messu pienessä lähikirkossa oli ilo. " Väsyneet sielumme elpyvät, jälleen jaksamme jatkaa". Ehtoollispöydässä muistin seitsenvuotiaan eilisen kommentin:" Et sinä sitä tätiä ole kokonaan menettänyt, se on vain siirtynyt toiselle kentälle, josta ei pääse takaisin tälle kentälle". Ehkä se kenttä ulottui sinne ehtoollispöydän näkymättömälle laidalle.

Aika kuluu,

vaikka ei tekisi mitään. Se on eläkeläiselle tarpeellista tietoa. Vaikka vain levollisesti viivyttelet kahvin kanssa, lueskelet lehtiä, ihailet auringon nousua, makailet, katselet kauan puiden latvoja, hissuttelet, et saa mitään viestejä etkä odotakaan niitä, vähän ulkoilet, lueskelet lehtiä kahvilassa, niin ilta tulee ja olo on jotenkin eletyn tuntuinen. Olet läsnä elämässäsi.

Oikeastaan aikaa onkin vain juuri tämä hetki, muuta aikaa ei ole, sanoo Eckhart Tolle kirjassaan "Läsnäolon voima". On hyvä koettaa pysäyttää mielen ja ajatusten virta, menneen harmittelu, tulevan pelko ja sen rauhaton ennakoiminenkin, olla läsnä kehossaan ja elämässään tässä ja nyt. Se ei ole helppoa, mutta se tyynnyttää mielen. Ydinolemus on jotain ulkonaisesta riippumatonta rauhaa, riippumatonta myös kärsimyksestä, menestyksestä tai muista ihmisistä. Sitä voi opetella etsimään pysähtymällä hetkeen, tajuamalla elämä lahjana. Joskus voi kokea ihmeellisen ilon välähdyksiä ja osallisena olon tuntoja, jotka muistaa läpi elämänsä.

Perinnönjakoa

Edesmenneen ihmisen käyttötiliä, minkä numero on ilmoitettu monelle taholle, ei kannata lopettaa ainakaan vuoteen. Lopetin muut tilit rahasiirtojen jälkeen, vain entinen haudanhoitotili jäi voimaan, kuten perunkirjoituksessa sovittiin. Soittaessani verotoimistoon kävi ilmi, että jos tädille tulee loppuvuodesta veronpalautusta, pitää hankkia taas kaikilta pesän osakkailta valtakirja, että saan muutetuksi tilinumeroksi tämän jäljellä olevan tilin. Sieltä voi tulla muutama euro.

Juttelin pitkään entisen luokkatoverini kanssa, joka hoitaa äitinsä kuolinpesää, tyhjentää asuntoa ja odottaa myyntiä. Vertailimme tuntemuksia, olivat kovin samanlaisia, myös kasvava halu saada kaikki asiat jo loppuun hoidetuiksi, jopa siis liiankin nopeasti. Sitten tulee tilaa uudenlaiselle muistamiselle ja suremiselle.

Kun katson kuolinilmoitusten rivistöjä lehdissä, ajattelen nykyään, että kukahan nuokin peruasiat hoitaa.Huomattava työmäärä tarvitaan, ennenkuin pienikin perintö on jaettu, varsinkin kun saajana on isohko perikunta. Useimmiten kai asiat annetaan ammattilaisten hoidettavaksi.
Asunnonvälittäjät ja pankkivirkailijatkin joutuvat paneutumaan hyvinkin mutkikkaisiin prosesseihin. Pankissa valittivat ettei heillä ole siihen mitään koulutusta. Aina uusi ihminen aloitti asiaan perehtymisen tädin edesmenneen siskon perukirjojen lukemisella, ennenkuin arvasi mitään toimenpidettä tehdä. Kopiokone hurisi tiuhaan. Toki on oltava tarkka, ei minulla tähän vaihtoehtoa ole, muuta kuin se että pankissa olisi yksi "omavirkailija", jolle aina voisi varata ajan, kun joku uusi vaihe tulee vastaan. Se säästäisi ainakin heidän aikaansa. Minullahan oli nyt aikaa istua pankissakin.

Tässä ei ollut mitään epäselvää tai ristiriitaa ja kaikki seitsemän "osakasta" tiesivät tilanteen etukäteen. Olen kuullut kertomuksia hyvinkin hankalista ja mutkikkaista perutilanteista. Ainakin lapsettoman kannattaisi tehdä ajoissa selvä ja yksinkertainen testamentti, jos jäljelle on jäämässä laaja tai riitaisa perikunta.

Irtiotto

Illalla osoitin sauvalenkkini tädin kodin ohitse. Postilaatikossa oli uusi nimi. Ajatus kulki tuttua pihatietä tutulle ovelle, tuttuun keittiöön ja olohuoneeseen, satoja kertoja kuljettua reittiä. Tuli ikävä, niin mielelläni menisin tädin kanssa juttelemaan. Olisi paljon puheltavaa.

Sisko soitti ja kertoi, että hänen ajatuksensa ovat tarttuneet sinne asuntoon, kiertelevät ja katselevat siellä, kysyi onko minulla samoin. On vaikeata päästää irti.

Teki mieli saada pieni irtiotto, kun perikunnan asiat on hoidettu lähes loppuun. Varasin sadan kilometrin päästä yhden yön kylpylävisiitin, kun miehelläkin oli halu lähteä hetkeksi jonnekin. Pidempään retkeen hänellä ei ollut nyt vaalityön keskellä aikaa ja päivä riittääkin tähän tarkoitukseen.

Kauppa

Tänään se sitten oli, kauppakirjojen allekirjoituksen päivä. Kaikki sujui asiallisesti. Se on nyt sitten hoidettu. Tämän keittiön pöydän ääressä emme enää istu kahvilla.
Kauppakirjan kopiolla sain kotivakuutuksenkin lopetetuksi, etten joutunut taas hankkimaan valtakirjoja muilta osakkailta. Rahan jako tapahtunee huomenna. Vaurastumaan ei kyllä kukaan pääse, mutta jotain kuitenkin, vaikka täti aina sanoi: "Minunhan ei tarvitse kenellekään säästää". Roudan sulamisen jälkeen sitten kunnostetaan hauta ja laitatetaan nimi hautakiveen.

"Saat ostaa konjakkipullon naapurin miehelle, kun hän näytti minulle asunnon, me sitten yhdessä sitä nautitaan", sanoi mies kaupanteon lopuksi. Olin ajatellut muuta muistamista paljon tätiäni auttaneille naapureille, mutta ostin sitten kauniin pantterikoristeisen konjakkipullon ja emännälle ison orkidean/kämmekän sekä annoin tädin peruina onyx-helmet. Vein ne jo heille, ihanille ihmisille. "Olemmeko me ihania", ihmetteli naapuri.


Uusi asukas on nukkunut kuulemma hyvin kaksi yötä tädin messinkisängyssä. "Morsian pitäisi nyt löytää, tuntisitko ketään", kyseli mies. "Tunnen yhden seitsemänkymppisen", vastasin. "Liian vanha, pitäisi olla vähän yli kuusikymppinen", sanoi tämä 73-vuotias. Kehoitin menemään eläkejärjestöjen retkille, sieltä moni on löytänyt kumppanin.
Hän oli ollut kaksi vuotta tiiviisti omaishoitajana vaimolleen, jonka yötäpäivää hoito oli käynyt kovin raskaaksi. Hän on nyt siis ponnekkaasti hakemassa uusia kuvioita loppuelämäkseen. Toivotaan hänelle kaikin puolin valoisaa uutta elämänjaksoa.

Toinen hyvästijättö

"Toinen hyvästijättö", sanoi sisareni sunnuntaina, kun järjestelimme paikkoja tädin asunnolla. Hän yöpyi siellä viimeistä kertaa. Olo tuntui lapsuuskodin menetykseltä. Kertailimme asioita, käyntejämme, muistojamme.
Kaivelimme esiin viimeisetkin seinävaatteet, pikkuliinat, maljakot ja tekokukat ja asettelimme harventuneita huonekaluja mahdollisimman nätisti tämän leskimiehen tulevaan kotiin. Hänhän halusi kaikki paikalla olevat tavarat itselleen.

Tänä aamuna tämä vanhaherra ilmaantui täyteen pakatun autonsa kanssa pihaan, kun olin siellä hakemassa viimeisiä albumeja. Välittäjä oli arvellut hänelle viime viikolla, että kaupanteko olisi tiistaina. Sen mukaan mies oli toiminut: myynyt talonsa tyhjäksi jobbarille ja toi vaatteet, astiat ym pikkutavarat mukanaan. Hän ei ollut odottanut varmistusta kaupanteon ajasta! Hän oli käynyt huoltoasemalla aamukahvilla, kun kotona ei ole enää mitään eikä hän voi siellä enää yöpyä. Mutta kaupanteko ei ole tänään eikä ehkä huomennakaan, välittäjä ei ole ehtinyt hoitaa asiaa!
Soitin välittäjälle, mitä tehdä. Eipä ollut paljon vaihtoehtoja: päästetään mies sisään. Pantiin jääkaappi-pakastin päälle, koska hän halusi hakea pakasteetkin talostaan. Hän kantoi nyssykkänsä sisään. Epävarmoin mielin annoin avaimenkin, en voinut jäädä sinne päivystämään. Mies kertoi, että oli jäänyt naapuripitäjässä niin yksinäiseksi, kun vaimo kuoli ja pyöräilykaverimieskin kuoli. Kodin tavaroita olivat mennyt pahaan kuntoon vaimon pidätysongelmien vuoksi. Hän halusi päästä siistiin kotiin synnyinkulmilleen. Eikö hän vain ymmärtänyt, miten tällaisessa asiassa toimitaan vai onko hänen muuttohalunsa paniikinomainen?

Sekavin tuntein astelin pihasta pois, mahdollisesti siis viimeistä kertaa. Tai kelkkailin punaisella potkurilla, koska sitä hän ei halunnut. Nyt ei voi kuin toivoa, ettei tule mutkia matkaan!

Tuli ikävä

Illalla lähdin kävelemään hämärtyvälle maantielle. Äkkiä lankesi taas mieleeni se erityisen hyvänolon kirkas tunne, jonka olen kokenut nyt useita kertoja. Tädin olemus tuli ikäänkuin esiin ja ajatus, että hän tietää asuntonsa ostajasta. Iso kiitollisuus täytti mieleni ja tunne, että tässä on ollut auttajia, kun asunnon löysi sellainen, jonka tarpeisiin se niin hyvin sopii. Ikäänkuin juttelin tädin kanssa. Hänen huumorinsa mukaista olisi ajatus, että nythän sitten viimein löytyi mieskin taloon!
Tuli kauhean ikävä tätiä. Tätäkin asiaa olisi niin mukava hänen kanssaan setviä.

Kun kerron tällaista miehelle, hän aina sanoo: älä vain sekoa. En usko ollenkaan sekoavani, otan vain vastaan näitä välähdyksiä, tulivat ne sitten minun päästäni tai jostain ylhäältä. Se tunne on niin hyvä, etten ole missään yhteydessä sellaista kokenut.

Ostaja!

Tuli se kaivattu soitto, tosin vähän epätavallisella tavalla. Tädin asunnon naapuri soitti, että ovelle ilmaantui vanhempi mies kysymään, että tämäkö se on myynnissä. Sovittiin, että naapurit näyttävät asuntoa, heillä kun on avain. Ja tämä mies oli aivan ihastunut asuntoon ja haluaa ostaa sen heti ja huonekalut mukaan! Hän ei oikein tuntenut välittäjän roolia. Sain hälytetyksi välittäjän paikalle ja nyt on myyntisopimus tehty. Olen puhunut miehen kanssa puhelimessa kolme kertaa ja hän on aivan onnessaan. Paikka on hänen syntymäkulmillaan ja naapurinmies on hänen vanha tuttunsa lapsuudesta asti! Mies oli jäänyt syksyllä leskeksi ja haluaa muuttaa kotipaikoilleen. Oma talo on pantu myyntiin. Ensi viikolla pitäisi jo tehdä kaupat ja sitten odotella lunastuspykälän vaatimat kolme viikkoa. Onneksi teetin jo kattavan kosteuskartoituksen, se paperi tarvitaan kaupanteossa. Oli sittenkin hyvä, että lapsenlapsen tulo peruuntui, kun on pitänyt soittaa lukuisia puheluja.

Tuntuu uskomattomalta, onkohan tämä totta?
Muutkin odotusaiheeni ovat edistyneet, miehen tutkimustyön palautteet tulivat jo aiemmin ja erään läheisen elämässä ovat virinneet uudet tuulet, hän soitti tänään.
Taivas ei olekaan enää ollut kylmä kuin sydäntalven avaruus lakeuden yllä.

Kukkana oloa

Aamulla en tiennyt, mitä oikein tekisin tänään, kun mies teki lähtöä luentomatkalle. No otin sukset kainaloon ja kävelin ison peltoaukean laitaan. Siellä oli komea konelatu ja kiersin kolme kierrosta kirkkaassa auringossa. Olisin taas kadehtinut itseäni, jos olisin ollut ohimenevä autossaistuja. Mutta silti mielessä hiersi tyhjä ja turha olo. Miksi tätä nyt teen, kyselin ja latelin järkeviä vastauksia.

Aina joskus tämä tyhjänpanttina olo valtaa mielen. Tädin huolto antoi minulle tarpeellisuuden tuntua. Nyt en oikein keksi enää, mitä tekisin asunnon myynninkään hyväksi, kun ei siellä oikein remonttiakaan aleta tekemään.
Joskus mietin hetken, että tarjoutuisinko seurakunnan kirpputorille töihin, mutta kaikki sitoutuminen on minulle edelleen niin vastahakoista. Minusta on tullut kovin yksityinen ihminen. Ei uskoisi, että olen aivan sujuvasti asunut eräässä työyhteisössä toistakymmentä vuotta ja yhdessä työtodistuksessani lukee, että hän toimi omaa aikaansa säästämättä.

Katson luonto-ohjelmia ja ihailen sitä itsetiedottoman elämisen määrää, mitä luonnossa on, muistelen mökkijärven vesilintujen ajatonta lipumista veden pinnalla. Miksi minun päivilläni pitäisi olla jokin erityinen tarkoitus ja tehtävä? Katsokaa kedon kukkia, eivät ne tee työtä eivätkä kehrää... Tämä kukkana olo vain on joskus kuin liian kevyttä elämää.

Tilanne muuttui äkkiä, kun tytär soitti, että miehensä tulee huomenna tännepäin työmatkalle, että voisiko pikkutyttö tulla isänsä mukana meille kokousten ajaksi. Jo vain, äkkiä soitin palvelulinjalta kyydin hakemaan minua kaupan edestä ja Torpalle, se kun on lastenlapsille oikea mummola.

Mutta ilman tätä ylisukupolvista elämäntarkoitustakin pitäisi olla oman elämänsä kanssa tasapainossa - tai sitten vain rauhassa katsella omien olotilojen vaihtelua ja päivien kulkua.

Ulkonäköpaineita

Piti oikein mennä peilin eteen katsomaan itseäni, vaikka muutoin ohitan peilit sivuun katsoen. Ei peili ennenkään ole ollut minulle erityisen ystävällinen kapine, saati nyt. Mutta tänään koetin nähdä, olenko aivan selvästi vanhentunut. En saanut selvää vastausta, pitäisi olla vaikka viimevuotinen kuva vieressä. Mietin asiaa palatessani kaupasta. K-Supermarkettiin oli vasta nyt tullut maksupääte. Painoin vahingossa ensin credit-painiketta ja jouduin perumaan toiminnon. Kun olin sitten maksanut ja otin korttia pois, sanoi herttainen kassatyttö rohkaisevasti: "Hyvinhän se meni!"

Helsingissä ollessani menin etuovesta täyteen bussiin matkalaukun kanssa. Nuori nainen nousi paikaltaan ja sanoi: "Tässä on teille paikka". Hämmästyin, änkytin: "Ei tarvitse.." "Teillä on tuo laukkukin", vastasi nousija. Istuin sitten vanhuspaikalle.
Entisistä työkavereista kukaan ei nyt tavatessamme sanonut, että olen pysynyt samanlaisena tai melkein nuortunut, kuten ennen sanoivat nähdessämme. Silloin tuntuikin joskus, että oliko oletettu, että eläkkeelle jäänti tekee heti vanhukseksi.

Itsestänikin tuntui 66-vuotispäivänä, että se on kyllä raja johonkin, sanotaan vaikka raja nuoresta eläkeläisestä keski-ikäiseksi eläkeläiseksi. Kunnossani en suuria muutoksia havaitse, johtuneeko sekin sitten muistin hapertumisesta. Kaksi ja puoli vuotta sitten sydänrasituskokeessa työmäärä oli kuulemma 171 % odotusarvosta eli huomattavasti ikäodotusta parempi. Myöhemmin sain selville, että oireet johtuivat olkapäästä. Mutta eivätpä nuo jalkavoimat naamaa kohota!

Risukurssilla

Olipa hauska opetella vähän taivuttelemaan koivunrisua kylämme nuorisoseurantalolla eilen. Tytär antoi joululahjaksi Tarja Heikkilän kirjan risutöistä ja siitä tuli ajatus osallistua kurssille. Mieskin päätti tulla mukaan, ainoana miehenä tietysti! Keräilin oksia lähimetsästä ja pihatien varren puista katkoin maahan asti riippuvia riippukoivun oksia. Sivuleikkureita ja metallilankaa etsin Liiverikaupasta ja Tiimarista, jälkimmäisestä tuli ostetuksi liian ohutta lankaa. Vajan seinältä löytyi kieppi paksumpaa lankaa. Malleja oli kirjassa ja ohjaajalla.
Ei se ollut vaikeata, ainakaan meidän tekeleissämme. Mies teki risumaton ja pannunalusia, minä seinäkoristeen, kaksi lintua ja maahan pystytettävän koristekiemuran, joka nyt seisoo lumivallissa. Laatu ei nyt ehkä kestä kovin likeistä tarkastelua, mutta ihan hauskan näköisiä tavaroita. Oikein tarkkoihin malleihin emme paneutuneet.
Paikalla oli toistakymmentä naista risukasojen kanssa. Tosi hauskaa juttua riitti ja elämänviisautta, sairauksien jakamista, tutustumista eri kyliltä tulleiden kesken, kädet toimivat kaiken aikaa. Välillä juotiin nisukahvit ja syötiin eväitä. Aurinko paistoi kirkkaana isoista ikkunoista.

Meiltä loppuivat värkit emmekä voineet osallistua tänään toiseen päivään. Metallilankaa olisi pitänyt olla paljon enemmän. Risuja olisi toki saanut illalla lisää.
Mutta kyllä kesällä täytyy jatkaa harrastusta tuossa ikkunallisessa aitassa, sinne voi risut levittää. Pitää vaikka kaataa jokin sopiva vanha, lahoriskinen koivu, että saisi oikein hyviä latvavarpuja, joita näin joillakin kurssilaisilla sekä hankkia isot puolat eripaksuisia metallilankoja. Mielessäni on isohkon kurjen tekeminen pihakoristeeksi, runkona voisivat olla maahan painettavat marjapensaan oksatuet. Taivutettuja risusydämiä on helppo tehdä ovikoristeeksi ja viedä vaikka tuliaisiksi.

Aamu on kirkas ja miljoonat timantit kimmeltävät lumessa, suksi luistaa. Mielen pohjalla kaivertavat järkyttävät kuvat Japanista ja ihmisen täydellinen avuttomuus luonnonmullistuksen keskellä. Missä ovat kadonneet junat, mitä tapahtui vajonneessa kylässä, löytävätkö pelastajat ajoissa loukussa olevat ihmiset? Pahin painajaiseni olisi maan repeäminen alta.

Asento: lepo

Tänään tehtiin alustava kosteusmittaus tädin asunnossa, kun vaatehuoneen kirjavoituneet kattolevyt alkoivat epäilyttää. Onneksi kaikki oli kunnossa. Levyt kai ovat vain tummuneet vuosikymmenten aikana. Mittauksia tehtiin myös vessassa ja keittiössä, ei löytynyt kosteuksia, asiaan palataan sitten, kun on ostaja ilmaantunut.
Olo on helpottunut tästä syystä ja siksi että voin tehdä asiassa jotain sekä puhua asunnonvälittäjän kanssa. Aina se on toiminut: tehdä jotain asian hyväksi ja puhua toisten kanssa.
Mutta miten viettää tyyntä sielunelämää, kun toimintakyky vähenee eikä puhekumppaneita ole tarpeeksi? Se lienee monasti vanhuuden tilanne. Huolenaiheita riittänee elämän loppuun asti tai kunnes muistin pettäminen vapauttaa elämään hetkessä. Pitäisi osata rauhoittaa mielensä, löytää lepo asioiden keskellä, hyväksyä asioiden keskeneräisyys ja omat rajoituksensa, irtautua lopputuloksista.
Tuollainen oppi olisi tarpeen nytkin. Pitäisi luopua liiallisesta hallinnan tarpeesta ja kärsimättömyydestä, luottaa enemmän elämän voimiin ja toisiin ihmisiin, oppia odottamaan levollisesti, keventää otetta, jättää asioita isompiin käsiin. Tällaista elämäntaitoa minun pitäisi opetella viimeistään nyt.

Paastonaiheita

Olen taas viettänyt vuorokauden yksin Torpalla, puhtaanvalkoisen lumen ja kirkkaan tähtitaivaan välissä. Mies sai lopultakin toisen esitarkastuslausunnon ja pääsi kommenttien työstämisessä uuteen kirjoitusvireeseen keskustakodissa. Iltapäivällä lähden taas hänen luokseen.

Minulta vierähti eilen monta tuntia samalla kylällä asuvan lapsuudenystäväni luona sauvalenkin välissä, jakaen tuntoja ja tapahtumia. Lapsuusnaapuri on kuin sisarus, jonka kanssa tuntee toistensa lapsuuden asiat ja olot alusta asti. Hyvämuistinen ystävä osaa kertoa paljon sellaista, mitä itse ei muista.

Laskiaissunnuntai nosti mieleeni tuhkakeskiviikon kaksi vuotta sitten. Olin keski-Suomessa kirkossa tuhkamessussa. Paastonaiheeksi tuli siellä mieleeni luopuminen Kauniiden ja rohkeiden katselusta, jota olin seurannut toistakymmentä vuotta, mieheni ällistelevien kommenttien saattelemana. Yritin välillä jättää katselun, mutta palasin aina, olin koukussa. Koin sen rentouttavana työpäivän jälkeen.
Kävin ohjelma mielessäni alttarilla saamassa tuhkaristin otsaani. Tavoite oli että en paastonaikana sitä katso. Ja kas, kuin ihme tapahtui, en palannut ohjelman katsojaksi pääsiäisen jälkeenkään. Nyt olen joskus avannut ohjelman enkä ymmärrä kuinka viitsin sitä seurata.

Nyt voisi paastonaiheena olla luopuminen liiasta ennakoinnista ja murehtimisesta, tarvitsisin vähän "pyhän huolettomuuden" tuulahdusta luonteeseeni. Odotan tietoa asunnon myynnistäkin niin tiiviisti, että en hae postiakaan ilman puhelinta. Liian vähän lienee myös asioita mielessäni, kun yksi valtaa näin paljon mieltä.
Täälläpäin ei vietetä tuhkamessua. Siinä keski-Suomen kirkossa olisi messu, mutta en nyt voi sinne lähteä.

Yksi ihmeenomainen rukousvastaus minulla on aiemmin ollut. 16-vuotiaana pääsin yhtäkkiä keväällä eroon lamauttavasta ukkosen pelostani. Jo sähköistyvä ilma vei minulta edelliskesänä voimat ja jouduin menemään ihan petiin, kun ukkonen nousi. Pelko varjosti kesän odotusta. Menin yksin vinttiin rukoilemaan, että pelko katoaisi. Niin kävi, seuraava ukkostava ilma ei enää lamauttanut minua. Pelosta vapautumisen jälkeen olen seurannut ukkosilmaa kuin komeata luonnonnäytelmää, peläten toki jos se tulee aivan lähelle.

Julkaisuasetukset

Muuntuva minuus

Eilen puuhasin vaihtelusta virkistyneenä puoli päivää tädin asunnolla. Pesin ikkunat, koetin stailata huoneita nuorempaan kuosiin. Vaihdoin kahden huoneen huonekalujen järjestystä, vein kotoa verhoja ja tyynyjä, ostin kukkia. Mielestäni tulikin hauskemman näköistä. Tänään on näyttö, josta kyllä ei ole lehti-ilmoitusta missään, vain netissä.

Mietin vielä eläkeläisen identiteettiä. Kiasman näyttelyssä on ihanien silkki-vesiväritöiden huoneessa seinällä Amin Maaslaufin lause: Identiteettiä ei määritellä vain kerran: se rakentuu ja muuntuu läpi ihmisen elämän.

Kun ihminen jää eläkkeelle, olemisen perusteita joutuu miettimään uudelleen. Varsinkin jos työidentiteetti on hyvin vahva osa persoonaa, jos on jo nuoresta asti opiskellut ja kehittänyt itseään ammatissa, jonka kokee toteuttavan omia toiveita, yhtäkkinen työroolista ulos astuminen on tyhjän päälle astumista. Osittainen työn jatkaminen voi olla hieno tapa säätää ja rakentaa minuuttaan vähitellen uusiin muotteihin. Voi tunnustella oloaan eri tilanteissa, palauttaa asioita joille ei ole ollut aikaa, löytää uusia arvoja ja yhteyksiä, rakentua tilanteen mukaan. Kaikille se ei ole mahdollista ja jossakin hiljaisuudessa lienee paljonkin väkeä, jotka kärsivät oudosta olosta ja tyhjyyden tunteesta. Kovin vähän niistä tunnoista vain mitään kuulee nettipalstoillakaan, mutta joissain tutkimuksissa tulee esille alkoholisoitumista ja masentumista. Minä kirjoittelin viime syksynä kolmekymmentä sivua ajatuksia eläkkeelle jäämisestä ja eläkkeellä olosta, mutta en tiedä, mitä sillä tekisin.

Enemmän kyllä tunnen niitä, joille eläkeaika on odotettu vapautus työn kahleista ja joiden päivät täyttyvät mieluisista tai välttämättömistä puuhista, kunnes vanhuuden vaivat hiljentävät toiminnan.

Kiasmassa oli myös huone, jonka seinillä videot kertoivat minuuden äärimmäisestä haihtumisesta ja melkein aineettomasta, liikuntakyvyttömästä olotilasta, jossa ihminen yrittää aakkosia luettelemalla muistaa oman nimensä. Se toi vahvasti mieleeni hoivaosaston asukkaat. Haurauden sisällä heissäkin asuu minuus, yhä keveämmäksi käyvä ja olevaisen ytimeen liukeneva.

Nostalginen huviretki

Olin tässä kolme päivää Helsingissä. Oli oikein mukava vähän irtautua tädin asunnon ajattelemisesta, minä kun otan asiat liian perusteellisesti. Hermostuin vaatehuoneen katosta, jonne en ollut koskaan katsonut, kun tädin asunnolla vieraillut Saksan serkku huomasi että kattolevyt ovat kirjavina. Säikähdin, että vesikatto vuotaa. Laudat levyjen yläpuolella olivat kuitenkin kuivan tuntuisia ja ensi viikolla tulee kosteusmittaaja, rauhoituin riittävästi. Mielelläni lähdin junaan serkkuni seurassa.

Helsingissä olikin juhlien sarja: Entiseen työhöni liittyvä juhlaseminaari, jossa olin kutsuvieraana, kahden pitkäaikaisen ystävän tapaaminen, miehen minullekin tutun kollegan eläkeläksiäiset, pojan luona asustelu.
Tuntui, että jotain entisestä työminästä palasi minuun, kun osuuttani juhlittavan toimintamuodon aloittamisessa muistettiin ja kukkiakin annettiin. Se minäkuvahan mureni ikävästi kahden viimeisen työvuoden järkytyksissä. Käytin itse onnittelupuheenvuoron ja annoin lahjan. Seminaarin jälkeen oli illallinen ja nautin siitä kovasti tutussa seurassa. Sitähän olin monasti kaivannut, yhteisiä illanistujaisia, keskusteluja ja vitsailuja.

Vanhan ystävän kanssa istuttiin pari tuntia Hakaniemen hallissa, syötiin hyvä salaatti ja pullakahvit ja kelattiin monen vuoden asiat. Ja siitä menin toisen ystävän luo yöksi ja illalla ravintolaan syömään japanilaista ruokaa. Opettelin syömään puikoilla ja kyllä se ruoka suuhun meni, vaikka ei niin tyylikkäästi. Ja taas puhuttiin puolin ja toisin kaikki asiat! Hän on juuri jäänyt eläkkeelle, mutta jatkaa ajoittain mieluista työtään monenlaisten asumismuutosten ja rakennusprojektin ohessa.
Pohdimme eläkkeelle jäämisen identiteettikysymystä. Tyhjän päälle jääminen ja keskeisestä minuudestaan luopuminen ei tee ihmiselle hyvää. Hän käytti sanoja toimiva ja olevainen identiteetti. Moni pitää toiminnallista identiteettiä tärkeänä eläkkeelläkin ja varaa kalenterinsa täyteen. Minä olen varmaan heittäytynyt enemmän olevaisen minuuden varaan. Ei se muutos minullakaan käynyt äkkiä, valmistelin sitä vuosikaudet, lupaa olla olemassa ihmisarvon takia. Tästä aiheesta jäi pohdittavaa jatkoonkin.

Pojan luona olin kaksi yötä ja juttelimme mekin monista asioista. Hänen ollessaan työssä sain kuin salaa jätetyksi poikamiehen huusholliin puhtaantuoksuista ja kiiltävää kädenjälkeä.

Nautin suuresti näistä kolmesta menneisyysmatkapäivästä Helsingissä tutuilla paikoilla. Aurinko paistoi, oli keväistä tuntua ilmassa. Asuimme niillä seuduilla 22 vuotta, siis kolmasosan elämästäni. Oli hyviä aikoja, ponnistuksia, onnistumisiakin sekä elämän kohokohtia, mutta myös vaikeimmat vuodet, stressiä, kireyttä, väsymistä, väärinymmärrystä. Tuntuu, että se jakso taas vähän rakentui osaksi minua näiden päivien aikana.

Moni vähän kyseli asettumistani sinne maaseudun hiljaisuuteen ja siitä vinkkelistä ymmärränkin kysymyksen. Mutta aivan luonnikkaasti palailimme mieheni kanssa junalla takaisin. Eihän se elämä entisenlaista siellä olisi, kotona sukkaa kutoisin sielläkin.

Isoäitien ilot ja huolet

Kolmatta viikkoa on taas kulunut siitä, kun viimeksi näimme lapsenlapsia. Nyt alkaa jo ikävä hiertää mielessä. Huomaan, että vähän väliä ajattelen heistä jotain, muistelen heidän sanomisiaan ja kuulumisiaan, kerron miehelle mitä hauskaa tyttö sanoi, mitä pojan koulusta on sanottu. Näin untakin jostain uudesta koulureitistä. Heidän olemuksensa nousevat mieleen, puhdas katse, raikas iho, silkkitukka, nauru, niin täysin lapsia vielä. Heillä on huikea mielikuvitusmaailma. Pehmoleijonan uskomaton suku ja vaiheet sekä kannonkolosta alkava valtaisa näkymättömien olentojen maailma tuottavat jatkuvasti tarinaa, jota kumpikin lapsista jakaa ja jatkaa.
Joskus vuosikymmenet sekoittuvat, meillä kun oli myös joskus pieni poika ja häntä pienempi tyttö, ja tulee sanotuksi vahingossa tyttären nimi, kun käsi kädessä kävellään.
Siellä he kulkevat reittejään, päivähoitoon, kouluun, kerhoihin, kotiin, saunaan, mökille, nukkumaan. Kunpa heidän yllään lepäisi aina suojelus. Lapsen elämä on niin haavoittuvaista.

Olen tuntenut paljon myös sellaisia lapsia, joiden viattomuuden ja kasvurauhan ovat aikuiset rikkoneet, lapsia, jotka ovat saaneet aikuisten murheiden ja vastuun taakan pienille hartioilleen ja yli käsityskykynsä menevien ristiriitojen säikeet lävitsensä. On myös lapsia, joiden turvan on kohtalo murtanut.

Moni isovanhempi kantaa huolta ja murhetta lastenlastensa tilanteesta, osa myös vastuuta. Yksikin ihminen, joka lapsesta ja nuoresta aidosti välittää, on hänelle turvatekijä. Kun olin 70-luvulla työssä nuorisorikollisten parissa, opin näkemään, kenellä on ollut elämässään oikeasti hänestä välittävä ihminen. Usein se oli isoäiti. Se näkyi kontaktin ja luottamuksen ja siten avun saamisen mahdollisuutena. Toivoa on lapsella ja nuorella, jolla on olemassa ihminen, joka " riemuitsee sun riemustas ja tuntee huoltas, tuskias". Voimia ja suojelusta näissä elämäntilanteissa!

Ropo

Enpä tainnut muistaa tänään eilistä mielihyväntuottamisen periaatetta. Mutta yhden havainnon tein. Kävin keräyslistan kanssa vielä muutamassa paikassa, jossa eilen ei oltu kotona. Yksi niistä oli mielenterveyskuntoutujien tai oikeammin kroonikkojen talo. Ohjaaja laittoi listaan kaikkien puolesta, "vaikka tästä ei kuittia saakaan". Kysyin, haluaisiko joku muu osallistua. Yksi mies, lähitieltä tuttu, joka oli painellut yläkertaan kohta, kun esitin asiani, rymisteli alas ja toi käteeni euron. Komeasti hän vetäisi nimensä listaan. Hän halusi olla antajien joukossa. Muut asukkaat olivat syömässä kauempana, joten en nähnyt heitä.
Havainto on siis se, että antamisen mahdollisuus on ihmisarvon mukaista.
Tiedän, että täälläkin on alueita, joissa ihmiset eivät tätä arvoa itselleen suo.

Hyvän mielen tekoja

Luin äsken jostain lehdestä, mutta en muista mistä, että ihmisen alkuperäiseen olemukseen kuuluu halu tehdä toisille hyvää ja että se tuottaa itselle mielihyvää. Tämän olen todennut monta kertaa. Minulle tulee hyvä mieli, kun saan vaikka neuvoa tietä jollekin kysyjälle. Koen sen melkein arvostuksena, jos joku kysyy minulta neuvoa kadulla!

Tänään keräsin yhteisvastuukeräystä, pakkanen hellitti sen verran että tarkenin liikkua. Omakotialueella ihmiset olivat iloisia antaessaan, joku oli jo odotellutkin keräystä. Useampi kiitteli, että joku viitsii kerätä. (Tämä tehtävä on tätini perintöä, keräyskukkarokin on hänen).

Kaupungin vuokrataloissakin muutama kaivoi taskujaan, vaikka useimmat potkitun ja likaisen näköiset ovet eivät avautuneet. Yksi hyväntuulinen kahden euron antaja oli kyllä joutua ulos asunnostaan, kun vaimo suuttui rahan pois antamisesta ja heitteli miehen vaatteita käytävään. Vuosi sitten kerätessäni sama mies kärvisteli kylmässä rapussa, kun vaimo ei päästänyt sisään. Nyt tämä mies vain rauhoitteli minua: älä välitä, se on vähän kännissä ja silloin se on aina tuollainen. Itse antaja oli tyytyväisen näköinen raapustaessaan nimeään listaan.

Minulla oli merkillisen kevyt ja hyvä olo, kun keräyspussini kanssa kävelin kotia kohti. Olin saanut tilitettäväksi toistasataa euroa ja lisäksi mukavan ulkoilun. Miksi en tee useammin jotain hyvää, vaikka kerran päivässä, jos se onkin ihmisluontoon koodattu onnen mahdollisuus?

Enkelivierailuja

Pakkasennätys, 33 astetta mittarissa aamulla. Kylmä kuutamo vaihtuu kylmään aamuvaloon. Oikeastaan täällä oloa pitäisi jatkaa, mutta kohta tulee noutaja. On ollut jotenkin melkein juhlavaa olla yksin täällä mökin akkana, lakaista portaita, hakea puita, katsoa yöllä mittaria.

Syntymäpäivä, 66 vuotta ja hääpäivä, 43 vuotta. Tästä talosta minua lähdettiin hevoskyydillä synnyttämään kirkonkylän "laitokselle" ja tähän taloon minut tuotiin hevoskyydillä kovassa pakkasessa. On myös sisareni ensimmäinen loppuelämän vapaapäivä, eilen oli ollut kauniit läksiäiset.

Eilen tuli mieluisia yllätysvieraita ja vielä kaksi samaan aikaan, naapureista joihin itse menen kutsumatta kuin ennenvanhaan, kerrankin tulivat. Toinen tiesi syntymäpäivästäni. Sain kauniin kynttilän, jonka annoin palaa koko illan, siinä on niin kaunis valo. Katselin sitä vähän väliä. Sitä myy henkilö, joka on lähellä enkelimaailmaa.

Illalla televisiota katsoessani minulle tuli mieleen tehdä pitkästä aikaa enkeliharjoitusta, Diana Cooperin "Ihanat enkelit" -kirjan ohjeen mukaan. Olin tuskin aloittanut, kun mieleni tulvahti täyteen iloa ja kasvoni menivät hymyyn, kanava oli auki. Kysyin ääneen: Keitä täällä on? Heti tuli vastaan Iida-täti ja tieto, että hänellä on hyvä olla. Kerroin että olen kaivannut häntä. Sitten tuli esiin äiti, tervehdin ja kiitin häntä ja sitten isä, voi isä! Ja vielä Anna-täti, joka aina otti niin ilolla vieraan vastaan! Sanoin kaikille jotain, hyviä asioita. Sitten television ääni alkoi häiritä ja lopetin. En saanut suljetuksi televisiota, vaikka tuntui, että hekin olisivat voineet sanoa jotain.

Eivät he tässä olleet, vaan jossain kauempana, jonne ikäänkuin avautui toinen taso. Eivät he enkeleitäkään olleet, mutta enkelit olivat mukana. Tällainen hetki vain tuli. En tiedä, mitä se on. On vähän kynnystä kertoa tällaista, mutta kerron kuitenkin.Tässä iässä voi puhua mitä haluaa!

Kotityranneja

Aamu valkeni Torpalla muutaman asteen lämmenneenä. Eilen harmaa pilvipeite vähän eristi kyliämme avaruuden ankarasta kylmyydestä. En ole nähnyt ketään ihmistä kahteen päivään. Eilen yksi ystäväni satojen kilometrien takaa soitti iloisesti yllättäen. Olen aina ihaillut puhelinta - hetkessä on läsnä toisen luona.

Mielessäni pyörii jostain syystä kysymys henkisestä väkivallasta ihmissuhteissa, erityisesti parisuhteessa. Minä saan vapaasti olla, tulla ja mennä, mutta tunnen ja tiedän monia, joilla tilanne on toinen. Puoliso määrää olemisesta ja elämisestä kuin toinen olisi orja tai oman itsen jatke. Jonkun pitää olla töistä kotona määrätyissä minuuteissa eikä mihinkään saa mennä, toinen määrää vaatteet, tekemiset, painoindeksin, kolmas kieltää yhteydenpidon omiin sukulaisiinkin, neljäs vaatii että kaikki tehdään niinkuin juuri niinkuin hän itse haluaa. Iäkäs vanhempi voi sitoa aikuisen lapsensa omaan palvelukseensa, kysymättä koskaan olisiko toisella jotain muuta tai kuinka hän jaksaa.

Usein kuulee, että avioliiton solmimisen jälkeen puolison, usein nuoren miehen, käytös muuttuu nopeasti ja yllättävästi. Toinen ei kelpaa mihinkään, arvostelu, syyttely ja syyllistäminen, pilkkaaminen, vaatiminen ja mitätöinti vallitsevat. Toinen ahdistuu nurkkaan, alistuu ja menettää toimintakykyään. Jos ihminen pystyy ajoissa eroamaan tällaisesta liitosta, mieltä jää kuitenkin kahlitsemaan pelko, että seuraavakin suhde muuttuu samalla tavalla painajaiseksi. Seuraava kumppanikokelas joutuu kärsimään tämän elämänpettymyksen seurauksista. Syntyy ns. sitoutumiskammo, joka näkyy treffipalstoilla ja yksin asumisen lisääntymisenä.

Eläkeaikana toisen vahtiminen voi tiivistyä hyvin ahdistavaksi olemisen häkiksi, kun työssäkäynnin antama henkireikäkin poistuu.

Mistä tässä on oikein kysymys? Mistä tulee oikeus läheisen ihmisen hallitsemiseen, määräämiseen ja rajoittamiseen? Miten voi puolustautua, ennenkuin menettää itsekunnioituksensa ja alistuu orjuuteen, joka vain ruokkii vallankäyttäjän itsekkyyttä?

Raamatussa kehoitetaan kilpailemaan toisen toisensa kunnioittamisessa. Se on äärettömän syvällinen ja viisas ohje. Myös itseään tulee kunnioittaa.

Pakkasmuistoja

Aamulla ulkomittarissa oli kolmekymmentäyksi astetta, sisällä viisitoista. Laitoin puuhellaan tulet ja menin takaisin peittojen alle.

Mieleen tulivat pakkastalvet lapsuuskodissani. Talo oli vanha ja hatara. Yöksi puimme myssyn päähän, lapaset käteen, villaiset alusvaatteet ja kaikki löytyvät peitot päälle ja jotenkin tarjettiin. Talvi 1956 oli erittäin kylmä, oli neljänkymmenenkin asteen pakkasia. Savut nousivat suoraan taivasta kohti. Olin kymmenvuotias ja neljännellä luokalla. Koulumatka kulki peltoaukean läpi. Muistan kuinka viima meni kangaslakin läpi, vaikka äiti oli käärinyt huiveja päälle. Minulle tuli sitkeä poskiontelotulehdus, jota punkteerattiin 10 kertaa kevättalven aikana. Menin aamulla linja-autolla kirkolle, jossa odottelin väkeä täynnä olevassa odotushuoneessa usein koko päivän, aikuiset menivät edelle. Viimeiselle linja-autolle piti ehtiä ja oli pakko uskaltaa mennä siitä sanomaan. Ei minun kanssani sinne kotoa kukaan ehtinyt.

Parhaita lapsuusmuistojani on joululoma ehkä samana pakkastalvena.Kaikille viidelle laitettiin makuusija pienempään kamariin. Leivinlaudasta aseteltiin lisäpohja sänkyjen väliin ja nukuttiin siskonpetissä. Aamulla oli hieno herätä, kun isä oli laittanut kamarin pystymuuriin valkean ennen navettaan menoaan. Oli mukava odotella huoneen lämpenemistä, kun ei tarvinnut nousta kylmälle lattialle kouluunmenoa varten.
Ulkohuusiin ei tarvinnut talvella mennä, vaan porstuassa oli sanomalehdillä peitetty sanko, joka sitten tyhjennettiin tunkiolle. Myös lämpimässä navetassa voi isomman asian tehdä lehmien lantalaariin.
Niinkin elettiin. Usein tuntuu naurettavalta, kun elintason muutoksia verrataan vaikka kymmenen vuoden takaiseen aikaan.

Ympärillä on luminen hiljaisuus. Postiauto kävi naapurissa, nyt ei sitten muuta liikennettä olekaan, ennenkuin naapurit tulevat töistä. Tässä voi vaikka pitää yksityistä retriittiä.

Talonvahtina

Jäin lämmittämään Torppaa, ettei hyytävä pakkanen hyytäisi vesiputkia jäähän. Täällä on ollut eilen sähkökatko, mutta kaikki on taas kunnossa. Miehellä on menoja loppuviikoksi, joten olen yksin kolme yötä täällä. Perjantaina kaupungin palveluauto hakee minut pihasta puoli kymmeneltä, hyvää palvelua.

Nyt ei ollut tarvetta yksinoloon, hän on ollut aivan siedettävä, kerroin hänelle tullessamme. Vähän haikeana katsoin auton perään, kun tulee aina mieleen, että paljonko näitä yhteisiä aikoja lienee jäljellä. Mutta joudan olla täällä pakkasvahtina, niin ei tarvitse etäältä huolehtia.

Täälläkin voi selailla nettiä, katsoa Dr Philiä ja aloittaa uusi pitkävartinen sukka. Ostin tullessa ruskeata lankaa. Näin ohjeen jossa huovutetaan kuvio sukanvarteen. Niistä voi tulla vaikka pöllösukat.

Julman kaunis on talvipäivä. Aurinko laskee kirkkaan oranssina männikön puunrunkojen taakse. Pian kolmenkymmenen asteen pakkanen hiipii talon yli, nurkat paksahtelevat, varjot kangistuvat kuunvalossa. Pidän tulta takassa ja puuhellassa, katson illan pimentymistä.

Ystävänpäivä

Hyvää ystävänpäivää Sinulle!

Talviperhonen

Hankitimantit kimaltavat, ison koivun latvassa välkehtivät jäätimantit kirkkaassa pakkassäässä, oksien vähän liikehtiessä.
Ikkunalla räpistelee nokkosperhonen, varmaan klapien mukana sisään tullut ja lämmössä herännyt lyhyeen elämäänsä. Elämänkaari siinäkin.

Onnen elementit

Panin television kiinni enkä avannut radiota. Istuin takkatulen eteen, katsoin tulta, kuuntelin liekkien lepatusta. Kellon raksutus kuului tuvassa.

Mitä tarvitsen onneen? Tulen lämpöä, lumen valoa, metsän syvää hiljaisuutta, tähtitaivasta, veden syliä, tähtitaivasta, puiden latvoja, kesän valoa ja vihreyttä, muutaman ihmisen, jotka elämä on minulle antanut läheisiksi tai matkakumppaneiksi. Lapsuuden elementtejä, joiden keskellä on hyvä hengittää. Helsingin Kruunuhaassa meillä oli kaunis ja tilava asunto, mutta ei tulta, ei tähtitaivasta ja kuun valoa hangella, ei metsää eikä sulavan lumen tuoksua.

En tarvitse komeata taloa, luksusmateriaaleja, hienoa autoa, muotivaatteita, trendiravintoloita, coctailkutsuja, huipputekniikkaa... Kuinka moni niitä oikeasti onneensa tarvitsee? Menestys, maine, julkisuus - niistä en osaa sanoa, kun ei ole kokemusta. Tietokoneen kyllä ja nettiyhteyden, puhelimen ja lankaa pidän mielelläni.Ja mielenrauhan jos oppisin säilyttämään.

Odottamisen taito

Odottavan aika on pitkä. Puhelin pitää aina muistaa ottaa mukaan, että jos soitetaan.

Odotan kahta asiaa, tädin asunnon kaupaksi menoa ja erään läheisen elämänvalintoihin liittyviä ratkaisuja. Kummassakaan asiassa en voi tehdä nyt mitään. Sepä se hankalaa onkin. Pitää vain ajatella, että asunnonvälittäjä on se, joka myy ja tämä toinen ihminen käy itse omia prosessejaan. Kumpikin asia voi kestää vielä kuukausikaupalla tai rauetakin.
Kolmaskin odotus on, miehen väitöskirjan toinen esitarkastuslausunto. Se on viipynyt jo puoli vuotta eikä pihaustakaan kuulu. Sietämätöntä. Ei voi suunnitella mitään.

Kun elämässä tapahtuu vähän, vähistä asioista tulee isoja. Mieli täyttyy aina jostakin.Kun asioita on paljon, ne tasapainottavat toisiaan ja niiden volyymi pienenee,että mahtuvat yhteen päähän.

Tässä on kai nyt yksi eläkeläisen oppitunti menossa, järjestämään tottuneen rauhoitus. Antaa elämän kulkea latujaan, olla itse rauhassa,tehdä muuta.Jättää puhelin kotiin.Ajatella, että on sentään jotain odotettavaa.

Kansankynttilä

Lastenlastemme kotipaikkakunnalla on pieni kirkko, johon on kotoisaa mennä. Rastatukkainen pappiskokelas kehoitti aluksi ihmisiä tervehtimään jotakuta. Minua tervehti mies, jonka nimi olikin tuttu.-Oletteko opettaja, kysyin.- Olen kyllä ollut, sillä ja sillä koululla, hän vastasi. Kerroin, että tyttärenpoikani on siinä koulussa ja että eilispäivänä olimme sen maalaiskoulun pihamaalla, kun vävy teki latukoneella ladut koulun ympäristöön. Kerroin, että lapset esittelivät minulle innoissaan koulupihaan puusta rakennetut leikkipaikat: torneja, luolia, maanalaisia käytäviä, kaksikerroksisen talon parvekkeineen, kaikki kuin lapsen mieli ja kuvitus kauniissa järvimaisemassa. -No me vaimon kanssa ne puuhasimme, sanoi tämä eläkeopettaja. Kerroin, että lapsenlapset ovat olleet yökylässä luonamme "pikkumummolassa"(yksiö-tukikohtamme paikkakunnalla) kaksi yötä ja ovat vieläkin kanssamme.Hän kysyi lapsenlapseni nimeä. Jaa Arttu, sanoi opettaja, joka edelleen asuu koulun naapurissa ja pitää joitain erityistunteja. Kului muutama hetki ja virsi, niin tämä herra hivuttaa minulle lapun: Kuriiripostia Artulle. Toisella puolella oli mukava tervehdys ja Kynttilänpäivän toivotus.
Siinä on Opettaja isolla oolla. Senlaatuiset ihmiset ovat kaikkialla alansa suola, he jotka tekevät työnsä sydämellä, taidolla ja harrastuksella. On hienoa, että lapsenlapseni saavat aloittaa koulutiensä sellaisten perinteiden jäljissä. Joskus ehkä saan nähdä vielä koulun vintinkin aarteet, joita tämä opettaja on sinne kerännyt!

Toivon päivä

Kun avasin aamulla makuuhuoneen ikkunan, kuulin talitintin titityyn, lyhyen vielä. Ja miten ihana, aurinkoinen talvipäivä! Menin tänään, kuten eilenkin, hiihtämään läheisen pellon koneladulle. Suksi kulki kuin itsestään, ainakin itsestä tuntui että vauhdillakin. Olisin kadehtinut itseäni, jos olisin istunut ohiajavissa autoissa! On se mahtavaa, että Suomen luonto ja vuodenaikojen vaihtelu antavat eläkeläisen päiviin sisältöä ja odotuksen makua.

Tädin kirjahyllyt ja vaatehuone ovat tyhjentyneet ystäville, sukulaisille, seurakunnan kirpputorille ja itselle, vanhimmat kirjat muistolaukkuun, kuten mummun Amerikasta vuonna 1910 ostama hartauskirja tai tädin äidilleen vuonna 1943 äitienpäivälahjaksi antama "Uskon oppi autuuteen". Kun silitin keittiön pöytäliinaa, kysyin tädiltä: Mitä sinä nyt oikein ajattelet, kun näitä sinun tavaroitasi näin jaetaan. Kai hän olisi sanonut: No se on nyt näin.
Jotenkin tuntuu, että tässä asuntoprojektissa on pian muutosta odotettavissa.

Lumikenkäspiraali

Onneksi tuuli nousi juuri, kun menin kokeilemaan, alkaisiko saunan kiuas vetää tällä kertaa. Tuuli veti savun piipusta ulos. Tulen hiipumista odotellessani suunnittelin hikijumpan lumikengillä ennen saunaan menoa. Tallasin pimeässä pellolle "ufospiraalin" ja tulin jälkiäni myöten takaisin. Lumi upotti, välillä kaaduin enkä ollut päästä ylöskään, hiki irtosi siellä myllätessäni. Kuvittelen, että luontotarkkaaja-naapuri ohi ajaessaan hetken ihmettelee jälkiä ja saa näystä pienen huvin, tämä jonka silmä luonnosta kaiken havaitsee!
Viime viikolla tämä hyvä naapuri soitti, että teidän Torpan pihassa on vieras auto takakontti auki ja mies meni aittaan, onko oikealla asialla. Vävy siellä oli oikealla asialla puolukkasankoa hakemassa uudella autollaan. Joskus voisi joku olla väärälläkin asialla.

Kun tulin saunasta, oli taivas tähdittynyt kirkkaaksi Torpan ylle.

Voi miten iloinen ja kiitollinen olen, että olen saanut jo neljä vuotta nauttia eläkkeellä olosta, vaikka minusta on tällainen kylähullu tullutkin!

Mumma leikkii

Vanhan lempikeinutuolini ovat valloittaneet Irene ja Onerva, nuket, jotka noin kaksikymmentä vuotta sitten annoin tädeilleni joululahjoiksi. Topakampi Onerva seisoo, haaveellinen Irene on istumassa. Olen pessyt ja silittänyt vaatteet ja korjannut hattua. Seurana heillä ovat Obernaun kaupungista synkkien iltojen hupulaiseksi ostettu naurukoira sekä yksi työtoverin neulomista kissoista.

Kudin kädessä

Eräs mies antoi vaimolleen tunnustuksen: Sillä on aina rätti kädessä. En sitä tunnustusta saisi enkä haluaisikaan, mutta kudin minulla on nykyään aina kädessä.

Olen kyllä aina pitänyt lapset ja lapsenlapset perussukissa ja lapasissa, mutta nyt olen alkanut myös katsoa ohjeita ja tehdä isompiakin töitä. Pitääpä oikein kerrata, mitä olen tänä syksynä tehnyt: Kolme villatakkia Novitan malleilla, viisi pitkää kaulahuivia, kuudet sukat, kaksi pipoa, nyt on kaksi lapas-sukkasettiä tulossa lapsenlapsille, vähän pitsi-ja koristeleuleita mukana. Niihin hain ideoita netin runsasta tarjonnasta. Viimeksi tein punaisella Tempo-langalla lyhyen jakun tyttärelle, tuli aika hyvän näköinen. Alanko kohta minäkin pitää neuleblogia?
Minun pitää katsoa isomman työn ohje aivan silmukka silmukalta. Lapsuudenystäväni, käsityötaituri, tekee mitä vain ilman valmiita ohjeita.Olen aivan aloittelija.

Kaikki tämän lukuvuoden maalaus-ja kirjoituskurssihakuni ovat peruuntuneet, viimeksi kiinnostava ja mukavasti jaksotettu maalauksen teemakurssi ei saanut tarpeeksi osallistujia. Kesän jälkeen en ole maalannut mitään. Merkillistä kyllä, en ole tänä talvena oikein jaksanut keskittyä lukemiseenkaan,ikuisharrastukseeni. Siispä neulon.

Tein tyttären villatakista jääneestä Nalle aloevera-langasta sukat ekaluokkalaiselle. Hän piti niitten pehmeästä tunnusta niin, että haluaa pitää niitä alussukkina. Nyt lähetin hänelle toisetkin, kun lankaa riitti. "Kuinka se mumma jaksaa näitä tehdä, näissähän on kauhean kova työ", hän oli ihmetellyt. Kumpikin lapsenlapsi ottaa tuotteeni huomaavaisesti vastaan ja pukee päällensä. Arvatkaa, lisääkö se mumman puikkojen kilinää!

Jotenkin se kutominen (tai oikeammin neulominen) rauhoittaa ja virkistää yhtä aikaa. Tädin "odotushuoneessa" hoivaosastolla yksinkertaisten kaulahuivien teko paksulla langalla rauhoitti. Myöhään illalla en voi neuloa, koska se vie minun herkkäunisen unia. Minun työmuistini on kovasti huonontunut tänä talvena,en tahdo muistaa mikä mallirivi on menossa. Jospa tämä olisi muistikuntoutustakin!

Muistoarkku ja lumipesua

Tein tädille muistoarkun hänen vanhaan matkalaukkuunsa, jolla on käyty monasti Amerikoissa. Laitoin sinne adressit, kuolinilmoitukset, hautajaisohjelmat, opintotodistukset, vanhat valokuvakansiot, mitalit ja ansiomerkit, hoivaosaston vierasvihon, omat muistiinpanoni loppusairauden ajalta, kuolintodistuksen jne. Lisäksi sinne löytyi perheen valokuvat, toisen tädin ja isoäitini adresseja ja vanhoja kirjoja, yksi ostettu Amerikoista 1901.Vein laukun Torpan vinttiin talteen.

Lumen valo ja metsän syvä hiljaisuus. Nyt muistin taas, miksi jaksoimme ajaa työstressien keskellä melkein 400 kilometriä syrjäkylän hiljaisuuteen. Mieltäni kalvoi yllättävästi päiväkausia se, kuinka joku voi perintötavaroiden jaossa pitää vain omaa puoltaan: Minä otan tämän taulun ja tuon, ne ovat ainoat joilla on arvoa. Tuo pikkutuoli ja aski ovat antiikkia, minä otan ne. Ja kristallikruunun. Ja nyplätyt liinat. Ihana vati, minä otan sen.
En minä olisi niitä halunnutkaan, no sininen pikkutuoli olisi sopinut Torpan tupaan.Luulin kuitenkin, että rauhassa tehdään tasaveroista jakoa myös poissaoleville, keskustellaan. Siitä ei tullut mitään. Hänen oma ulkomailla asuva sisarensa ei kuulemma tarvitse mitään, sillä on tarpeeksi tavaraa.Vain sisaren itse lähettämät kortit ja valokuvat riittäisivät. Olin onneksi jo etukäteen koonnut tämän toisen serkun toivomuslistan mukaista kassia. Hänelle aarteet olivat aivan toisensuuntaisia muistotavaroita.

Tämä perusteettoman itselle kahmimisen asenne pyöri mielessäni kuin tarttuva lika. Mieltäni kalvoi myös se, ettei tämä serkku tullut katsomaan tätiä loppusairauden aikana eikä edes soittanut kertaakaan. Jälkeenpäin hän sanoi olevansa iloinen, että hänen mieleensä jäi kuva pirteästä tädistä syyskuun käynnillä eikä hän halunnut pilata sitä. Ja Helsingissä lääkärit eivät kuulemma suosita, että kuolevien luona oleillaan, pitää päästää irti ja elää eteenpäin.

Lumen valkeudessa ja metsäladulla tätä oloani koetin puhdistaa. Kummasti tämä perinnönjako siis tunteita nostaa, vaikka näennäisesti sovussa selvittiin. Ja kuulemma oli hyvä, ettei minua, asiainhoitajaa, mistään syytetty, sanoi pankkialalla toimiva ystäväni. Niinkin kuulemma perunkirjoituksissa usein käy.
Kiitos ystäville sähköposteista ja kuulumisista.Kaksi teistä elää veljensä sydänsairauden varjoissa, eri kohdissa.Voimia teille!

Lumenpimeää

Lähdin illalla kahdeksan jälkeen kävelemään lumenpimeälle kylätielle. Hyvin siellä näkee kulkea ilman lamppua. Torppaan ei näy yhdenkään talon valot. Menin katsomaan, ovatko pikkuserkut ja muut kyläläiset kotona. Kaikilla oli valot, en ole yksin kylällä. Yhtään autoa ei kulkenut. Hengitin hyvää happea, rentouduin.

Nyt olen lähdössä hiihtelemään. Olo on hyvä, kun nukuin hyvin hiljaisuuden keskellä. Kello lyö tuvassa, mutta en herää siihen.

Loman tarpeessa

Nyt on allekirjoitettu tädin asunnon myyntisopimus. Ennen sitä hetkeä tajusin, että pohjapiirustus puuttuu eikä sitä ole isännöitsijällä. Sain selville missä se on, mutta se ei ollut juuri siihen saatavissa. Piirsin pohjan itse ja se kuulemma kelpaa. Keittiön alakaapin saranat vaihdettiin illalla, että ovi pysyy kiinni. Ulko-oven lukon vaihto on vielä kesken. Koko ajan on jotain pientä säätämistä.

Odottelin asunnolla välittäjää, vaihtelin mattoja, tein pieniä asetteluja, koetin luoda nättiä. Asunto alkoi näyttää niin viihtyisältä ja levolliselta, että haikeus nousi: pitääkö tästä luopua kokonaan. Kaikkien sukulaisten elämä on muualla eikä se meillekään sovi, kun on niin iso piha-ja puutarha-alue hoidettavaksi, sitä kun on täällä Torpallakin tarpeeksi. Makailin sängyllä, toivoilin että asunnon löytäisi sellainen, jolle se toisi iloa. Kyllä siitä pintaremontilla hyvän saa.
Kysyin välittäjältä, minkä vaikutelman asunto häneen tekee. Hän sanoi:"Harmonisen. Lämmin tunnelma.Joissakin asunnoissa tulee ihan paha olo."

Nyt on vanha pää ihan täynnä esineistä ja tavaroista, kun en niitä niin erityisesti muuten harrasta. En ole varmaan koskaan sanonut jostain kiposta: "Voi miten ihana, minä otan tämän".Tuntuu että muisti menee, muistan vain yhden asian kerrallaan, toinen unohtuu. Kun piti lähteä äkkiä etsimään pohjapiirustusta, unohtui että piti viedä kotoa liina ja matto ja sitten piti lähteä erikseen niitä hakemaan jne.Siinä se vanhan päivä kuluu.
Olen aivan loman tarpeessa. Yksi etappi on taas saavutettu.Tulin Torpalle lepäämään ja hiihtelemään. Naapuri on tehnyt oikein koneladun. Mies on matkalla, mutta en pelkää olla yksin yön yli täällä metsän ja lumen keskellä.

Vesivyöpelastaja

Tänään saatiin tädin asunto esittelykuntoon, niinkuin sen nyt ilman remontteja voi saada, aivan nätiltä siellä näyttää. Pantiin varastosta paimentolaismattoja lattioille, kun ne serkun mukaan alkavat taas olla muotia. Lumessa niitä pöllytettiin ja puhtailta vaikuttivatkin.
Siinä kodissa ei ole riidelty, pahaa ei ole tapahtunut. Jos seinät säilövät tunnelmia, niin naurua, sukkapuikkojen kilinää, puhelua ja laulua niissä piilee. Vaikka pikkutavaraa on viety pois, edes yksikään hylly ei ole tyhjä, paitsi kellarissa ja varastossa. Niitten tyhjyydestä ja siisteydestä oikein iloitsen! Kyllä yli neljänkymmenen vuoden asumisessa tavaraa kertyy, vaikka täti ei ollut mikään hamstraaja.Saattelin serkun aarteineen junaan.
Selkä alkoi vähän vihoitella ja onneksi tänään oli vesivyöjumppa jalkavastuksin. Oli aivan ihanaa kokea kunnon vesivastus ja reipastahtinen jumppa, jossa hengästyi. Jalkavastukset tuovat hienosti tehoa jumppaan. Kun puoli tuntia oli kulunut, tuntui taas selvästi, kuinka alaselkä rentoutui ja vähän likistyneet nikamat saivat vapautta, vyö kun kannattelee vyötäröstä ylöspäin. Kuusi vuotta sitten selkäni meni aivan jumiin ja tuli välilevyn pullistuma. Puhuttiin leikkauksesta.Sain kuitenkin fysioterapeutilta ohjeen hankkia vyön. Kahden kuukauden sitkeilyn jälkeen kipu hellitti, nikamaväli vapautui ja pullistuma pääsi vetäytymään koloonsa. Siitä asti viikottainen vyösessio on pitänyt selkäni kunnossa. Mikähän tilanteeni olisi ilman tätä pelastajaa? Suosittelen!

Pesänraivauspäivä

Koko päivän olen raivannut serkkuni kanssa tädin asuntoa ja varastoja, tavaraa on lajiteltu, miehen auto pakattu täyteen kaatopaikalle vientiä varten, kasoja on koottu eri ihmisille ja kirpputoria varten, naapuritkin saivat kantaa tavaraa kotiinsa. Itsekin toin kaksi isoa kassillista kotiin, keittiötavaraa, pöytäliinoja, pitsilakanoita ja valokuvia. Kerran täti puhui, että jonkun hänen ystävänsä pitsilakanat oli kaadettu kaatopaikalle. Sanoin että pidän huolen etteivät hänen omansa joudu sinne. Ehkä laitan ne verhoiksi mökille.
Huomenna päästään luuttuamaan ja järjestelemään, kun serkku saa pakatuksi omat kasansa. Siinä on topakka organisaattori, kun tavaroista on kysymys, minä olen niissä paljon huonompi. Nurjamielisyyteni on hälvennyt. Olemme erilaisia, vahvuudet ja heikkoudet ovat eri kohdissa. Nyt väsyttää.

Perunkirjoitus

Se on nyt pidetty, perunkirjoitus. Aika värkkääminenhän niissä papereissa on. Säälitti, kun pankissa vanha nainen,leskeksi varmaan juuri jäänyt, oli aivan hämmentynyt kun virkailijat hyvin ystävällisesti selittivät, että tähän asiaan tarvitaan perukirja."Perukirja", hän ihmetteli kuin aivan vierasta asiaa. Toivottavasti hänellä on joku, joka auttaa.
Minä hoidin valmistelut, uskotut miehet vain tulivat paikalle. Kolme muuta osakasta oli matkustanut tilaisuuteen. Jännitti vähän,onko kaikki kunnossa. Yksi pieni laskuvirhe käsin laskemissani tiedoissa oli, mutta muuten oli kaikki kunnossa - virkatodistukset, saldot, hautauskulut ja muut menot, omaisuustiedot. Sutjakkaasti pankin uskottu mies paperit hoiteli eikä tullut kalliiksi. Asiatkin olivat yksinkertaisia.
Tuntui että serkutkin olivat tyytyväisiä. Jotain tulee jokaisen tilille, kun asunto saadaan myydyksi, ei paljon, kun asunto on vanha ja pieni ja jakajia on seitsemän. Peruasiat varmaan paljastavat aika tarkkaan ihmisen luonteen. Se mittaa ehkä sitä, onko ihminen mielestään saanut tarpeeksi elämältä tai jäänyt jotain vaille sekä sitä, miten sen on työstänyt. Sisareni kaavailee, muitä muut ottaisivat, hän on pienestä asti ollut sellainen. Joillakin taas on pitkät listat parhaista tavaroista itseä varten. Täti sanoikin joskus, että täällä on käynyt sellaisia, jotka jo mielessään omivat hänen tavaroitaan. Pitää tässä tutkailla itseänikin! Se on mielestäni kuitenkin hyvä, että moni haluaa ottaa muistoksi tädin tavaroita.

Huomenna alkaa sitten varastojen ja komeroiden tyhjentäminen ja siivoaminen, siihen velvoitin serkkuja osallistumaan. Huonekalut, matot ym jäävät paikoilleen myynnin ajaksi.Lähipäivinä sovin välittäjän kanssa myyntiprosessin aloittamisesta. Soitin isännöitsijälle ulko-oven ja lukon lukon korjauksista,jotka kuuluvat taloyhtiölle, mutta tulos lienee yhtä olematon kuin toissatalvenakin. On vähän hankala myydä asuntoa, jonka oven lukitsemiseenkin pitää osata oikeat konstit- nostaa kahva vaaka-asentoon. Itse sellaiseen tottuu, mutta nyt tulevat vieraat silmät näkemään kaikki puutteet.

Tätini motto oli: minunhan ei tarvitse kenellekään säästää. Sen hän sairaalassakin muisti raha-asioista, vaikka muuten raha oli unohtunut. Hän antoi eläessään, tuki ainakin viittätoista järjestöä, antoi keräyksiin, lahjoi kymmenien ystävien ja sukulaisten merkkipäivinä, matkusteli niin kauan kuin jaksoi, Amerikan sukulaisten luokin seitsemän kertaa. Ihmeesti se eläke riitti, vaikka se tilastojen mukaan olikin köyhyysrajan alapuolella. Kaikki pitivät tätiä hyvätuloisena, hän itsekin.Hän osasi elää!

Hänellä oli hyvä ja kiinnostava elämä, ammattiylpeys kodinhoitajan ja johtavan kodinhoitajan työstä, hän oli aktiivinen osallistuja paikkakunnalla, ystäviä oli paljon, hengellinen pohja yhdisti. "Minä niin tykkään ihmisistä", hän sanoi.

Ei onni ole todellakaan kiinni vain yhdestä elämänmuotista. On monta tapaa elää hyvää elämää. En tiedä, olivatko naimattomuus ja lapsettomuus jossain vaiheessa hänelle ongelma, mutta tuntui ettei häneltä mitään puuttunut. Naapurin mukaan hänellä tuntui olevan meitä lapsiakin enemmän kuin monella muulla. Sukumme vanhin hän oli kauan ja niin häntä määrittelin kuolinilmoituksessakin.

Armon sukulaiset

Kutsuimme sisareni kanssa tädin lähimmät 11 ystävää vielä hänen kotiinsa, niin tuttuun kaikille, ennenkuin sitä aletaan purkaa. Samalla tarjottiin luvatut jälkisyntymäpäiväkahvit, tädin viimeinen, 87. syntymäpäivä kun oli aivan viimeisten hetkien edellä. Oli kynttilöitä, kukkia, herkkujen tuoksua.
Kaikki kutsutut tulivat. Oli kulunut puolitoista vuotta edellisestä vierailusta, sen ajan täti oli sairaalanmäellä. Vähän jännittyneinä he tulivat. Kaikki oli kuin ennen, niin tuttua. Tavarat jäävät, ihminen on poissa, se tuntuu epätodelliselta.

Ensimmäisenä tuli äitinsä kanssa kehitysvammainen Pirjo, joka piti tätiä mummonaan, kun hänellä ei muuta mummoa ole. Pirjo meni heti tädin sängylle ja halaili tyynyjä, makaili sängyllä, pyyhki silmiään, pani kädet ristiin. Hän sai mukaansa mieluisia muistoesineitä, kaulaketjuja, koriste-esineitä, soittavan enkelin. Hän kutsui minua toiseksi sukulaiseksi. Läsnäolijat olivatkin virsirunoilija Jaakkolan kuvaamia "armon sukulaisia", joista yksi paikallaolija puhui hautajaisten muistotilaisuudessa.

Kaikki tuolit oli koottu olohuoneeseen tuttuun tapaan. Täyttä oli ja huone lämpeni, mutta hyvin mahduttiin. Puhe virisi, kasvispiirakka ja täytekakku maistuivat kahvin kanssa, katseltiin adresseja ja tädin elämän muistopapereita.Välillä keskityttiin kuuntelemaan toisten muistoja, hauskoja etupäässä, täti kun oli huumorintajuinen ihminen.Pirjo lauloi Jumalan kämmenellä ja Kaukaa sinua hain. Me kaikki otimme virsikirjat esillle ja lauloimme tutut lempilaulut.
Äkkiä tuli vahva tunne kuin täti olisi ollut paikalla ja minua alkoi itkettää. Muutkin alkoivat pyyhkiä poskiaan ja joku sanoi: tuntui kuin Iida olisi ollut paikalla.Kerroin enkelikokemuksestani. Paikallaolijat olivat ihmisiä, joille enkelit ovat uskon todellisuutta.
Pyysin ihmisiä katselemaan hyllyistä kirjoja itselleen muistoksi ja jonkin verran mieleisiä kirjoja löytyikin. Muitakin muistoesineitä annoimme mukaan. Roihukynttilöiden välistä ihmiset poistuivat kireään kuutamopakkaseen, jättäen hyvästit kymmenien vuosien vierailukodille.
Siskon kanssa tiskailimme ja puhuimme, että kun voisi tämän paikan pitää tämmöisenä. Ei se ole kuitenkaan mahdollista.
Kodin purkaminen on raskasta. Hetki kerrallaan surutyö kulkee.

Koulutoverit

Toinen paluumuuttaja keksi kutsua minut ja kolmannen koulutoverin kotiinsa, tuohon kävelymatkan päähän. He olivat kielilinjalla, minä matematiikan, mutta meillä oli sama oppikoulun aloitus-ja lopetusvuosi kymmeniä vuosia sitten, sama koulupiha ja luokkahuoneet, samoja opettajia. Me kaksi olemme siis paluumuuttajia, kolmas on asunut täällä aina monitaiteilijana ja emäntänä.
Puhetta riitti kahvin ääressä: ruokavalioista, harrastuksista, taloista, omaisista, perheestä, Wikileaksin järkyttävistä paljastuksista Irakissa, lopuksi koulukokemuksista ja opettajista. Mukava sinänsä on tavata ihmisiä ja minunkin on aika panostaa ystäviin.

Toinen elementti tässä on vähämuistoisen, unenomaisen oppikouluaikani avaaminen tavalla, jota yhteinen muistelu voi nostaa esiin.Ihmiset muistavat eri asioita ja mieleen palautuu silloin itsellekin lisää. Tavallaan tämä paikkakunta on kuin koulukaupunki, koska kotini oli syrjäkylällä.
Kouluaika on asetelma, minkä takia en aikonut muuttaa keskustaan asumaan, mutta niin nyt kuitenkin kävi. Itse varmaan eniten itseäni silloin kahlitsin, kun suostuin mallioppilaaksi,koulupingoksi ja anorektikoksi, tuskin se kenenkään muun aiheuttamaa oli. Sivusta seurasin tämän taiteilijattaren porukan nuoruuselämää, johon he joskus minuakin kutsuivat, mutta johon en pystynyt osallistumaan.

Neljä koulukesää olin töissä Ruotsissa, olin rohkeampi lähtemään kuin moni muu, minä Amerikkaan muuttajien sukulainen.Rahoilla pärjäsin seuraavan talven.
Kannoin sivullisen sielua, syrjäkyläisen, köyhän, koulussa etevän,jollakin tavalla myös itsenäisen. Jotenkin olen siitä ylpeäkin, se oli minun identiteettini, en halunnut antaa kirkonkylän jengin määrätä minua. Mutta elämätön nuoruus vaati osansa myöhemmin.

Askelen jälki

Jäimme vielä pariksi päiväksi tänne Torpalle, kun ei ole mitään välttämätöntä menoa,vaan eläkeläisen vapautta. Varsinkin miehelle on tullut vaihtokitkaa: haluan aina olla siellä missä olen. Katseltiin illan sinistymistä ja aamun valkenemista, kuunneltiin lumien kumahtelua alas katolta. Tupa on saatu läpi lämpimäksi. Oleminen asettuu, hymy hiipii. Hiljaisuus huokuu metsänrannoista ja puhtaana lepäävältä hangelta. Täällä viihtyy, jos itsellä on tarpeeksi mielen sisäistä virikettä ja rauhoittumisen tarvetta - tai sisäinen rauha ja halu hengittää luonnon tahtiin.

Olen aikaisemmin koonnut suku-ja perhevalokuvia uuteen albumiin. Tänään kirjoittelin nimiä kuvien taakse, kuten elämäkertaopastuksessa neuvottiin tekemään. Vanhimmat kuvat ovat kahden isoäitini vanhemmista. Jotain olen kaikista kuullut, suurimmasta osasta vanhojen kuvien ihmisiä muistan itsekin jotain.

Sain tänään postia ystävältäni, jolla on valtava runojen ja kauniiden lauseiden varasto jaettavaksi hyvän sydämen ohjaamana. Nyt mukana oli lause, joka on ollut hänelle tärkeä: ".. Sen armon suo osani olla, ett' tietämättäni teen minä siunatun askelen jäljen maan polkuni tummuuteen". Ihana lause Mirjami Lähteenkorvan runosta Hiljainen rukous.

Suvun ihmisisten siunatuista jalanjäljistä tuli mieleen kaksi: isän isoäiti Valpuri Vilhelmiina, joka eli 96-vuotiaaksi, "menetti" kuusi lastaan Amerikkaan näkemättä heitä enää koskaan, mutta sai asua Amerikasta palanneen tyttärensä perheessä elämänsä loppuun. Hän oli tätini kertoman mukaan mukava ihminen ja harras uskovainen, joka jätti hengellisen perinnön lapsenlapsilleen. Toinen jäljenjättäjä oli äitini isoisä Juho Erkki, joka vaimonsa kanssa lunasti tämän torpan omakseen 1800-luvun loppuvuosina. Heidän kahdeksasta lapsestaan ei kuollut kukaan pienenä, mikä oli harvinaista siihen aikaan, mikähän sen vaikutti? Hän eli syytinkiläisenä peräkamarissa loppuaikansa. Hän luki sunnuntaisin postillaa perheelleen ja jätti myös hengenperinnön lapsenlapsilleen.

Mietin monien muidenkin omaisteni jalanjälkiä. Tuntuu, että hyvä jälki liittyy eniten välittämiseen, arvoihin ja huolenpitoon.
Ei voi olla ajattelematta, mikä lie minun jalanjälkeni. Vielä siihen voisi vaikuttaa, jos osaisi, mutta onko se kuitenkin niin läpi elämän nouseva henkäys,kylmä tai lämmin, että sitä ei voi suunnitella?

Tärkeintä lienee, kuten ystävä kirjoitti, miettiä mikä juuri nyt sytyttäisi tähän päivään.

Saunapuhdas

Lämmitin kertalämmitteisen aitokiukaan navettasaunassamme, noin kaksi ja puoli tuntia lisäilin puita. Oli onneksi tuulta ja hormi veti kohta, matalapaineella se oikuttelee pahastikin.Väliajoilla hiihtelin tietä reunaa metsään, seurailin traktorin jälkiä, hiki nousi selkään. Muistin, miten työaikoina mieli puhdistui valkoisen lumen keskellä ja ajatusmyrsky laantui.Vastakohtaisten elämysten haku lienee se, mikä meitäkin kannusti lähtemään monen tunnin ajoon pääkaupunkiseudun jatkuvasta autohuminasta.

Kertalämmitteinen on aito sauna minulle. Seinät olivat aluksi jäiset, mutta löyly riitti hyvin antamaan sen oikean,rentouttavan saunareaktion, vaikka mittari ei noussut aivan kahdeksaankymmeneen.Hämärä sauna, löylyn kohahdukset,kuumeneva iho ja vapautuva mieli liittävät ihmisen kuin ikiaikaiseen sukupolvien ketjuun. Tämänkin talon entiset polvet varmaan saunoivat hartaasti kovan maatyön jälkeen. Mieleeni nousi kaukainen muisto toisesta, tuossa metsän reunassa olleesta ja ajat sitten puretusta saunasta. Muistojen varassako tässä iässä eletään?

Välillä kävin monta kertaa ulkona pesemässä itseäni pehmeällä lumella, se kirpaisee kivasti ja sitten äkkiä saunaan sulamaan. Vein saunaan sisältä kuumaa vettä, kun en ruvennut nyt lämmittämään muuripataa ja sain tukkani pestyksi myös. Saunaolut lauteilla jäähtyvässä saunassa kruunaa kokemuksen. Tämä ainakin on tämänhetkistä kokemusta!

Astellessani saunasta tupaan taivaalla näkyi nousevan kuun sirppi. Saa nähdä,meneekö nukkuminen taas huonoksi. Jotenkin en ole koskaan seurannut kunnolla, mitä kuun vaiheet vaikuttavat uneen. Usein kuitenkin unenlahjat paranevat, kun päästään täysikuuhun ja laskevaan kuuhun.
Kuulin äsken, että eräs täällä päinkin vaikuttava parantaja Pablo Andres laittaa aina ainakin patterikellot pois makuuhuoneesta. Vein sitten työaikaisen herätyskelloni tupaan sängyn viereltä - ja valvoin kolmeen asti. Sellaista ei ole koskaan tapahtunut, minä yleensä nukahdan nopeasti, mutta ajoittain heräilen aamuyöstä. Pelkäsikö alitajuntani, että en herää töihin? Seuraavana yönä otin kellon takaisin, mutta ilman pattereita - ja olen nukkunut hyvin monta yötä! Nyt kyllä raukaisee joka tapauksessa. Varmaan nukahdan taas saksalaissarjan aikana sohvalle.

Piristyksiä

Tupa on taas hiljennyt, tytär ja lapset on saateltu junaan. Viisi energian-ja ilontäyteistä päivää saimme viettää yhdessä. Aamuhetket ovat hienoja muisteltavia. Heti herättyään lapset kipaisevat meidän luoksemme, kiipeävät väliimme. Siinä käydään aamukeskustelut ja ihastelut, ennenkuin noustaan laittamaan tulta hellaan ja aamupalaa pöytään. Tytär saa pienen aamuloman, voi nukkua tai lukea ja sitten tulla aamukahville, ennenkuin alkaa kirjallisen työntekonsa. Iltanukutus on toinen aarrehetki. Nyt he jo jäävät iltasadun jälkeen itsekseen katselemaan kirjoja ja vähän lukemaankin niitä ja sammuttavat sitten itse valot.

Olen aina pitänyt aikuisen turvallista läsnäoloa tärkeänä sinä hetkenä, jolloin lapsi liukuu valvetilasta uneen ja alitajunnan maailmaan. Minua on kauhistuttanut se varsinkin amerikkalaisten näkemys, että pienenkin lapsen pitää jäädä yksin sänkyyn, viereen ei saa mennä vaikka lapsi kuinka itkisi, muutoin hän ei opi nukahtamaan itsekseen! Se on yhtä hullu, mutta paljon tunne-elämälle tuhoisampi kuin seitsemänkymmentäluvun ohje, että kaksikuukautisen pitää alkaa syödä kiinteätä ruokaa, muutoin hän ei opi sitä syömään!

....
Pikku hijaa minulle kirkastui, miksi tämä Torppa on alkanut tuntua epäviihtyisältä. Kaikki on nuhjuista ja kulahtanutta, vanhaa, suttaista! Tarvitaan jotain remonttia, tavaran raivaamista pois, siivoamista ja pesuja, uusia tekstiilejä,uudistamista. Kysyin puolituttua sisustajaa avuksi, mutta hänen alansa ovatkin liiketilat. Muutosinto jo supistui. Junan lähdettyä menimme ostamaan kangasta puusohvan päälliseksi, sohvatyynyjä, kerniliinan isoon pöytään, tapletteja, vessan matot ja käsipyyhkeet,jopa patalappuja. Kannoin tavaroita vinttiin, pyyhin sängynalusia, panin tuolityynyt pesukoneeseen, järjestelin paikkoja, vein samalla lasten kuljettelemia tavaroita paikoilleen, vaihdoin mattoja. Tyttären kanssa jo tehtiin yhteen ikkunaan uudet verhot lakanoista. Nyt on ilme raikkaampi. Helmikuun aurinko saattaa vielä panna pintaremontin uuteen harkintaan-tapetit ja lattiapinnat ovat vanhoja ja kuluneita.

Aina se toimii, se työaikainen pelastaja: tee jotain, tee paremmin, tee toisin tai enemmän!
Ja nyt alan kirjoittaa muistiinpanoja tästä viikosta lapsipäiväkirjaan.

Torpan kamarissa

Eilen tulimme pitkästä aikaa Torpalle yöksi,lämmittämään ja valmistelemaan.Tytär lapsineen on tulossa viikoksi, kun työt kiirehtivät ja lapset ovat lomalla.
Kaikki oli kunnossa, naapuri oli aurannut pihan hienoksi,valot syttyvät, vesi juoksee, uunit ja patterit lämpiävät.Muutoskitka on kuitenkin tainnut lisääntyä, kun pakkaaminen - aina kertyy yllättävän paljon kasseja -ja siirtyminen vaativat käynnistysaikaa toisin kuin Espoosta lähtiessämme. Tänä aamuna teimme ensimmäiseksi tulet hellaan ja takkaan, katselimme tulen hehkua ja aamun valkenemista.Kun ei menettäisi kykyä iloita hiljaisista tunnelmista, eläytyä hetkeen ja luontoon.

Uudenvuoden aatoksi päätimme jäädä kylille, menimme uudenvuoden kirkkoon.Kirkonkellojen soiton alla on juhlavaa toivotella armorikasta uutta vuotta. Rakettien loisteessa kävelimme kotiin, omia valoilmiöitä ei tänä vuonna hankittu, kuten tänne syrjäkylän pimeälle taivaalle on ollut tapana järjestää. Rakettipauke ei ole kivaa, mutta pitäähän elämän käännekohtia jotenkin juhlistaa.

Laittelin täällä pimeän keskellä taas valoja ikkunoihin, vaihtelin mattoja puhtampiin, levittelin joulutavaroita luomaan joulunajan tunnelmaa.Kävin ulkoakin katselemassa ja tunnelmalliselta näytti.Lahjapaketteja on vielä odottamassa, etenkin tytärtä.Toisille laittaminen motivoi aina enemmän kuin itseä varten toimiminen, vaikka sekin on tarpeellista.

"Mitä tiettähän vuoden päästä", on taas perheen perinnekysymyksenä mielessä. On kiitollinen olo siitä, että omat perusasiat ovat hyvin, meitä on siunattu monella tavalla. Terveys on päällimmäinen kysymys, monia asioita voi menettää.

Muutamat elämänsä kanssa kamppailevat ihmiset ovat aina mielessäni.Toisilla elämä sujuu ainakin jälkikäteen ajatellen ihmeellisen luonnikkaasti, toisilla se on mutkikasta ja avoimia kysymyksiä täynnä. Ei näitä kestorukousaiheita voi poiskaan jättää, vaikka vastauksia ei ole kuulunut, taivas on ollut etäinen kuin talvinen avaruus lakeudella.Huoli ja toiveet kulkevat mukana, himmentävät tai kirkastavat päivää, voimistuvat kun ympärillä on hiljaista.

Aatonaattona

Taas on selvitty valoa kohti kääntyvään vuodenosaan. Kesän valossa ajattelee, että kuinka oikein selviää siitä, että neljältä ja ennenkin on pimeätä, mutta niinhän se syksy menee aina joulua kohti omalla painollaan, kynttilöitä ja valoja lisäten. Tänä erityissyksynä marras-ja joulukuu menivät tosi nopeasti. Joulu tuli äkkiä vastaan melkein kuin ennen töissä ollessa.
Olemme asettuneet kaupunkiasuntoon joulunviettoon, kun siellä vanhassa talossa olisi näillä lähes kolmenkymmenen asteen pakkasilla kylmänkosteata ja monen päivän lämmittäminen. Isännällä on flunssaakin. Olemme viettäneet siellä kaksitoista viimeistä joulua, aina Espoostakin ajettiin jouluksi. Vähän arvelutti ensin, että tuleeko joulua tähän rivitaloon. Nyt tuntuu kyllä aivan hyvältä olla täällä tasalämpöisissä huoneissa ja saunan lämmityskin on helppoa. Eilen haettiin sieltä maalta kuusi ja joulukoristeita ja juoksutettiin vesiä.
Olen lisännyt jouluvaloja ikkunoihin, terassille ja tuijaan.Kävin katsomassa ulkoa ja näytti lämpimän kodikkaalta. Koetin ottaa valokuvaakin, mutta ei onnistunut niin, että olisin tähän liittänyt.
Eilen illalla minulla oli hermostunut olo. Mies luuli, että se on joulustressiä. Ei minulla juurikaan sellaista ennenkään ole ollut. Tutkailin itseäni ja totesin, että se johtui siitä, että perikunnan asioita on kesken. Minusta on tullut vanhemmiten sellainen, että kaiken pitäisi olla heti valmista ja loppuun saatettua.

Nyt on kuitenkin alkavan joulun olo. Olen rentoutunut laittelemalla jouluruokia ja leivonnaisia, jotain uutta ohjetta kuten vähähiilihydraattista, hyytelöityä juusto-vadelmakakkua ja porkkana-palsternakkaterriiniä sekä perinteisiä rahkavoitaikinatorttuja ja maksalaatikkoa. Palapaistista on tänä jouluna enemmistö hirvenlihaa, vävyltä saatua.
Mies virittäytyy jouluun kuuntelemalla joulumusiikkia ja Sibeliusta.

Täti on melkein aina kuulunut jouluumme. Kävin äsken hänen asunnollaan laittelemassa joulukoristeita esille. Muistoksi.

Vaarallisia ja muita tuntoja

Tein kaiken mielelläni tätini auttamiseksi ja hautajaisetkin järjestelin mielihyvin. On ollut mukava kuulla, että hautajaiset olivat lämpimät, kauniit ja tätini näköiset, eivät synkät.
Mutta nyt nämä perikunnan asiat vähän tökkivät. Meitä on seitsemän jakamassa tätini pientä "pesää". Onhan se selvä, että minulle peruasiatkin jäivät, kun muut asuvat kauempana. Olen setvinyt pienen taloyhtiön asioita ja tehtyjä remontteja, joista ei mitään paperilla ole. Jouduin ottamaan kolmannenkin välittäjän arvion, kun edelliset arviot erosivat niin paljon toisistaan. Lunastuspykälä tuottaa hankaluutta, kun naapurin nuorimies oli sanonut laittavansa kapuloita rattaisiin. Hän on kiinnostunut laajentamaan omaa asuntoaan, mutta aikoo kait odottaa että hinta laskisi myynnin aikana ja vasta sitten ilmoittautuu. No, kysyn mitä tämä tarkoittaa, kun kerron hänelle hintapyynnön, kuten on sovittu.

Tajuavatkohan välittäjät muuten, että me asiakkaat arvioimme heidän myyntikykyään siinä, miten he käsittelevät vastaansa tulevaa asuntoa? Yksi oli hyvä, näki heti hyvät puolet ja heikkoudet,osasi punnita niitä, tajuan miksi hän onkin paikkakunnalla eniten myyvä. Asunnonvälitysasiat jopa kiinnostavat minua, mutta jokin tökkii kuitenkin.

Minussa nousee kiukkua joitain perikunnan jäseniä kohtaan, jotka eivät ole tulleet katsomaan tätiään eivätkä nytkään edes soita. Vastasin ilkeästi serkulle, joka laittoi tekstiviestiä harrastusmenoistaan, konserteista ym. Vastasin, että minun aikani kuluu perikunnan asioissa ja etten aio yksin asuntoa ja varastoja tyhjentää, että hänen pitäisi varata aikaa tännekin. Hän vähän säikähti, kun ei ole kiukkuiseen minuun tottunut.

Saapa nähdä, kuinka mieluisten tavaroiden jako sujuu? Minussa nousee tunteita, että minullehan ne lautaset kuuluvat,vaikka serkkukin ne haluaa.Ja se vanha painokuva, mummun Amerikasta sata vuotta sitten tuoma, sukkaa kutova tyttö ja koira metsätiellä,lapsuuteni taulu. Uskomatonta,minäkö, minäkin?!
Mies sanoo, että hän ostaa minulle vaikka minkä astiaston, kun vain pidän pääni kylmänä.

Tädin lopullinen poissaolo ei ole oikein avautunut, kun totuin toista vuotta käymään hänen tyhjässä asunnossaan.Kuukauden päästä pidämme siellä hänen lähiystäviensä kanssa muisteluhetken, kun kaikki kodissa on vielä ennallaan. Heistä saattaa olla tulossa minunkin ystäviäni.He ovat minua vähän nuorempia. Tädillä oli neljännesvuosisadan itseään nuorempia ystäviä, niiden lisäksi jotka jo ovat mullan alla. Sellaisia kannattaisi siis ihmisen itselleen hankkia.

Enkeliviesti

Eilisaamuna kananmunakotelosta lennähti valkoinen höyhen. Sellaista ei ole koskaan ennen tapahtunut. Olen lukenut enkelikirjoja, joissa sitä pidetään enkelin merkkinä. Laitoin höyhenen pöydälle ja jatkoin aamupuuhia.
Iltapäivällä tuli flunssainen, väsynyt olo ja menin lepäämään. Ennen nukahtamista minulle tuli äkisti hyvä olo ja kuin tunne, että jostain otettiin minuun yhteys. Tuli selkeä tunne, että täti tai tädin enkeli antoi viestin, että tädillä on nyt hyvä olo ja että hän haluaa kiittää. Silloin tuli se aamuinen höyhen mieleen. Tuli vaikutelma, että täti on jossain hyvässä tilassa, jonka yläpuolella on vielä kirkkaampaa.
Illalla soitti naapuri ovikelloa ja toi minulle valkoisen, kauniin enkelilampetin. Sen juurelle laitoin höyhenen.
Viime yönä nukuin ensimmäisen kerran viiteen viikkoon hyvin.

Minkähän takia luterilaisuudessa enkeli liitetään vain lasten iltarukouksiin, vaikka Raamatussa on lukuisia mainintoja enkelien voimatoimista?

Hautajaisten jälkeen

Lähetin juuri kiitosilmoituksen muistamisista lehtiin. Hautajaiset olivat toissapäivänä. Yhdet sukulaiset ovat vielä majoitettuna paikkakunnalla.Perunkirjoitusten valmistelukin piti jo panna alulle sen verran, että saatiin hajallaan asuvan perikunnan allekirjoitukset valtakirjaan.

Mitä nyt pitäisi tehdä, järjestää ja muistaa, on ollut vireenä mielessä viimeiset viikot. Tutulla paikkakunnalla, tuttujen tapojen mukaan on ollut yksinkertaista järjestää asiat eikä ollut kiirettä, mutta monia yhtäaikaisia osiahan on hoidettava. Ehdin suunnitella asioita istuessani viimeiset viikot tädin vierellä hoivaosastolla. Monet osallistuivat tehtäviin, mutta jonkun pitää olla koordinaattori hautajaisissakin. Kuinkahan he oikein selviävät, joille tulee äkillinen, koko elämän mullistava kuolemantapaus hoidettavaksi? Järjestelyjen keskellä itse asia on ollut usein ikäänkuin taka-alalla ja kuoleman lopullisuus unohduksissa. Joskus olen katsonut kelloa, että kohta on aika lähteä hoivaosastolle.

Hautajaispäivänä oli kotikylässä kaunis talvisää ja aurinko valaisi kotikirkon puuveistoksista alttaritaulua.
Kun arkku tuotiin kirkkoon, hyökyivät mieleen ne hetket sairaalassa, jolloin silittelin tädin lämpimiä käsiä ja kuumaa otsaa ja hän oli vielä läsnä.Ja sekin hetki, kun kädet alkoivat viiletä.

Kyllä kaikki sujui hyvin ja tilaisuudet olivat kauniit, 60 ystävää oli tullut paikalle,vaikka toiset samanaikaiset hautajaiset jakoivat väkeä. Tädin lempivirret laulettiin komeasti, kun oli paljon lauluihmisiä, ystävät muistelivat monipuolisesti ja minunkin puheeni kulki niinkuin sen olin ajatellut, musiikkiesitykset olivat kauniita, tunnelma lämmin. Ruoka oli maukasta ja se riitti hyvin.
Täti oli hieno, monipuolinen,lämmin, aktiivinen ihminen.Hänen sydämensä oli sellainen, josta laulu sanoo: Se riemuitsee sun riemustas, se tuntee huoltas, tuskias.
Mutta vieläkin herään viideltä, kuin odottamaan että soitetaanko hoivaosastolta.

Tyhjä koti

Avaan oven, sytyttelen valoja. Tuttu takki naulakossa, villasukat laatikossa.
Kaikki on paikoillaan, huonekalut, astiat kaapeissa, valokuvat hyllyssä, taulut seinillä, vaatteet komerossa, alusvaatteet laatikossa, kylpyhuoneessa saippua ja pesuaineet.On lämmintä ja puhdasta. Voisi panna kahvinkeittimen päälle ja asettua asumaan. Kuuluu toimelias, mistään tietämätön raksutus; keittiönkello, herätyskello. Muuten on täysin hiljaista.
Olohuoneessa melkein narahtaa tuoli, melkein vierii lankakerä, melkein kuuluu iloinen ääni: Jaha, sieltä tultiin.
On vaikea tajuta, että se aika ei koskaan palaa, tämän kodin yli neljänkymmenen vuoden elämä, kodin joka oli avoin kuin koti monelle, lepopaikka elämän keskellä.Kyläilyt, diakoniaseurat,sukankutimet,yöpuulle menot,aamukahvit,lauantaisaunat. Se on nyt näin, sanoisi täti. Se on nyt näin, koetan sanoa itselleni.

Tädin muistolle

22.11. klo 21.40

Hetkenä iltayön tummenevan
tuli luoksesi enkeli taivahan.
Hän irrotti tuskaisat kahleet maan,
vei taivaskotiin, valoon kirkastuvaan.
Ovat kaivatut rakkaat vastassa tiellä,
soi ylistysvirret ihanat siellä.

20.11. vietettiin viimeistä syntymäpäivää. Tuli ystäviä, oli kahvin tuoksua, annoin hänellekin makua suuhun, laulettiin lempivirsiä. Tädin silmästä valui kyynel, toinenkin. Ystävä pyyhkäisi poskea. Kyllä hän kuuli, kyllä hän tajusi.

Rakas sitkeä sissi

Tätini hengittää edelleen, vaikka monta kertaa on luultu, että lähtö on käsillä. Yhtenä yönä soitettiin, että hengitys katkeilee, tulisinko. Aamuun asti istuin ja laskin hengitystä: seitsemän hengenvetoa, tauko. Pulssi oli niin nopea, ettei sitä pystynyt laskemaan, suoni tykytti kaulalla. Aamupuolella hengitys rauhoittui. Tästä on jo neljä päivää. Kuume on noussut ja laskenut. Joinakin päivinä hän on saanut juoduksi vähän energiajuomaa ja vettä, joskus hän on tukehtumaisillaan nielaisun jälkeen ja pitää imeä kaikki pois nielusta. Kuinka ihminen voi elää viikon melkein ilman nestettä?
Tänään tuntuu, että limaneritys on vähentynyt ja hän saa juoduksi, otti itse kiinni mukiinkin. Jogurttiakin oli syötetty.Hän on vastannutkin jotain, joo, on.
Suuri osa ongelmaa on jonkinlainen aivotukos, joka viime viikolla oli tapahtunut, silloin kun huono käänne tuli. Sitä ei heti huomattu. Se on tehnyt oikean käden hervottomaksi, vienyt puhekyvyn ja aluksi varmaan nielemisen. Hän kurkotteli vasenta kättään ylitseen. Tajusin, että hän hakee toista kättään. Laitoin oikean käden vatsalle ja vasemman sen päälle ja hän tunnusteli kättä. Koetin sanoa siitä jotain, että se käsi on mennyt tunnottomaksi.
Kun kävelen sairaalaa kohti, näen hoivaosaston parvekkeen jouluvalot ja ajattelen, että menenkö viimeistä kertaa. Joskus on raskasta lähteä ja astella sinne. Olen laittanut hänen huoneeseensa viimevuotiset koristevalot ja kukkia. Illalla olin siellä kymmeneen. Panin oven kiinni ja veisailin vaatimattomalla äänelläni virsiä. Se tuntuu rauhoittavan häntä. Hänen kodissaan on aina ystävien vierailuilla otettu virsikirjat esiin. Kasvojen voitelu Nivealla, tukan kampaaminen ja kädestä pitäminen ovat hänelle mieluisia. Olen kutonut kolmet sukat siellä. Minulle tuodaan siellä kahvia ja pullaa, tosi maistuvia.

Nyt sisareni ajoi vapaapäivänään pitkän matkan takaa ja istuu tädin vieressä. Eräs tädin entinen työkaveri haluaa tulla ensi yöksi valvomaan. Yöhoitajalla on kyllä hyvin aikaa, enemmän kuin hoitajilla päiväsaikaan, kun on kaikki kierrokset hoidettavana. Siksi olen ollut siellä enemmän päivällä. Monet ystävät ovat käyneet. Mutta nytkin on nähty, että hädässä ystävä tutaan. Jotkut lähisukulaiset eivät edes soita.
Eilen selasin saatto-ja hautajaisvirsiä. Täällä on tapa, että ystävien ja tuttavien autoletka saattaa vainajan hautausmaan kylmätilaan. Ennen lähtöä veisataan, arkku suljetaan, liikenne pysähtyy ruumissaaton ohittaessa.
Voiko täti sittenkin parantua tästä? Tänään sitä uskaltaa kysyä. Pidetäänkö ensi lauantaina tädin 87-vuotisjuhlat?

Saattohoitoa

Tädilleni tuli keuhkokuume. Torstaina viikko sitten hoivaosastolta soitettiin torstaiaamuna, että täti on kuumeessa. Sitä oli 39 astetta. Hänelle laitettiin antibioottikuuri. Kuume laski nopeasti. Täti oli väsyneempi, mutta puheli normaalisti, sunnuntaina oli sekava. Syötin häntä väsymyksen takia päivittäin.

Tiistaina kuume nousi uudelleen. Kun menin aamupäivällä osastolle, hän ei reagoinut mihinkään, silmät olivat melkein nurinpäin puoliavointen luomien takana ja hengitys korisi. Tulehdusarvot olivat korkealla. Hän ei niellyt mitään, jogurtin yritys piti imeä suusta pois, ei hän niellyt vettäkään. Siitä asti hän on ollut jonkunlaisessa koomassa. Soittelin sukulaisille ja tädin ystäville.

Iltapäivällä hän alkoi täristä ja hengitys katkeili, kuuului jonkinlaista valittavaa ääntä. Hain hoitajan ja hän laittoi nopeasti happilaitteen. Tärinä johtui happivajauksesta. Hän olisi varmaan menehtynyt siihen ilman lisähappea. Kuume nousi illalla 39,3 asteeseen, laitettiin suppo. Hoitajat ehdottivat, että jäisin yöksi. Täti siirrettiin vapaaseen huoneeseen ja minulle tuotiin sairaalasänky.

Oli tavallaan mukavakin kokea hoivaosaston yö. Oli hyvin hiljaista, tädin hengitys vain korisi. Kerroin tädille, että olen paikalla, laulelin "Mun kanteleeni kauniimmin" ja iltavirsiä, luin Isämeidän rukouksen, jonka hän kotona aina puoliääneen luki iltarukoukseksi, siunasin Herran siunauksella. Istuin ja kudoin sukkaa.

Jo yhdeksältä menin petilleni, kun talo asettui yöpuulle. Yöhoitaja kävi monta kertaa tunnissa katsomassa ja imi limaa pois. Hän sanoi, että minun ei tarvitse mistään huolehtiä, kyllä hän hoitaa. Sairaalaosaston sairaanhoitaja tuli välillä käymään ja he käänsivät tädin kylkeä kaksi kertaa. Aamuyöstä torkahtelin, mutta havahduin aina kun ovesta tuli valo hoitajan kulkiessa. En tiedä, tajusiko täti läsnäoloani. Mielessä pyöri, mitä kaikkea pitää kuolemantapauksessa järjestää. En ole ennen alusta asti sellaista tilannetta hoitanut. Kyllä kaikessa varmaan neuvotaan. Myös monia muistikuvia tädistä tuli mieleen, erityisesti abiturienttitalvesta, jolloin asuin hänen luonaan.

Aamu koitti, tädin hengitys rauhoittui, torkahdin. Kuume laski 38 asteeseen.
Aamulla kuudelta hoitaja keitti minulle kahvit. Kun avasin verhot, maa oli peittynyt paksuun valkoiseen vaippaan. Lääkäri tuli, kuunteli keuhkot, totesi liman siellä, keuhkokuume diagnoosiksi.Laitettiin antibiootti lihakseen.

Eilen hän availi silmiään valon osuessa niihin, mutta ei tuntunut näkevän mitään eikä reagoi puhutteluun. Koetin taas laulella, jutella, rukoilla tuttuja rukouksia ääneen. Iltapäivällä hän kiskoi happiviiksiä ja ne otettiin pois. Hoitaja sai juotetuksi vähän vettä. Hoitajat ovat olleet hyvin huolehtivaisia, suorastaan helliä. Nesteytystä ei ole laitettu, niinkuin kuolevan ja tajuttoman potilaan kohdalla suositus on. Kai tässä siitä on kysymys? Vai voiko hän toipua vielä?

Minua väsytti ja lähdin illalla kotiin nukkumaan. Sovittiin, että ei soiteta ennen kuutta.
Nyt kun panen koneen kiinni, lähden taas katsomaan, mikä on tilanne. Mitään soittoa ei ole kuulunut, hän siis hengittää.
Olisi ihme, jos hän tästä paranisi. Toivoisin, että voisin olla hänen vierellään lähdön hetkellä.

Toipuminen

Se hyvä puoli flunssasta on, että siitä toipuminen on ilo. Vielä viikko sitten tuntui, etten jaksa mitään eikä mikään huvitakaan enkä mitään osaisikaan tehdä. Kun kuume ja pärskintä loppuivat, jäivät jalat ja kädet voimattomiksi pitkäksi aikaa. Sukankutimen pitely oli ranteille liian raskasta. Uimahalliin menon ja vesijuoksun ajattelu jo väsytti.
No nyt jalat kantavat ja käsissä on voimaa, niin paljon kuin tässä iässä tarvitaan. Mielikin virkistyy. Ilmoittauduin uudelle kurssille, työpaikan veteraanien tapaaminen kiinnostaa, menen tänään gospeljumppaan, laitatin polkupyörään nastarenkaan.
Vielä siis toivun ja pääsen liikkeelle!

Hyvinvoinnin asiantuntijat

Lasten pahoinvointi, nuorten pahoinvointi, vanhusten huono hoito - kaikki viranomaispuutteiden syytä!?

TV-keskustelussa mielenterveysongelmista toipunut nuori nosti esiin perheen ja ystävien tuen. "Mutta eihän ne ole asiantuntijoita", tuomitsi juontaja. Lastenkin ongelmien avain on median mukaan psykiatrien lisääminen. Määristä tehtyjä laskelmia en muista,mutta valtavasti lisää heitä siis tarvittaisiin.

Aina odotan, että joku vetoaisi lasten ja nuorten vanhempiin ja muihin läheisiin.Että vanhempia kannustettaisiin olemaan läsnä lapsilleen ja nuorilleen,vedottaisiin siihen, että se on tärkeätä lapselle. Vuosikymmeniä Suomessa on hoettu: "Ei vanhempia saa syyllistää". Syyllistäminen on eri asia kuin vastuu ja usko siihen, että voin itse auttaa lapsiani voimaan hyvin. Ei se kuunteleminen, yhdessäolo, sylissäpito, yhdessä tekeminen psykiatrin koulutusta vaadi.

Toki tiedän, että lapset,nuoret ja perheet tarvitsevat kriittisissä tilanteissa myös ammattiauttajan luotsausta eteenpäin. On tärkeätä, että osaavia ja inhimillisiä ammattiauttajia on saatavilla, kun hätä tulee. Mutta hyvin laajasti tarvittaisiin myös uudenlaista kannustusta vanhemmuuden toteuttamiseen, vaikkapa vertaisryhmiä, yhteistä vanhemmuuden opiskelua, hyviä kokemuksia tuottavia elämyksiä perheen kanssa, uskoa perheen, suvun ja lähimmäisyyden voimaan, elämän arvojärjestyksistä keskustelua. Sellainen kampanja olisi ehkäisevää työtä. Laajemmassa mielessä "koko kylä" tarvitaan luomaan lapsille turvallista elinpiiriä. Välittäminen on avainsana: olet minulle tärkeä.

Tarvittiin italialainen nuori nainen nostamaan kampanja "soita mummolle", hän kun ihmetteli etteivät opiskelijat Suomessa pidä yhteyttä isovanhempiinsa. Ei vanhuksen yksinäisyyden poistoonkaan ensisijaisesti tarvita masennuksen asiantuntijaa.

Mikä meitä suomalaisia vaivaa? Mikä muu oikeasti voi olla tärkeämpää kuin läheisten ihmisten hyvinvointi? Ja mikä muu itselle tuottaa enemmän elämäniloa ja mielekkyyden kokemusta kuin yhdessäolo läheisten ihmisten kanssa?

Hiljainen on kylätie

Olen yksin Torpalla, mies lähti pitämään luentoa. Minulla on paha flunssa, olo on voimaton ja uusia oireita sikiää. Hyvä että joku meillä vielä jaksaa liikkua.

Ilma on sumuinen. Ohut ja repaleinen lumipeite myötäilee maata.
Ketään ei kulje tällä sivutiellä, kun peltotyöt on tehty ja maat lepäävät. Naapurin pariskunta menee aamulla töihin ja palaa iltapäivällä, postiauto käy kerran päivässä, siinä liikenne. Paikallislehti on päivän virike.
Erityisen hiljaiselta tuntuu nyt, kun tämän sivutiemme varrella olevan talon Saima on muuttanut keskustaan. Ennen ajattelin, että Saima se siellä kuitenkin kahvia keittelee ja hakee postia,lähtee keppien kanssa lenkille. Nyt täällä ei ole ketään muita kuin minä.Kaksi tienpään viimeistä taloa ovat tyhjentyneet jo toistakymmentä vuotta sitten. Saima, kodissaan niin viihtynyt, kyllästyi hiljaisuuteen ja tosiaan muutti. Nyt hän käy keskustassa jumpassa, kirkossa, kyläilee, käy itse viereisessä kaupassa, katselee liikennettä ja ihmisiä.

Jotenkin kuitenkin viehättää tämä hiljainen harmaus, siihen uppoaminen.

Mielen syövereissä

Eläkeläisenä maalla tapaan melko vähän ihmisiä. Unissani olen aina isossa ihmisjoukossa, menossa jonnekin, etsimässä jotain,isojen rakennusten vaiheilla, yleensä hämmentyneenä ja hukassa.
Toinen osallisuus ihmispiiriin on netissä, keskustelupalstoilla.Siellä olen usein vielä hämmentyneempi.
Aihe kuin aihe - ruoka, terveys, ihmissuhteet, asuinkunta, politiikot, vähemmistöt-vaikka aihe ei alunperin olisi edes negatiivinen kannanotto, ennen pitkää kirjoittajat alkavat sättiä ja nimitellä toisiaan. Pyrkimys toisten kannanottojen ymmärtämiseen puuttuu kokonaan. Kun aihe on alunperin kaunaan ja vihaan pohjaava, teksti nousee kuin pohjattomasta likakaivosta. Yksipuolisuus, äärimielipiteet, asioiden kärjistäminen, realiteettien torjuminen ovat käytössä. Tietyistä poliitikoista on tehty koko kansan tai paikallisia syntipukkeja. Heidän päälleen voidaan kaataa aivan aiheettomia syytöksiä, joita media ja kansa toistelevat samoin sanakääntein yhtenä sopulilaumana, kuin kohde ei olisi ihminen lainkaan.
En ymmärrä, mistä tämä pohjaton kauna ja viha vieraita ihmisiä kohtaan kumpuaa maassa, joka on maailman hyvinvoinnin kärjessä, epätasaisesti kyllä. Pelottaa ajatella, että liikenteessäkin liikutaan samojen vihaa tirskuvien ihmisten keskellä.Vai ovatko nämä nettipalstoille kirjoittavat jokin erityinen kansanosa?

En usko seitsemänkymmenluvun koodiin aggression purkamisen hyödyllisestä vaikutuksesta. Tulee surullinen olo siitä, että niin moni ihminen on katkeroitunut ja sallii itselleen matalamieliset hyökkäykset toisia kohtaan. Onko lukuisilla ihmisillä näin paha olla? Onko henkinen kehitys unohtunut? Nimetön nettikirjoittaminen voi vahvistaa mielen pimeyden kanavia.

Maailman ihmeitä

Tämä syksy on ollut oikein matkustuskautta. Järjestin tädille vierailijoita matkojen ajaksi.
Kävimme ensin Ranskassa, nähtiin kauniita vanhoja taloja ja punaisia tiilikattoja, EU-parlamentti, katedraaleja. Sitten risteiltiin Välimerellä, nähtiin huikeita maisemia ja auringon nousuja, kuutamoöitä, lukuisia kuuluisia historiallisia kohteita, ihastuttiin Napolin värikkääseen kaupunkikuvaan, katseltiin tulivuoren tuhoja ja aktiivisen Strombolin purskahduksia, uitiin Korfun kirkkaissa vesissä ja kuvattiin jalkapallon kokoisia, oransseja meduusoja, syötiin herkutellen, vain hiukan keinuttiin yöllä kuin kehdossa.

Välimeren kanssa kilpaili seuraavalla viikolla mökkimaiseman väri-ja valokylpy, jossa aurinko hehkutti keltaisia puita ja sinistä taivasta. Tyyni vesi kuvasteli sitä kaikkea. Auringonlasku oli värikäs panoraama, kun aurinko laski suoraan vastapääisen rannan taa, toisin kuin kesällä.

Sitten oli vuorossa kaupunkipäivä maalla asuvan viisivuotiaan Annan kanssa. Parasta siinä retkessä olivat kauppojen liukuportaat ja kävelykadun kiipeiltävät kivipatsaat. Uusi leikkipuisto oli hauska tuttavuus, jossa Anna kuunteli englanninkielistä leikinohjausta. Torilla oli kiltti setä, kun antoi omenoista näytepalan. Annakin kirjoitti nimensä listaan, jolla torin siirtoa toiseen paikkaan vastustettiin. Ravintolassa Anna osasi tilata rapeakuorisen pizzan, johon tuli kinkkua ja ananasta. Oli hienoa, kun pöydän vieressä oli leikkinurkkaus käytössä ruokaa odotellessa. Ruoka oli hyvää ja Anna sanoi tarjoilijalle: "Juuri tällaista pizzaa minä odotinkin."
Kirkkopuiston naispatsas oli Annasta kiinnostava ja hän osasi lukea ensimmäisen nimen: MINNA. En ollut koskaan huomannut, miten hyviä kiipeilypuita kirkkopuiston laidan matalat männyt ovat. Niiden alla oli hämäränsuojainen leikkitila.
Retken hupennus oli paluumatka linja-autolla. Päästin ensimmäisen bussin ohi, seuraava teki kiertolenkin. "Parempi vaan, että näkee enemmän", tuumi Anna. Hän katseli tarkkaan bussin täyttäviä isoja koululaisia. Yksi huippukaunis tyttö puhui kännykkään vierasta kieltä. Maailman ihmeiden kiintiö ei ole vielä täynnä.